keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

A Short Term Effect

Alcinoe naputteli verkkoharhailijoiden näkimille omia kokemuksiaan jonottamisen syvimmästä olemuksesta. Sen sijaan, että olisin hourinut tuntikausia tuon kirjoituksen kommenttilaatikossa, päätin sivuta aihetta täällä omin voimin. (Tämän metaosuuden jälkeen voimmekin pitää mainostauon. Painukaa jääkaapille siellä.)

Mitä itse jonottamiseen tulee, minä jaan Alcciksen pyhän vihan etuilijoita kohtaan. Pelihousuni palavat ja hihani repeävät yleensäkin kaikenlaisen epäoikeudenmukaisuuden ja ahneen itsekkyyden edessä (tai takana tai sivuilla) (paitsi jos minä itse saan siitä hyötyä, tietysti), eikä jonossa etuilu ole poikkeus. Tämä pätee niin kahdella jalalla seisten kuin uskollisen peltilehmäni sisällä — joskin jälkimmäisessä tapauksessa todennäköisesti ilmaisen tuohtumukseni aika paljon äänekkäämmin, kun sen etenemisestä itsekkään idiootin korviin ei ole juurikaan pelkoa. (Oikeudenmukainen saatan olla, rohkeudesta en puhunut mitään.)

En pahemmin pidä odottelusta yleensäkään. Ei minulla toki tarvitse välttämättä olla aina mitään tähdellistä tekemistä tai ohjelmaa, toisin kuin kärsimättömällä pullamössönuorisolla, joiden keskittymiskyky ei riitä edes... Mistäs minä taas puhuinkaan? Niin, siitä odottamisesta. Jos en odota mitään tapahtuvaksi, lorvailu saattaa olla ihan mukavaakin. Vaan jos olen matkalla jonnekin tai odotan esimerkiksi toista ihmistä tapaamiseen, saattaa odottelu tuntua rasittavalta.

Esimerkiksi työmatkojen kanssa on käynyt useamman kerran niin, että joku bussi on jättänyt tulematta tai ajanut pysäkin ohi etuajassa (sillä minähän en myöhästele vaan vika on aina muissa). Sen sijaan, että odottaisin pysäkillä vartin seuraavaa bussia, kuljen mieluummin muin välinein kohteeseeni, vaikka sitten olisin lopulta viisi minuuttia myöhemmin perillä kuin sen seuraavan bussin kanssa. En vain jaksa jäädä pysäkille kaivamaan nasaalisia hengitysteitäni, jos vaihtoehto on tuijottaa lattiaa hieman kiertoteitäkin kulkevassa ajoneuvossa.

Koska olen kyömsuoraselkäinen ja rehti nuorimies (no, mies nyt ainak... äh, unohtakaa koko juttu), odottelen sovitulla tapaamispaikalla kuitenkin mieluummin kuin annan toisen osapuolen odottaa. Periaatteessa se on kai hyvä juttu. Toisaalta siinä on se ongelma, että jos seison keskellä satavia sammakoita vartin ennen sovittua tapaamisaikaa ja pienet murmelit syövät varpaitani yms. pientä ikävää, saattaa yleensä iloinen ja pirtsakka mielialani hieman nuupahtaa (hieno sana, eikö?) ennen toisen ilmaantumista paikalle. Tapaaminen ei välttämättä ala sitten ihan parhaissa merkeissä, jos on ottanut pohjiksi hieman nyrpääntymistä (toinen hieno — ja varmaan ihan oma — sana, eikö?).

Tosin toisen ihmisen odottelu ei suinkaan ole yhtä ikävää kuin oharit (pienellä kirjoitettuna), ja yleensä valitsen seurani niin, että myöhässäkin saapuminen on odottelun ikävystymisen pois pyyhkäisevä katharsis.

(Kuva: Édouard Manet: L'Homme mort)

2 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Olen huomannut olevani aina se, joka on siellä sovitulla tapaamispaikalla aina vähän etuajassa ja sitten joudun odottamaan pienen, mutta ikuisuudelta tuntuvan ajan, että se toinen suvaitsee saapua paikalle jotain 10-15 minuuttia myöhässä.
Olen alkanut harkita sen akateemisen vartin hyödyntämistä itsekin, niin ei tarvisi odotella.

DorianK kirjoitti...

Omat ystäväni ovat yleensä kyllä melko täsmällisiä, ja heidän odottamisensa on yleensä niiden mahdollisten muutamien lisäminuuttien arvoistakin. Jos ei olisi, niin varmaan lähtisin viimeistään vartin yliajan jälkeen itsekin kotiin. Enkä minäkään ihan aina ole minuutilleen ajoissa, vaikka yleensä tosiaan olenkin paikalla mieluummin kymmenen minuuttia etuajassa kuin kaksi minuuttia myöhässä.

Jossain julkisissa keskusteluissa (no, kai tämäkin sellaista on) ihmiset ovat valitelleet sitä, kuinka kännykät ovat tehneet myöhästelystä tavallaan sallitumpaa; kun matkalta voi soittaa tai viestittää toiselle tulevansa paikalle myöhässä, itse myöhästyminen ei tunnu lainkaan niin suurelta synniltä. Tuo pitänee paikkansa. Kyllä se kieltämättä helpottaa odottelua, jos toinen ilmoittaa myöhästyvänsä, joten sikäli en pidä kännyköitä ihan paholaisen keksintöinä tämänkään asian yhteydessä.