And happiness and peace of mind were never meant for me

Eilen iltaa viettäessäni satuin kuulemaan, kuinka eräs ystävä kyseli toiselta kuulumisia. Ymmärrän, että tällaista on vaikea uskoa ja tämän jälkeen tuntemamme maailma ei voi enää koskaan olla entisen kaltainen. Varsinaisesti huomioni kuitenkin kiinnittyi ystäväni sanavalintaan: "Hey mate, arrrr you happy?" (Keskustelu siis käytiin englanniksi. Lainaus on vapaasti muistista kaivettu ja pieni piraattivivahde lisätty ihan itse lukijoiden kiinnostuksen heräämiseksi.)

Normaaliin small talk —kysymykseen "Miten menee?" on helppo vastata suoraan selkäytimestä "Hyvin" tai muuten vain valehdella sujuvasti. Tässäkin tapauksessa kysymys lieni tarkoitettu melko kevyeksi, mutta itse pidin muunkinlaisista tulkintamahdollisuuksista. Kysymys siitä, mitä kohteelle kuuluu tai onko hän hyvissä tunnelmissa, on sekin toki ihan mukava tiedustelu. Tämän kyseisen lähestymisen voi myös tulkita käytetyn kielen takia hieman normaalimuodosta poikkeavaksi tarkistukseksi "Oletko iloinen?" (joka ei tosin suomalaisen korviin kuulosta laisinkaan täysjärkiseltä kysymykseltä). Minä aloin viattomana sivustakatsojana pohtia, mitä olisin itse vastannut, jos kysymys olisi kohdistettu minulle. Minähän olisin nimittäin vaikka puoliväkisin tulkinnut sen muotoon "Oletko onnellinen?"

Vastaus itsessään olisi toki ollut lyhyt ja helppo ("En") eikä se ehkä olisi kannatellut pitempää keskustelua, mutta voisi sitä kai baarin pöydässä aikansa huonomminkin käyttää kuin omaa onnellisuuttaan miettiessä. (Minä tosin aloin miettiä kysymystä syvemmin vasta myöhemmin, mutta ei nyt anneta sen häiritä. En minä ajankäyttöni suhteen muutenkaan mikään kanootin vahvin intiaani ole.) Varsinainen kysymykseni itselleni oli: "Koska olen viimeksi ollut onnellinen?"

Tätä kiehtovaa mysteeriä pyörittelin mielessäni viime yönä ennen nukahtamistani ja vielä vimmaisempaan vauhtiin se on minut tuupannut tänään (koska pyykkejä tiskatessa minunkin pollani kokoisessa tyhjiössä on reilusti tilaa kummallisille kysymyksille). Olen miettinyt elostani useita hetkiä ja kausia, ja aika nopeasti päädyin lopputulemaan, että olen ollut onnellinen viimeksi vuosia sitten. Toki näin dramaattista käännettä piti itsellekin pehmentää myöntämällä, että olen ollut iloinen useinkin tuon jälkeen (mutta tätä ette sitten levittele kylillä!), minulla on ollut monesti hauskaa ja olen ollut jopa jollain tavalla tyytyväinen asioiden tilaan monia kertoja. Mutta kun oikein kaivelin menneitä tunnetilojani, en voinut väittää olleeni onnellinen toviin. Jossain vaiheessa tosin mieleen tuli eräs lyhyt kausi, jolloin pääsin ainakin lähelle, mutta en minä sitäkään lopulta onnellisuuden kaudeksi laskisi.

Kun sitten tuli olo, että saatan pitää määritelmän täyttävän tilan rimaa melko korkealla, aloin jo miettiä sitäkin, olenko ikinä ollut onnellinen. Tohkenisin kuitenkin yhä väittää, että moiseen on tullut syyllistyttyä, ja vielä lapsuuden kulta-ajan jälkeenkin. (Lapsuudessahan ollaan onnellisia aina, kun lelut eivät ole patterin välissä. Se mennee ihan yleistyperyyden ja tietämättömyyden piikkiin.) Vaikka nautinkin nojatuolifilosofoinnista kuin satiaisista, aloin myös pohdiskella onnellisuuden määritelmää ja olemusta. Tyydyin kuitenkin toteamaan, että koen olleeni onnellinen lähinnä silloin, kun asiat ovat olleet hyvin pitemmän aikaa enkä ole osannut kaivata mitään. Sellaisia kausia en kovin monia muista.

Luulen, että olen kuvannut elämäni yleissävyä paremmin kuin olen kuvitellutkaan sanoessani ihmisille — joskus hyvin läheisillekin — että normaali olotilani on tyytymättömyys ja murehtiminen, mutta aina hetkittäin saatan kuin saatankin unohtaa olla onneton.


(Nine Inch Nails: And All that Could Have Been)

Hate to Feel

Sen odottamisen suhteen olin (jälleen) oikeassa. Uutiset olivat erittäin huonoja ja epämieluisia. Jos positiivisesti haluaa ajatella, niin ne olisivat kyllä voineet olla vielä asteen huonompia, mutta en minä tätä ihan voittona pitäisi.

Nyt on aivan Helvetin paha ja kelvoton olo. Heinäkuut eivät selvästikään ole minun kuukausiani.

Shadows and Tall Trees

Lauantaina istuin jonkinlaisella lounaan ja päivällisen välimuodolla kolmisen tuntia siemaillen punaviiniä minulle rakkaiden ihmisten kanssa. Nousin pöydästä kesken kaiken vain heitelläkseni pähkinöitä pikkulinnuille, jotka kerjäsivät ruokaa naputtamalla parvekkeen ikkunan karmeja. Tuijottelin paikalle parveilevia siivekkäitä tuntien sekä jonkinlaista kateutta että sääliä niitä kohtaan. Toisaalta mietin, kuinka tinttien ei tarvitse välittää arkipäivien työtaakoista tai murehtia asioita, jotka länsimäinen yltäkylläisyys saa tuntumaan elämän suurimmilta ongelmilta. Toisaalta juuri siinä, kerjäämässä ruokaa ihmisiltä, linnut muistuttivat minua vahvasti myös henkiinjäämiskamppailustaan, joka on niillä jatkuvaa ja pahenee pian kelien kylmetessä. Päädyin toteamaan, että en ehkä kuitenkaan haluaisi vaihtaa paikkaa niiden kanssa.

Pöydässä keskustelu kääntyi joukostamme poistuneisiin sukulaisiin. Tunsin itseni taas vanhaksi ja saamattomaksi vätykseksi, joka on onnistunut väistämään tai suorastaan tyrmäämään hetkittäiset mahdollisuutensa saavuttaa jotain pysyvää. Vaikka tiedän minua siunatun paljolla, läsnä oli jälleen vahvimpana tunne siitä, että minulta puuttuu jotain merkityksellistä ja tärkeää. On outoa tuntea niin, kun keskustelee läheisten ihmisten kanssa heille harvinaisen syvällisistä aiheista, harvinaisen kaksisuuntaisesti, lasi täynnä hyvää punaviiniä.

Sunnuntaina minulla ei pähkinöitä ollut, vaikka ottajia olisi riittänyt. Kuljettuani yli asvaltin ja hiekan tuulen sotkiessa hiuksiani päädyin lopulta rauhalliseen ja kauniiseen paikkaan, jossa olisin voinut taas päätyä vertaamaan itseäni muihin ja saavutuksiani heidän saavutuksiinsa. Sen sijaan tuijotin kauniita, yleensä varsin vähäpukeisia ihmishahmoja lumoutuneena. Olisin halunnut ojentaa käteni ja kuljettaa sitä pitkin käsivarsia, lanteiden kaaria, olkapäitä ja siroja kasvoja. En ojentanut. Tiesin kokeilemattakin, että kädet, lanteet ja kasvot olisivat kylmiä. Jos korvansa olisi painanut jotain rintakehää vasten, ei olisi voinut kuulla sydämen lyövän.

Katsoessani sitä onttoa kauneutta mietin taas, kuinka päällisin puolin hyvistä ja kauniista asioista voi puuttua jotain tärkeää, ja sitä myöten kaikki.

(Kuva: John Singleton Copley: Young Lady with a Bird and Dog)