High Hopes

Joskus on suorastaan mukava tuntea hetkinen toivoa normaalin (varsin erilaatuisen) tunnekirjoni sijaan. Harmi vain, että aiemmin esittämäni UTR-analyysi on osoittautunut yhä kivuliaan paikkansapitäväksi sen(kin) määritelmän osalta.

Minulla on suorastaan eriskummallinen tapa antaa avaimet omaan onneeni muiden käsiin, joskus jopa ihan kirjaimellisesti. Ja aika ei koskaan ole niin pitkää kuin odottaessa, että se tuottaisi jotakin. Varsinkin, kun ei tuota, ja odottamista saa jatkaa sitten seuraavaan moiseen yrittämiseen saakka — mikä minun tapauksessani tarkoittaa muutaman vuoden vuoroväliä.

Eipä se toki toisten vika ole, jos minä tyrkytän heille pyytämättä vastuun omasta ilostani ja riemustani. Kun ensin jätän sopivasti lukuisat mahdolliset tilaisuuteni käyttämättä ja sitten viimeisenä oljenkortena heitän pallon heille (mikä sinänsä on kyllä jo enemmän riskinottoa kuin mitä yleensä saan aikaiseksi), ei oikein voine syyttää muita kuin itseään. Siinä onkin sellainen kaveri, joka alkaa pikkuhiljaa käydä hermoilleni. Tekisi mieleni antaa sille ympäri korvia, jos vain notkeus riittäisi.

Lopulta kaikki taitaa olla kiinni siitä, että jos ylipäänsä itse toimii, toimii liian myöhään. Taitaisi tehdä ihan hyvää nauttia muutama annos rohkeutta (ei tosin nesteen muodossa, niin kuin kovin monet tuntuvat tekevän) ja sitä myöten hieman itseluottamusta. Tulee jotenkin mieleen vieraskielinen sanonta: "Whether you believe you can or believe you can't, you're probably right." No, onhan se kuitenkin kiva olla edes oikeassa.

Black & White Boy

Neitokaiset Annikki ja Alcinoe kirjoittivat viikonloppuna näkymättömyydestä ja alistumisesta ja paljon muustakin, jota voisin tässä referoida. En referoi (menkää toki lukemaan kirjoitukset itse, kun ei niitä voikaan tiivistää tähän) vaan jatkan omalta osaltani sujuvasti (ja jopa omalla mittapuullani rasittavan pitkästi) lähinnä aiheen vierestä.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Perheen rahat ovat aina riittäneet välttämättömään ja yleensä muuhunkin. Toisaalta turhuuksissa kylpemistä kyllä vältettiin. En voi väittää saaneeni kaikkea, mitä olisin halunnut (esimerkiksi se oma nuubialainen orjatar on vieläkin saamatta, mistä olen hieman katkera), mutta sain varmasti kaiken, mitä tarvitsin.

Vaikka mammonaa kumarran ja läähätänkin, oleellisesti tärkeämpää lapsuudessani oli se muu, mitä sain. Minua kyllä joskus harvoin tukistettiin kotona (ja uskoisin, että varsin hyvästä syystä), mutta väkivaltaa en ikinä sanoisi kokeneeni — en fyysistä enkä henkistä. Tietääkseni vanhempani ovat olleet kerran kunnolla humalassa, silloinkin toisten tarjoaman salakavalan boolin takia opiskelijapippaloissa, enkä minä sitä ollut näkemässä. Jos etsitte sanakirjasta selityksen ilmaukselle "suojattu elämä", löydätte todennäköisesti kuvan lapsuudenkodistani.

Voi olla vaikea kuvitella parempia eväitä elämään. Minullakaan ei ole tässä asiassa pahemmin mielikuvitusta, mutta voisin kyllä kyseenalaistaa eväslaatikkoni yksiselitteisen erinomaisuuden.

Perheessämme ei juurikaan riidelty. Joskus saatettiin kiihtyä, jolloin volyymitaso nousi. Hyvin harvoin silloinkaan kuulin kirosanoja, ja kertaakaan en nähnyt tavaroiden lentävän. (Mistä herääkin kysymys, mistä olen sittemmin oppinut suorastaan kadehdittavan kattavan kirosanalajitelman.) Mielenosoituksellisia ulosmarsseja huoneesta ja muita kotikutoisen draaman elkeitä esiintyi, mutta jos niistä tekisi saippuasarjan televisioon, katsojat purisivat ranteensa auki ihan tylsyyttään.

Auvoisen perhe-elämän vastapainona monet ihmiset kokevat menetyksiä läheisten moninaisissa muodoissa tapahtuvina poislähtöinä. Vaan en minä. Vaikka suvussa on ollut esimerkiksi avioeroja, nykymittapuulla niitä on osunut tielle aika vähän, eikä omassa perheessä ole moisista ollut minkäänlaisia vihjeitäkään. Läheisistä sukulaisista kaikki ovat välttäneet myös lopullisemmat lähdöt. Neljästä isovanhemmastani vain yksi on kuollut, ja hänkin 27 vuotta ennen minun syntymääni, joten en ottanut asiaa silloin kovin raskaasti. Suurin menetykseni on ollut koiramme kuolema runsas kymmenen vuotta sitten, mikä toki oli minun elämäni mittapuulla aika iso, joskin odotettu ja täysin luonnollinen vastoinkäyminen.

Ennen yläasteikää minun ei tarvinnut pelätä varsinaisesti mitään. Kun koulussa sitten oli aika usein läsnä pelko saada turpaansa tai ehkä jopa teräaseesta, moista oli aika hankala käsitellä. Näin jälkikäteen ajatellen riskit eivät varmaankaan olleet niin suuria kuin miltä ne tuolloin tuntuivat, mutta pumpulissa kasvaneelle lellikille maailman julmuus näyttäytyi kyllä aika voimakkaana ja stressaavana.

Sittemmin moiset välittömät uhat ovat jälleen loistaneet poissaolollaan, mutta draama on nostanut päätään hetkittäin peilityynien arjen hetkien yläpuolelle. Käytännössä jokainen riita tai väittely, jossa ei pärjää luonnontieteellisellä logiikalla, heittää minut selästään kuin vesikauhuinen rodeovarsa.

Minä en osaa lainkaan suhtautua temperamenttisiin ja kärsimättömiin ihmisiin. Jos he vielä ovat herkkänahkaisia ja/tai muuten tulkitsevat jokaisen pahimmillaan neutraalin sanani tai tekoni vihamieliseksi, minä lähden mieluummin ulos hyppäämään pituutta kuin jään tiuskimaan tavalla, joka ei nähdäkseni johda mihinkään.

Eipä siinä sikäli mitään, että loogisesti ajatellen en näekään mitään järkeä pakasteherneiden survomisessa pussikaupalla omiin sieraimiin aina, jos vain toisen sanat voi jotenkin kierosti tulkiten ymmärtää vihamielisinä. Ongelmana vain on se, että minä saatan arvioissani niputtaa lähes kaikki väittelyt turhien nipottamisten joukkoon ja painua ainakin henkisesti kahville paikalle jäämisen sijasta lähes poikkeuksetta. Jos kovasti pidän väittelyn toisesta osapuolesta enkä halua kiihdyttää häntä kääntämällä selkäni, haluan toisaalta silitellä suuretkin aallot nopeasti pois näkyvistä, jotta minkäänlaista konfliktia ei vain pääsisi syntymään. Vaikka uskon tuon joskus toimivan, joskus se tarkoittaa vain asioiden lakaisua maton alle, ja karmarekyyli iskee sitten myöhemmin kasvoille aika paljon rumemmassa muodossa.

Minua alkaa rasittaa tuo oma hyssyttelyni, jossa tasoitan kaikki rypyt nostamatta tarkemmin niiden syitä esiin. Siinä käy silitysrauta joskus hehkuvan kuumana ja joustan monista periaatteistanikin saadakseni jälleen rauhan aikaan ennen kuin minkäänlaista konfliktia edes pääsee syntymään. Vaikka ennakoiva rauha onkin periaatteessa hyvä juttu, joskus se saattaa jäädä kovin pinnalliseksi. Ja lienee muutenkin liioittelua nähdä jokainen erimielisyys pelottavana konfliktina, jota on vältettävä vaikka itsensä ja näkemystensä myymisen hinnalla.

Kieltämättä käy mielessä, että jos olisin kokenut joskus oikeita, vakavia vastoinkäymisiä, osaisin ehkä suhteuttaa oman muka-kurjuuteni jotenkin järkevämpiin mittasuhteisiin. Ei sillä, että tuollaisia vastoinkäymisiä nyt kaipaisin. Luultavasti en niitä osaisi ottaakaan mahdollisuutena oppia jotain uutta vaan painuisin lähipubiin valittamaan kanssamasentuneille, henkilökunnalle ja jukeboksillekin, kuinka minua taas täysin kohtuuttomasti murjotaan.

Ehkä on parempi jatkaa omassa kuplassa elämistä.

Shadows and Tall Trees

Lauantaina istuin jonkinlaisella lounaan ja päivällisen välimuodolla kolmisen tuntia siemaillen punaviiniä minulle rakkaiden ihmisten kanssa. Nousin pöydästä kesken kaiken vain heitelläkseni pähkinöitä pikkulinnuille, jotka kerjäsivät ruokaa naputtamalla parvekkeen ikkunan karmeja. Tuijottelin paikalle parveilevia siivekkäitä tuntien sekä jonkinlaista kateutta että sääliä niitä kohtaan. Toisaalta mietin, kuinka tinttien ei tarvitse välittää arkipäivien työtaakoista tai murehtia asioita, jotka länsimäinen yltäkylläisyys saa tuntumaan elämän suurimmilta ongelmilta. Toisaalta juuri siinä, kerjäämässä ruokaa ihmisiltä, linnut muistuttivat minua vahvasti myös henkiinjäämiskamppailustaan, joka on niillä jatkuvaa ja pahenee pian kelien kylmetessä. Päädyin toteamaan, että en ehkä kuitenkaan haluaisi vaihtaa paikkaa niiden kanssa.

Pöydässä keskustelu kääntyi joukostamme poistuneisiin sukulaisiin. Tunsin itseni taas vanhaksi ja saamattomaksi vätykseksi, joka on onnistunut väistämään tai suorastaan tyrmäämään hetkittäiset mahdollisuutensa saavuttaa jotain pysyvää. Vaikka tiedän minua siunatun paljolla, läsnä oli jälleen vahvimpana tunne siitä, että minulta puuttuu jotain merkityksellistä ja tärkeää. On outoa tuntea niin, kun keskustelee läheisten ihmisten kanssa heille harvinaisen syvällisistä aiheista, harvinaisen kaksisuuntaisesti, lasi täynnä hyvää punaviiniä.

Sunnuntaina minulla ei pähkinöitä ollut, vaikka ottajia olisi riittänyt. Kuljettuani yli asvaltin ja hiekan tuulen sotkiessa hiuksiani päädyin lopulta rauhalliseen ja kauniiseen paikkaan, jossa olisin voinut taas päätyä vertaamaan itseäni muihin ja saavutuksiani heidän saavutuksiinsa. Sen sijaan tuijotin kauniita, yleensä varsin vähäpukeisia ihmishahmoja lumoutuneena. Olisin halunnut ojentaa käteni ja kuljettaa sitä pitkin käsivarsia, lanteiden kaaria, olkapäitä ja siroja kasvoja. En ojentanut. Tiesin kokeilemattakin, että kädet, lanteet ja kasvot olisivat kylmiä. Jos korvansa olisi painanut jotain rintakehää vasten, ei olisi voinut kuulla sydämen lyövän.

Katsoessani sitä onttoa kauneutta mietin taas, kuinka päällisin puolin hyvistä ja kauniista asioista voi puuttua jotain tärkeää, ja sitä myöten kaikki.

(Kuva: John Singleton Copley: Young Lady with a Bird and Dog)