keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Black & White Boy

Neitokaiset Annikki ja Alcinoe kirjoittivat viikonloppuna näkymättömyydestä ja alistumisesta ja paljon muustakin, jota voisin tässä referoida. En referoi (menkää toki lukemaan kirjoitukset itse, kun ei niitä voikaan tiivistää tähän) vaan jatkan omalta osaltani sujuvasti (ja jopa omalla mittapuullani rasittavan pitkästi) lähinnä aiheen vierestä.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Perheen rahat ovat aina riittäneet välttämättömään ja yleensä muuhunkin. Toisaalta turhuuksissa kylpemistä kyllä vältettiin. En voi väittää saaneeni kaikkea, mitä olisin halunnut (esimerkiksi se oma nuubialainen orjatar on vieläkin saamatta, mistä olen hieman katkera), mutta sain varmasti kaiken, mitä tarvitsin.

Vaikka mammonaa kumarran ja läähätänkin, oleellisesti tärkeämpää lapsuudessani oli se muu, mitä sain. Minua kyllä joskus harvoin tukistettiin kotona (ja uskoisin, että varsin hyvästä syystä), mutta väkivaltaa en ikinä sanoisi kokeneeni — en fyysistä enkä henkistä. Tietääkseni vanhempani ovat olleet kerran kunnolla humalassa, silloinkin toisten tarjoaman salakavalan boolin takia opiskelijapippaloissa, enkä minä sitä ollut näkemässä. Jos etsitte sanakirjasta selityksen ilmaukselle "suojattu elämä", löydätte todennäköisesti kuvan lapsuudenkodistani.

Voi olla vaikea kuvitella parempia eväitä elämään. Minullakaan ei ole tässä asiassa pahemmin mielikuvitusta, mutta voisin kyllä kyseenalaistaa eväslaatikkoni yksiselitteisen erinomaisuuden.

Perheessämme ei juurikaan riidelty. Joskus saatettiin kiihtyä, jolloin volyymitaso nousi. Hyvin harvoin silloinkaan kuulin kirosanoja, ja kertaakaan en nähnyt tavaroiden lentävän. (Mistä herääkin kysymys, mistä olen sittemmin oppinut suorastaan kadehdittavan kattavan kirosanalajitelman.) Mielenosoituksellisia ulosmarsseja huoneesta ja muita kotikutoisen draaman elkeitä esiintyi, mutta jos niistä tekisi saippuasarjan televisioon, katsojat purisivat ranteensa auki ihan tylsyyttään.

Auvoisen perhe-elämän vastapainona monet ihmiset kokevat menetyksiä läheisten moninaisissa muodoissa tapahtuvina poislähtöinä. Vaan en minä. Vaikka suvussa on ollut esimerkiksi avioeroja, nykymittapuulla niitä on osunut tielle aika vähän, eikä omassa perheessä ole moisista ollut minkäänlaisia vihjeitäkään. Läheisistä sukulaisista kaikki ovat välttäneet myös lopullisemmat lähdöt. Neljästä isovanhemmastani vain yksi on kuollut, ja hänkin 27 vuotta ennen minun syntymääni, joten en ottanut asiaa silloin kovin raskaasti. Suurin menetykseni on ollut koiramme kuolema runsas kymmenen vuotta sitten, mikä toki oli minun elämäni mittapuulla aika iso, joskin odotettu ja täysin luonnollinen vastoinkäyminen.

Ennen yläasteikää minun ei tarvinnut pelätä varsinaisesti mitään. Kun koulussa sitten oli aika usein läsnä pelko saada turpaansa tai ehkä jopa teräaseesta, moista oli aika hankala käsitellä. Näin jälkikäteen ajatellen riskit eivät varmaankaan olleet niin suuria kuin miltä ne tuolloin tuntuivat, mutta pumpulissa kasvaneelle lellikille maailman julmuus näyttäytyi kyllä aika voimakkaana ja stressaavana.

Sittemmin moiset välittömät uhat ovat jälleen loistaneet poissaolollaan, mutta draama on nostanut päätään hetkittäin peilityynien arjen hetkien yläpuolelle. Käytännössä jokainen riita tai väittely, jossa ei pärjää luonnontieteellisellä logiikalla, heittää minut selästään kuin vesikauhuinen rodeovarsa.

Minä en osaa lainkaan suhtautua temperamenttisiin ja kärsimättömiin ihmisiin. Jos he vielä ovat herkkänahkaisia ja/tai muuten tulkitsevat jokaisen pahimmillaan neutraalin sanani tai tekoni vihamieliseksi, minä lähden mieluummin ulos hyppäämään pituutta kuin jään tiuskimaan tavalla, joka ei nähdäkseni johda mihinkään.

Eipä siinä sikäli mitään, että loogisesti ajatellen en näekään mitään järkeä pakasteherneiden survomisessa pussikaupalla omiin sieraimiin aina, jos vain toisen sanat voi jotenkin kierosti tulkiten ymmärtää vihamielisinä. Ongelmana vain on se, että minä saatan arvioissani niputtaa lähes kaikki väittelyt turhien nipottamisten joukkoon ja painua ainakin henkisesti kahville paikalle jäämisen sijasta lähes poikkeuksetta. Jos kovasti pidän väittelyn toisesta osapuolesta enkä halua kiihdyttää häntä kääntämällä selkäni, haluan toisaalta silitellä suuretkin aallot nopeasti pois näkyvistä, jotta minkäänlaista konfliktia ei vain pääsisi syntymään. Vaikka uskon tuon joskus toimivan, joskus se tarkoittaa vain asioiden lakaisua maton alle, ja karmarekyyli iskee sitten myöhemmin kasvoille aika paljon rumemmassa muodossa.

Minua alkaa rasittaa tuo oma hyssyttelyni, jossa tasoitan kaikki rypyt nostamatta tarkemmin niiden syitä esiin. Siinä käy silitysrauta joskus hehkuvan kuumana ja joustan monista periaatteistanikin saadakseni jälleen rauhan aikaan ennen kuin minkäänlaista konfliktia edes pääsee syntymään. Vaikka ennakoiva rauha onkin periaatteessa hyvä juttu, joskus se saattaa jäädä kovin pinnalliseksi. Ja lienee muutenkin liioittelua nähdä jokainen erimielisyys pelottavana konfliktina, jota on vältettävä vaikka itsensä ja näkemystensä myymisen hinnalla.

Kieltämättä käy mielessä, että jos olisin kokenut joskus oikeita, vakavia vastoinkäymisiä, osaisin ehkä suhteuttaa oman muka-kurjuuteni jotenkin järkevämpiin mittasuhteisiin. Ei sillä, että tuollaisia vastoinkäymisiä nyt kaipaisin. Luultavasti en niitä osaisi ottaakaan mahdollisuutena oppia jotain uutta vaan painuisin lähipubiin valittamaan kanssamasentuneille, henkilökunnalle ja jukeboksillekin, kuinka minua taas täysin kohtuuttomasti murjotaan.

Ehkä on parempi jatkaa omassa kuplassa elämistä.

8 kommenttia:

Villez kirjoitti...

Taidan suurin piirtein tietää mistä puhut.

Minua rasittaa välillä joidenkin tuttavieni viehtymys kinastelemiseen kinastelemisen vuoksi. Kyllähän kunnon väittely silloin tällöin on ihan paikallaan, mutta kun menee jankkaamiseksi, nostan useimmiten ainakin henkisesti kytkintä. En myöskään täysin tajua ns. temperamenttisia ihmisiä, jotka suutahtelevat ja leppyvät jatkuvasti kilohertsitaajuudella. Tai siis tavallaan ymmärrän, mutta en oikeasti pysty samaistumaan, ja välillä on vaikea suhtautua.

Omassa mallissa on sitten semmoinen kääntöpuoli, että kun on riittävästi kerännyt vitutusta matkan varrella, kuppi saattaa mennä sitten lopulta nurin oikein huolella, eikä paluuta edelliseen autosave-tilanteeseen tehdäkään sen jälkeen välttämättä niin helposti.

Semmoisen jännän havainnon olen myös tehnyt, että jos on epähuomiossa ajautunut juovustilaan, saattavat reaktiot olla itselläkin hieman leveämmällä pensselillä maalattuja kuin muulloin. Outo homma.

Tiina kirjoitti...

Mun lapsuuteni on varmaan ollut aika suojattua myöskin. Tai siis, ei vaan ole ollut mitään suurta dramatiikkaa tai vaikeuksia. Kaikki isovanhemmat ovat kyllä kuolleet, mutta sekään ei varsinaisesti ole järkyttänyt.

Minä tosin olen kärsimätön ja kiihdyn nollasta sataan alle sekunnissa, mutta lepyn myöskin yhtä nopeasti (joskus pidemmän, joskus lyhyemmän) hetken päästä.
Väittelytilanteita inhoan.

Eipä mulla muuta. En tiedä lukisko sitä tenttiin vielä vai meniskö nukkumaan...

DorianK kirjoitti...

Villez,

minä olen (vuorovaikutustaidoiltani) heikoimmillani silloin, kun toinen osapuoli purkaa turhautumistaan herkästi jotenkin (edes verbaalisen) aggression kautta. Ehkä kyse on siitä, että kun itse toimin aivan toisin, en osaa ennakoida tuollaista käytöstä kovin hyvin. Ja sittenhän sitä on hieman hukassa, kun toinen toimii tavalla, jota ei itse ole osannut ennakoida. (Minäkö kontrollifriikki? En suinkaan.) Eli mainitsemastasi samaistumisen hankaluudesta lienee kyse.

Minulla tuo vitutuksen kerääntyminen ei (yleensä) johda mihinkään kertapurkautumisiinkaan vaan kun tarpeeksi suuri raja-arvo ylittyy, minä kävelen jälleen pois paikalta enkä vain tule enää lainkaan takaisin. Ikinä.

Elimistön myrkkypitoisuuden kasvettua turhan suuriin lukemiin minä saatan aiheuttaa sanoillani muille entistä helpommin kiihtymyksen aiheita, mutta oma boileri ei oikein silloinkaan keitä yli. Joka tapauksessa tilanteet ovat vielä normaalia huonommin hallussani ja yritänkin siksi välttää vakavia myrkytystiloja.

DorianK kirjoitti...

Tiina,

kärsimätön olen toki jossain määrin itsekin, varsinkin asioiden opettelussa. Joitain asioita on tylsää opetella, ja paljon hauskempaa olisi vain osata ne jo. Omien saavutusten kartuttaminen on myös vähän samanlainen juttu, mutta sen hitauden tuskailusta olen ehkä alkanut jo hiljalleen oppia pois.

On maailmassa kyllä ehkä muutama asia, jotka saavat minutkin kiihtymään nollasta Saatanaan (kuten kollega asian ilmaisee). Ne liittyvät yleensä lähinnä maailman epäoikeudenmukaisuuteen. Taidan savuta tosin useammin muiden uhrien kuin itseni puolesta. Yritän kyllä tietoisesti välttää tunnepitoista ylireagointia, koska sellaisen vastaanottajana tunnen itse oloni epämiellyttäväksi.

Työterveyshoitaja juuri tänä kevättalvella minulle sanoi, että unen aikana ihminen käsittelee hereillä lukemiaan asioita ja oppii. Kuulostaa minusta varsin hyvältä syyltä mieluummin nukkua kuin lukea tenttiä edeltävinä öinä.

nona kirjoitti...

Ajattele jos haksahtaisit täysin intohimoisesti supertemperamenttiseen femme fataleen joka estottomasti tuittuilisi jokaisen tilanteen ääridramaattiseksi esitykseksi ja yhtä viehkosti kujertaisi kädenkäänteessä kääntääkseen pääsi. Sä saattaisit olla jopa täysin lumoutunut. Tai sitten et?

DorianK kirjoitti...

Voisin olla lumoutunut ja ehkä intohimoisesti haksahtanutkin, mikäli moinen temperamenttisuus iskisi ns. puskista vasta tutustumisen jälkeen. Luulen, että lumous rikkoutuisi varsin nopeasti, jos femme fatale saisi itkupotkuraivarit joka kerta, kun olisimme eri mieltä iltaruoasta tai katsottavasta TV-kanavasta.

Ei muuta kuin sinne vaan pellolle sitten edellisten jatkeeksi.

nona kirjoitti...

Ajattelin vaan, sen kurnuttavan vappuheilan söpöyden jälkeen, että jos sellainen kujertava tai sirputtava tapaus olisi pysäyttävä. Turha urputtaminen on vaan rasittavaa.

DorianK kirjoitti...

Pysäyttävä voisi olla, kuten vinkuva tai pihiseväkin. Mutta turhan urputtamisen (="turputtamisen"?) osalta tosiaan rasittavakin.

Minä annan niin paljon syytä ihan aiheelliseenkin urputtamiseen, että sen pitäisi kyllä riittää jokaisen nillitystarpeisiin.