Lauantaina istuin jonkinlaisella lounaan ja päivällisen välimuodolla kolmisen tuntia siemaillen punaviiniä minulle rakkaiden ihmisten kanssa. Nousin pöydästä kesken kaiken vain heitelläkseni pähkinöitä pikkulinnuille, jotka kerjäsivät ruokaa naputtamalla parvekkeen ikkunan karmeja. Tuijottelin paikalle parveilevia siivekkäitä tuntien sekä jonkinlaista kateutta että sääliä niitä kohtaan. Toisaalta mietin, kuinka tinttien ei tarvitse välittää arkipäivien työtaakoista tai murehtia asioita, jotka länsimäinen yltäkylläisyys saa tuntumaan elämän suurimmilta ongelmilta. Toisaalta juuri siinä, kerjäämässä ruokaa ihmisiltä, linnut muistuttivat minua vahvasti myös henkiinjäämiskamppailustaan, joka on niillä jatkuvaa ja pahenee pian kelien kylmetessä. Päädyin toteamaan, että en ehkä kuitenkaan haluaisi vaihtaa paikkaa niiden kanssa.
Pöydässä keskustelu kääntyi joukostamme poistuneisiin sukulaisiin. Tunsin itseni taas vanhaksi ja saamattomaksi vätykseksi, joka on onnistunut väistämään tai suorastaan tyrmäämään hetkittäiset mahdollisuutensa saavuttaa jotain pysyvää. Vaikka tiedän minua siunatun paljolla, läsnä oli jälleen vahvimpana tunne siitä, että minulta puuttuu jotain merkityksellistä ja tärkeää. On outoa tuntea niin, kun keskustelee läheisten ihmisten kanssa heille harvinaisen syvällisistä aiheista, harvinaisen kaksisuuntaisesti, lasi täynnä hyvää punaviiniä.
Sunnuntaina minulla ei pähkinöitä ollut, vaikka ottajia olisi riittänyt. Kuljettuani yli asvaltin ja hiekan tuulen sotkiessa hiuksiani päädyin lopulta rauhalliseen ja kauniiseen paikkaan, jossa olisin voinut taas päätyä vertaamaan itseäni muihin ja saavutuksiani heidän saavutuksiinsa. Sen sijaan tuijotin kauniita, yleensä varsin vähäpukeisia ihmishahmoja lumoutuneena. Olisin halunnut ojentaa käteni ja kuljettaa sitä pitkin käsivarsia, lanteiden kaaria, olkapäitä ja siroja kasvoja. En ojentanut. Tiesin kokeilemattakin, että kädet, lanteet ja kasvot olisivat kylmiä. Jos korvansa olisi painanut jotain rintakehää vasten, ei olisi voinut kuulla sydämen lyövän.
Katsoessani sitä onttoa kauneutta mietin taas, kuinka päällisin puolin hyvistä ja kauniista asioista voi puuttua jotain tärkeää, ja sitä myöten kaikki.
(Kuva: John Singleton Copley: Young Lady with a Bird and Dog)
maanantai 17. syyskuuta 2007
Shadows and Tall Trees
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Ongelma on se, että ihmisistä ei näe päälle, millaisia he ovat. Sisäistä kauneutta ei voi päätellä ulkoisesta. Toisaalta minäkin olen juuttunut usein vain tuijottamaan kauniita. Pidemmän päälle en jaksa keskustella kauniin ihmisen kanssa, jolla ei ole mitään järkeviä ajatuksia tai jonka itserakkaus on aivan pohjaton. Joskus kauniskin voi olla syvällinen. Tosin yleensä epäilen, että kauneus ja sen elämän kuluessa saama huomio tärvelee kantajansa sisuksen.
Nyt lähden. Nähdään taas.
Minusta ulkoiset seikat menettävät sitä enemmän merkitystään, mitä enemmän näkee ja oppii ihmisistä (ja asioistakin) muuta. Koen olevani esteetikko ja viihtyväni peilin edessä turhamaisuuksiin saakka, enkä toki muutenkaan pidä ulkoisia avuja merkityksettöminä. Merkityksen vähentymisen lisäksi kuitenkin ilmeisesti myös totun ulkoisiin seikkoihin, sillä itselle tuttuuden kautta rakkaiksi muodostuneet ihmiset ja asiat alkavat ajan myötä näyttää jatkuvasti kauniimmilta. Toki voi ajatella niinkin, että silloin aisteista häviää objektiivisuus ja jossain määrin siis rehellisyyskin. En osaa kuitenkaan nähdä sitä suurena puutteena (ainakaan yleisellä tasolla).
Kuten totesit, kauneus ei sulje pois syvällisyyttä. Oikeastaan näkisin asian niin, että jos syvemmältä löytää jotain miellyttävää, se kaunistaa myös pintaa. Jossain määrin sama pätee kyllä negatiivisessakin mielessä, eli "ruma" sisus himmentää myös pinnan kauneutta.
Rehellisesti sanottuna täytyy kyllä myöntää, että kauniin pinnan vaikutus voi aluksi olla suurtakin. Se voi houkutella tutustumaan sisuksiin ja riittää syyksi tehdä pieniä myönnytyksiä, joita ei muuten tekisi yhtä helposti. Ajan myötä moinen harha kuitenkin korjaantunee.
Hyvää verkkotaukoa. Nähdään.
Kuulkaas nyt hyvä herra, miten ihmeessä ihmisen aistit voisivat olla objektiivisia? Ja eikös se ole tosi rehellisyyttä, kun alkaa tosiaan nähdä ystäviä ja rakkaita aina vain kauniimpina, mitä paremmin tuntee ja kauemmin rakastaa!? Olen kokenut saman seikan, on ihastuttavaa, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän kauniita ihmisiä elelee ympärillä. Siis todella Kauniita.
Parahin neiti/rouva/joku muu,
tuskinpa aistihavainnot voivat ikinä ollakaan objektiivisia. Luulen kuitenkin, että niiden subjektiivisuus kasvaa sitä mukaa, mitä enemmän kokemusta toisesta on; havaintojen tulkitseminen kun perustunee pitkälti siihen, mitä aiemmin on toisesta havainnut, ja uusien havaintojen konteksti siis tulee luotua aiemman (ja ehkä - ikävä kyllä - sen perusteella luotujen omien odotusten) perusteella.
Oman asenteen kehittyminen voi hyvinkin lähestyä suurempaa rehellisyyttä, jos "negatiiviset" pikkuasiat vain menettävät painoarvoaan (tai pikemminkin saavat oikeat mittasuhteensa), kun näkee isompia, tärkeämpiä asioita. Minusta ajan myötä on kuitenkin vaara lipua myös valheellisuuteen, jos kieltäytyy näkemästä mitään negatiivista näkemänsä hyvän takia. Kieltäytyminen saattaa olla pelottavan helppoakin, jos on jäänyt riippuvaiseksi näkemästään hyvästä ja/tai toivoo kaiken toisessa olevan hyvää. Ainakin itse pitäisin tuota epärehellisyytenä itseään kohtaan.
Mutta eivätkö aistit ole juurikin ainoa objektiivimme?
Toki. Objektiivista ja polttovälistä riippuen tulos on kuitenkin (lähes?) aina enemmän tai vähemmän vääristynyt.
Niin, näistä objektiiveista ja okulaareista ajattelin sellaista mutkikkaampaa kuviota, että vaikkapa ensivaikutelmaan ihmisestä vaikuttavat odotukset, elämänkokemukset ja asenteet, ja sittenkun jonkun jo tuntee, taas tosiaan kokemukset ja ennakkokäsitykset tästä kyseisestä ihmisestä vaikuttavat, jotka kaikki taas muuttuvat sitä mukaa, kun ihmistajunnan kaleidoskooppi kiertää omaa ymmärrystään uuteen kuvioon.
Ja tätä: "vaara lipua myös valheellisuuteen, jos kieltäytyy näkemästä mitään negatiivista näkemänsä hyvän takia" en tullut ajatelleeksi ollenkaan...Tämä Blogistan on hyvin opettavainen maailma. (Uskallanko enää kommentoidakaan tämän nimiseen blogiin:-D)
Tuollainen asenteen muodostuminen kuulostaa hyvinkin ymmärrettävältä ja uskottavalta kuviolta. Juuri sikäli en halua ulkomuodon merkitystä väheksyä, että jos tapaa täysin uuden ihmisen, josta ei ole kuullutkaan aiemmin, ulkomuoto muodostaa varsin suuren osan ensivaikutelmasta. Se, minkälainen vaikutelmasta muodostuu, riippuu tietysti lähinnä siitä, mihin havainnoija itse kyseisenlaisen ulkomuodon liittää, ja perustuu sitten hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa ja niistä tuleviin ennakkoluuloihin. Nämä taas muuttuvat ihmiseen tutustumisen myötä, ja seuraava ulkomuodoltaan samankaltainen henkilö voi saada varsin erilaisen "vastaanoton".
"Ja tätä: [...] en tullut ajatelleeksi ollenkaan...Tämä Blogistan on hyvin opettavainen maailma."
Kyseessä oli vain ajatus, joka minusta kuulostaa mahdolliselta. En tiedä, tapahtuuko noin käytännössä. Tosin itse huomaan "antavani anteeksi" aika paljon pienissä asioissa, jos pidän ihmisestä kuitenkin kokonaisuutena paljon ja näen hänessä enemmän hyvää; epätäydellisyyshän on kuitenkin inhimillistä, kenties jopa eräs yksi inhimillisyyden määritelmistä. Yleensä varmaankin tiedostan myös negatiiviset asiat enkä suinkaan kokonaan kiellä niitä, mutta vähättelen niiden arvoa, missä sitten sorrun itselleni valehteluun.
"(Uskallanko enää kommentoidakaan tämän nimiseen blogiin:-D)"
Luulen, että jokainen vierailijan kommentti pienentää tämän blogin syntipitoisuutta, joten kannattaa uskaltaa.
Lähetä kommentti