Silent All These Years

Kävin hiljattain pientä keskustelua siitä, millaisin eväin työelämässä (no, ainakin minun hommissani) voisi saada parasta jälkeä aikaan ja olla muutenkin erinomaisen tehokas ja tuottava työmyyrä tai muu kissaeläin. Eräs esille tulleista asioista oli kaiken kyseenalaistaminen ja rohkea väittely asioista konflikteja pelkäämättä. (No, oikeastaan tuossa on kaksi asiaa, joten "eräs" on huono sana. Nuo kuitenkin liittyvät hieman toisiinsa, joten niputettakoon ne nyt "erääksi". (Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kirjoitan aiheesta näin pitkän vuodatuksen sen sijaan, että vaihtaisin tuon sanan. Ehkä se joka tapauksessa osoittaa, että aivotoiminnassa olisi parannettavaa myös työelämän ulkopuolella.))

Konfliktien pelkääminen on vaivannut minua niin pitkään kuin muistan (ja muistini on ainakin tuplasti parempi kuin kultakaloilla), eikä pahiten työelämän puolella. Sielläkin se on kuitenkin aiheuttanut lievää suurempaa kituuttamista ja omaan hihaan kiroilua siitä, kuinka kaikki vain on aina ihan päin Hewlettiä eikä mikään ikinä toimi ja natinati. Ja vaikka olen joskus työpaikasta lähtiessäni kuullut ihan eksplisiittisesti sanottavan, että minun kannattaisi avautua ääneen enemmän, kun hyviä(kin) ideoita kuitenkin kupolista löytyy, olen sujuvasti unohtanut — tarkoituksetta tai tarkoituksella — koko asian ennen uudessa paikassa aloittamista.

Ainakin joskus hiljaa pysyminen on johtunut siitä, etten ole uskonut mielipiteeni olevan riittävän hyvä tai asiantunteva muihin esitettyihin verrattuna. Mietin noin joskus vieläkin, mutta olen minäkin jo sentään jotain oppinut työurani aikana, ja uskon osaavani myös perustella joitakin näkemyksiäni nykyään aika hyvin. Kyse ei siis todennäköisesti ole mitättömästä omanarvontunnosta, vaikka joskus olisi syytä myös silitellä omaa päätä hieman leppoisammin kuin mitä teen.

No, olenhan minä toki joskus puhkunut ääneenkin sitä, miten asioita pitäisi tehdä, ja joskus ihan isommallekin joukolle. Ongelma on lähinnä siinä, että mikäli kuulijoiden joukossa on yksikin ihminen (tai vaikka undulaatti, kenelle nyt ikinä satunkin saarnaa pitämään), joka alkaa harata ajatustani vastaan, alan äkkiä silitellä tuota arkipäivän anarkistia myötäkarvaan — ajatuksena tietysti se, että hän vuorostaan taputtelisi sitten selkääni äänensä korottamisen sijasta.

Ja lopputuloksena on sitten poikkeuksetta enemmän tai vähemmän kattava xitutus, kun asiat tehdään myös jatkossa täysin pieleen. (Enkä nyt edes ala siitä, mihin sfääreihin ongelma yksityispuolen elämässä johtaa.)

Vielä vähemmän osaan kyseenalaistaa. Tai onnistuuhan se toki ruokatunnilla tai pimeän huoneen nurkassa samoin ajattelevassa sopulilaumassa, mutta kun joku esimies tulee ojentamaan infernaalisia typeryyksiä erinomaisesti kiteyttävän tehtävän eteeni, minä alan tahkota sitä tunnollisesti. Vaihtoehtona olisi kysellä, miksi moista tuubaa pitää tehdä, ja jatkaa sitkeästi (ns. rakentavaa) tivaamista, kunnes toinen tajuaa koko homman olevan sekä ajan että rahan heittämistä susihukkaan. Lopputulos olisi varmasti kaikkien kannalta parempi.

Mutta minäpä en ajattele asiaa koko yrityksen tai ihmiskunnan parhaan kannalta; minä keskityn ajattelemaan sitä, että jatkuvasti kyseenalaistamalla saatan tehdä itsestäni rasittavan, ja sitten maailmassa olisikin äkkiä kenties joku, joka ei enää pitäisi minusta ja rakastaisi minua ehdoitta. (Tietysti voisi olla realisti ja todeta, että sellaisia ihmisiä saattaa olla maailmassa lisääntyvässä tahdissa muutenkin, mutta moisen pohtiminen olisi aivan liian loogista tähän yhteyteen.) Voi olla, että kyse on vain omasta asenteestani; minä nimittäin pidän jatkuvasti kyseenalaistavia ja inttäviä ihmisiä hiton rasittavina. Olen joskus ollut osana laajempaa keskustelua, jossa yksi osallistujista tarttui jatkuvasti muiden sanoihin ja käski heitä määrittelemään tarkasti, mitä he tarkoittavat noilla sanoilla. Vaikka ymmärränkin ajatuksen tuollaisen toimintatavan taustalla, teki mieli leipoa kaveria tattiin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen.

Tiivistin mielessäni tämän heppoisen itsetutkiskelun yksinkertaiseen johtopäätökseen: haluan enemmän olla pidetty kuin olla hyvä työssäni. Toki olen hyvä työssäni nytkin (kukas se kissalla pöytää pyyhkisi, ellei kissa itse tjsp.), mutta voisin olla huomattavasti arvokkaampi, jos uskaltaisin olla hieman rasittavampi. Eikä asioiden kyseenalaistaminen ja asioiden nostaminen rohkeasti pöydälle välttämättä olisi muiden mielestä niin rasittavaa kuin kuvittelen.

Lopulta koko ajatus siitä että konflikteja välttämällä olisi pidetympi kuin niitä rohkeasti kohtaamalla taitaa olla vain pohjattoman typerä. Ja silti niin hiton vaikeasti voitettavissa.