perjantai 25. syyskuuta 2009

So no of course we can't be friends

Kuten jo kommenttiosastolla lähes lupasinkin, tämä kirjoitus täydentänee tämän viikon postaussarjan hämmennystrilogiaksi. Teitä on varoitettu.

Edellisistä aiheista poiketen tämä on kestosuosikkini, jota olen ihmetellyt ja kironnut jo vuosia. Hiljattain olen (jälleen) käynyt siitä keskustelua, joka yhytti pohtimaan aihetta ns. ääneen itsekseenkin. Kyseessä on suhtautuminen entisiin parisuhdekumppaneihin, tai erityisesti suhtautumistavan valinnan vaikeus. Ajattelin nyt siis vastata tyhjentävästi ja lopullisesti kysymykseen "Voivatko entiset seurustelukumppanit olla suhteen jälkeen ystäviä?" — tähän vastattuani ajattelin vielä tänä iltana rakentaa ikiliikkujan ja ratkaista maailman nälänhätäongelman.

Konteksti tuntuu ainakin minun tapauksessani aika selvältä. Olen tietysti pitänyt kovasti kaikista kumppaneistani, ja uskon heidän olevan mukavia, fiksuja ja filmaattisia myös suhteemme jälkeen. Ketään heistä en todellakaan vihaa (vaikka vihainen saatan heille joskus olla, kuten kenelle tahansa muullekin). Päinvastoin, voin kieroin ja kirkkain silmin todeta, että toivon vilpittömästi jokaiselle heistä pelkkää hyvää — lukuun ottamatta ehkä niitä vihaisuuden hetkiä. Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, jos minun pitäisi tarkkailla heidän onnellista jatkoansa lähietäisyydeltä.

Parisuhteen vertaaminen työsuhteeseen olisi kieroutunutta ja naurettavan typerää, joten teen nyt niin. Minulle entisen kumppanin näkeminen onnellisena uudessa elämässään (ja varsinkin uuden kumppanin kanssa) on kuin törmäisi vanhaan työnantajaan, jolta itse on saanut kenkää koeajan jälkeen, ja kuulisi, kuinka hyvin seuraaja hommansa hoitaa. Tuosta vertauksesta välittyy nyt kenties melko suorituskeskeinen (perverssilläkin tavalla) tunnelma, mutta ehkä se kuvanneekin ongelmaa aika hyvin. Tuollaisen reaktion takana nimittäin saattaa piileskellä (no, ei erityisen hyvin piiloutuneena) sellainen näkemys, että ennen yhteiseen sukuhautaan kuoppaamista päättynyt suhde olisi jotenkin epäonnistunut. Rationaalisesti ajatellen en kyllä suostu moista allekirjoittamaan, sillä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen kaikista parisuhteistani enkä kadu niistä yhtäkään. (Sama tosin pätee jossain määrin esim. työssä epäonnistumisiin, joista opin jotain, mutta en koe niitä samanlaisina asioina. Ei siis anneta niiden nyt tulla pilaamaan hienoa ajopuuteoriaani.)

Selityksiksi sopivat varmaankin ikävän hyvin mustasukkaisuus, omistamisenhalu, auringonpilkut ja muut kirosanat. Näin siitäkin huolimatta, että jokainen suhde on päättynyt hyvästä syystä, enkä mihinkään niistä enää haluaisikaan palata. Toisaalta moinen kuulostaa myös "parempi huonossa suhteessa kuin yksin" -syndroomalta, jota kavahdan kuin kommunistipoliitikkoja. Tätä tukisi myös havaintoni siitä, että exien sietäminen (tai jopa heidän seurassaan viihtyminen) helpottuu huomattavasti ajan — tai ehkä paremminkin uusien kumppaneiden — myötä. Esimerkiksi kymmenen vuoden takaisen kumppanin voisin hyvinkin kutsua vaikka omaan mestaukseeni (ajattelin ensin kirjoittaa "omiin häihini", mutta joku raja se on mielikuvituksellakin). Julmaa, mutta totta.

Uskon myös vahvasti, että mitään ongelmaa ei todennäköisesti olisi, ellei sellaista itse väen vängällä tekisi. Sen sijaan, että miettisi koko ajan omia reaktioitaan toisen seurassa, tuijottelisi siksi vaivautuneena seiniä ja liehuttelisi ullakollaan vanhoja (h)aaveita, voisi yrittää keskittyä johonkin rakentavampaan. Kun toisaalta työ- ja raha-asioissa ei (enää) ole riittävästi aiheita itsesäälissä rypemiseen ja ylettömään draamaan (josta ehkä hyvänä esimerkkinä kappale, josta otsikko on lainattu), täytyy niidenkin kiintiö sitten ilmeisesti täyttää ihmissuhdeasioilla. Tosin olen minä köyhänä opiskelijanakin kärsinyt samoista oireista. Toistaiseksi ainoaksi hoitokeinoksi moiseen on tutkimuksissani seuloutunut lobotomia, mutta minun tapauksessani se ei todennäköisesti aiheuttaisi mitään havaittavia muutoksia.

Mahdollisesti toimivana, muttei erityisen kypsänä tai pitkäkestoisena ensiapuna voi toimia myös toisen ihmisen täydellinen välttely. Vaikka välit olisivat sivistyneet ja vailla (ainakaan näkyvää) vihamielisyyttä, kovin moni sanakirja ei taida moista ystävyydeksi nimittää. Vaan enpä tiedä, onko ystävyyttä sekään, että hampaat irvessä mennään katselemaan toisen naamaa ja juttelemaan säästä, kun olo on koko ajan vaivautunut ja mieli tekisi lähinnä juosta karkuun tai lähimmän raitiovaunun (tai maaseudulla vaikka vossikan) alle.

Vastatakseni siis esittämääni, usein toistettuun ja monia mieliä askarruttaneeseen kysymykseen "Voivatko entiset seurustelukumppanit olla suhteen jälkeen ystäviä?", toteaisin ehdottomasti ja täydellä varmuudella: "Hitostako minä tietäisin."

Ei kommentteja: