Tuntuuko teistä koskaan siltä, että elämä on kuin palapeli, jossa on suurin osa paloista hienosti omilla kohdillaan (erityisesti ehkä kaikki reunat kasassa), mutta keskellä puuttuu puolikkaan pöydän kokoinen pala, mikä pilaa koko kokonaisuuden? (Kyseessä oli oikeastaan retorinen kysymys, mutta toki tähän saa vastatakin. Tai miksei johonkin muuhunkin, jos tämä oli liian vaikea kysymys.)
Joskus sitä jopa löytää jotain sen suuren palasen kaltaista, ja ehkä vähän viilailleen pala sopii paikoilleen toviksi. Joskus palalla ei ole edes juurikaan yhteistä muun kokonaisuuden kanssa, mutta sen runnoo tyhjälle paikalle väkisin. Ja vaikka sitä kuinka yrittäisi pitää mielessä, että pala ei ole (eikä ole koskaan ollut) sopiva, sen tippuminen irti vitharmittaa kovasti.
Minä olen paasannut tästä samasta aiheesta ennenkin vaikka kuinka monesti, mutta yhä sama asennevamma roikkuu selässäni ylensyöneen apinan tavoin; onnellisuus ei vain synny siitä, mitä minulla on, vaan keskityn puuttuviin asioihin ja annan puutteiden olla onneni tiellä. Ja sitten kuljen suu mutrussa päivät pääksytysten aina maailman tappiin saakka. Rasittavaa, mutta ehkä en tosissani edes tahdo tästä asenteesta eroon, kun en sille lopulta kuitenkaan tee mitään. No, ehkä joskus vähän yritän, mutta lopulta saan kuitenkin taas selitellä TV-kameroille, kuinka oli vähän vastatuulta, tankkaus ei mennyt ihan nappiin ja ylikuntokin vaivaa.
Noh, ehkä tämä riittää epämääräisestä jauhamisesta ja semisynkistelystä. Loppuun piristävää tanssimusiikkia, joka saa taatusti pikkujouluissa joka tontun villiksi ja jokaisen jalat väpättämään.
(The Cure: Apart)
sunnuntai 14. joulukuuta 2008
Big Empty
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Vastaus kysymykseen: tuntuu.
Hassua, kun mainitsit tuosta, että et taida edes haluta eroon siitä ominaisuudesta. Mietiskelin tässä itse juuri nimittäin aamun pimeinä tunteina omia "pikantteja ominaisuuksiani" ja tajusin, että tietäisin kyllä varsin hyvin konstit itseni muuttamiseen/parantamiseen, mutta sepä taitaakin olla niin, että en halua muuttua. Oikeastaan taidankin tykätä siitä pienestä vitutuksesta, joka aina muhii tuolla takaraivossa joskus päästen valloilleen.
Tuo edellä mainittu ajatuspolku lähti muuten siitä kun eilen katselin viimeisimmän jakson Entouragea. Kyseessä on siis varsin syvällinen ja psykologinen opetusohjelma.
Nih. Minä olen tosiaan ajatellut monestakin asiasta, jotka tuntuvat minua jatkuvasti tai toistuvasti harmittavan, että jos en kerran tee niille mitään, niin en minä sitten varmaan niistä halua riittävän kovasti eroon.
Noiden puuttuvien palasten osalta olen toisaalta kuitenkin vähän eri linjoilla (no, lähinnä itseni kanssa, kun menin tuollaista kirjoittamaan); minä nimittäin olen tosiaan ollut onnellinen hieman epäsopivienkin palojen kanssa, ja kun niistä pitäisi päästää irti, minä vielä takerrun kaiken järjen vastaisesti niihin kaikin voimin, koska en halua olla taas onneton. Jonkinlaista näyttöä kovastakin halusta siis vaikuttaisi olevan.
Ehkä kyse sitten lopulta onkin vain siitä, etten tiedä, miten itseäni saisin muutettua. Ehkä psykologiset opetusohjelmat voisivat tuoda jotain ideoita. (Tuota Entouragea en olekaan katsellut kuin yhden jakson sivusilmällä, tosin se sattuikin ihan hiljattain.)
Monet asiat, joita haluaisin muuttaa, eivät oikeastaan häiritse minua itseäni. Muuttaisin niitä vain ollakseni parempi ihminen, tai muuttaakseni tulevaisuutta. Koska seikat eivät ole tässä tunnetasolla tässä hetkessä tärkeitä, ei niiden muuttamiseen ole järkevää kanavoida energiaa.
Tuota Curen biisiä en olekaan vähään aikaan kuullut, ihan tässä tulee nuoreksi taas. Vaan jopa olikin kepeää tanssimusiikkia. =D
Minun suurin ongelmani taitaa olla se, että sysään vastuun onnellisuudestani paljolti muiden ihmisten (tekojen) harteille. Olen kirjoittanut tästä vaikka kuinka monta kertaa, mutta tilanne on yhä sama. Ja vaikka kuinka yrittäisin itsesuggestiolla kääntää oman pääni uskomaan, että kaikki on omissa käsissäni, en vain usko sitä. Ristiriitaista tässä on se, että uskon asioiden olevan minulle lähes elintärkeitä, ja silti minä en löydä keinoja ja/tai energiaa niitä muuttaa.
Sellainen alkuperäinen, aika oleellinen ajatus jäi tuosta kirjoituksestani pois, että koko elämän pitäminen palapelinä ja sen onnistumisen pitäminen riippuvaisena jonkinlaisista saavutuksista on itse asiassa kerrassaan typerä idea. Se jos mikä saa koko elämän vaikuttamaan vain suorittamiselta, ja moinen asenne ei missään asiassa yleensä tuota ainakaan onnea.
Tuo kipale on ehkä suurin Cure-suosikkini ikinä, mikä on aika paljon. En ollut sitä kuunnellut moneen kuukauteen, eikä se ehkä varsinaisesti tuonut lisäenergiaa eilenkään. Mutta hyvä se silti on.
Darling, se on se kontaktimuovi, jolla palapelit pidetään kasassa. :p
Sari
Ongelma ei ole palojen pitäminen kasassa. Ongelma on, että paloja puuttuu. Siinä eivät muovit auta.
Jos paloja puuttuu, lainataan niitä naapurin palapelistä ja kontaktoidaan nopeasti. Harva niitä kelmun alta takaisin itselleen haluaa. On sulla näköjään vielä vähän oppimista. ;)
Sari
Minä en ota kuin paloja, jotka eivät muiden peleihin ole sopineet. Muunlaista tapaa en haluakaan oppia.
No hyvä on, senkin herra Hyve. Joka tapauksessa: Joulupukki tipautti yhden sinulle kuuluvan palasen tänne, joten poimihan omasi, ennen kuin joku moraaliton ehtii ensin.
Sari
Moraalittomat palaset kuulostavat aina hyviltä. Palaamme asiaan.
Lähetä kommentti