Takana on hyvä viikonloppu. Kävelyä rantakallioilla ja virvoitusjuoman nauttimista rantaravintolassa auringonlaskun hyväillessä kasvoja. Musiikin kuuntelua ja yli 600 kilometriä autolla ajamista ilman aikatauluja tai karttoja. Istumista aamulla väsyneenä auringonpaisteessa rantahiekalla silmät kiinni kuuntelemassa rantaan lyöviä aaltoja, joiden hidas ja lempeä kohina peittää muut äänet. Ja lopulta nukahtaminen sunnuntai-iltana omassa sängyssä tunteeseen, että ympärillä on yhä hienoa hiekkaa ja oman hengityksen tasainen ääni on aaltojen kohinaa.
Arki ja pakolliset käytännön asiat palauttavat jalat tukevasti maahan. Aamupäivällä havahdun (jälleen kerran) siihen, että jostain lukemani, täysin minuun liittymättömät yksittäiset sanat ovat kuljettaneet minut ulapalle kauas turvallisista rannoista. Huomaan ajattelevani elämässäni olleita hetkiä, joista olen todella nauttinut ja jotka ovat aikanaan yllättäneet minut jotenkin sillä tavalla, että ne ovat jääneet pienimpiäkin yksityiskohtia myöten mieleen. Ylitseni iskee hyökyaallon lailla ajatus siitä, että niitä hetkiä ei saa mitenkään takaisin, ja yhtäkkiä minun on vaikea niellä.
Periaatteessa haluan muistaa kaiken kokemani hyvän. Lopultahan aika kuluu ja hetket jäävät historiaan, ja ainoa keino olla menettämättä niitä on muistaa ne mielessään. Toisaalta toivoisin, että voisin "korvata" kipeimmät muistot jollain muulla; toivon, että eteeni tulee jälleen uusia ihmisiä ja hetkiä, joiden autuus saa minut keskittymään hetkeen eikä rämpimään muistojen suossa loputtomiin. Haluaisin kokea niin vahvaa onnellisuutta, että voisin muistaa myös aiemmat onnen hetkeni ilman, että minun tarvitsisi verrata niitä millään tavalla nykyhetkeen. Haluaisin olla elämättä menneisyydessä.
Tunnen itseni aika avuttomaksi, kun en keksi mitään muuta keinoa helpottaa oloani kuin yrittää unohtaa kaiken sen, mitä aiemmin muistelin hymyillen, ja eristää elämästäni kaikki, mikä muistuttaa minua liikaa menetyksistäni. Aiemmin niin vahvoiksi kuvittelemieni ja minulle niin tärkeiden siteiden katkominen - tai suorastaan kitkeminen juurineen - tuntuu todella pahalta. Niin lienee kuitenkin pakko tehdä, koska vaihtoehto tuntuu vielä pahemmalta. On pakko opetella pitämään niin tutulta tuntunutta taas tuntemattomana ja vieraana, jotta voisi muistaa oman itsenkin olevan vielä olemassa. Valinnanvapaus olisi kovin hienoa, elleivät ainoat mahdollisilta tuntuvat vaihtoehdot rajautuisi kahteen lohduttomuuteen. Voin vain odottaa pinttyneiden ajatusten ja mielikuvien haalistumista ja toivoa, että ne painuvat aikanaan unholaan jättäen kuitenkin muistot hyvistä hetkistä jälkeensä.
Päässäni alkaa soida toistuvasti ja hiljaisesti kaikuen The Smiths:
Please keep me in mind...
(Kuva: Gustave Doré: The Burial of Sarah)
tiistai 28. elokuuta 2007
In a Lonely Place
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
13 kommenttia:
Mietin hieman vastaisinko, sillä ensireaktioni tämän luettuani oli hieman lohduton. Lohduttomuus johtui kuitenkin siitä, että olin syönyt tänään kupillisen jugurttia aamulla ja päivällä leipäpalan. Nyt sain ruokaa ja ajatukseni ovat taas positiivisesti kiinni maan lämmössä.
Voi, ulkona harvakseltaan salamoi, täysikuu ei näy. Salamoita ei voi harmitella. Arvo Pärt kuulostaa aivan erilaiselta tyhjällä vatsalla kuin kuuman ruokalautasellisen äärellä. Tyhjällä vatsalla huimaava hartaus tuo mieleen nunnan autiossa kirkkosalissa vaipumassa ekstaasiin, ruokalautanen muuttaa hartauden kuolevaisemmaksi ja vahvemmaksi. Ruoka muistuttaa katoavaisuudesta ja ruumiin hauraudesta ja ajasta ja siitä, että ylimaallinen laulu lähtee äärellisistä ihmisistä. Mieleeni tulee munkki säilömässä satoa keskellä tuoksuvia yrttikimppuja.
Miksikö maalailen blogissasi? Ehkä siksi, että kirjoituksesi alussa osasit ottaa kokemuksesi omiksesi ja hankkia uusia ja hymyillä. Lopussa väität, että sinulla on vain kaksi huonoa vaihtoehtoa. Epäilen, ettet usko tuon väitteen totuuteen itsekään.
Menneiden onnellisten hetkien muistaminen on minustakin ristiriitaista. Osittain syyni voivat olla erilaisiakin kuin sinun, en tiedä, mutta tämä kirjoitus maisemineen ja ajatuksineen tuntui hyvin tutulta.
Olen kokenut onnellisia aikoja, joita en enää paljonkaan muistele. En ole kieltänyt itseäni muistelemasta, mutta vähitellen jotkut hyvät muistot ovat kuluneet niin, että niistä on tullut haaleita. Jälkeenpäin ajatellen se on luonnollinen seuraus ja rauhoittavaakin. Juuri niin kuin kirjoitit, muistot eivät silloin houkuttele elämään menneisyydessä. Ajattelen niin, että hyviinkään muistoihin ei voi tarttua liian tiukasti ilman huonoja seurauksia.
Mikä menneissä vaikeissa asioissa vaivaa? Eivätkö ne resonoi ratkaistuja ongelmia ja oppimista? Yhdestäkään en luopuisi. Luopuisin vain varovaisuudesta, pelkuruuden hetkistä, ihmisten kieltämisestä ja matalista aidoista. En puhuisi näin ainoastaan mikäli ahdinko olisi käynyt terveydelleni kalliiksi. Kaikki muu on rikkautta ja menneisyydestäni katson ketä tahansa silmiin.
Eufemia,
olet sikäli monessakin mielessä oikeassa, että kirjoitin tekstin aamupäivällä, ja löytäessäni aiheeseen edes jokseenkin sopivan, tekijänoikeuksista vapaan kuvan oli aikaa vierähtänyt eteenpäin monta tuntia eikä oloni ollut enää lainkaan samanlainen kuin aiemmin. Ajattelin kuitenkin julkaista tekstin, koska tiesin sen olevan ajankohtainen taas pian.
Unohtamisen lohduttomuudesta voi tosiaan päästä ainakin hetkellisesti eroon keskittymällä muihin asioihin ja täyttämällä aikansa muilla asioilla. Siitähän koko unohtamisyrityksessä on lopulta kysymys. On tosin totta, että esittämäni vaihtoehdot sivuuttavat sen, että lohduttomuutensa voi työntää (enemmän tai vähemmän väkisin) taka-alalle ja sikäli vaihtoehdot eivät rajaudu kahteen, tai ainakaan ole niin mustavalkoisia kuin annoin ymmärtää.
Bono laulaa eräässä U2:n kappaleessa "You miss too much these days if you stop to think". Vaikka tuolla varmaankin tarkoitetaan sitä, että pysähtymällä jää paitsi liian monista asioista, yhden sanan ambiguiteetin takia mietin tuota nyt (huvittuneenakin) niin, että pysähtyessään alkaa kaivata liikaa. Sekin tuntuu osuvalta. En tiedä, onko asioiden ajattelemisen välttely pitemmällä aikavälillä hyvä vai huono asia, mutta välillä se täytyy jättää tai ainakin pitää siitä taukoa.
Laura,
itse asiassa mietin tekstin kirjoitettuani, miten jotkut kaukaisemmat hyvät hetket saavat minut jälleen hymyilemään, vaikka välillä nekin saivat minut lähinnä murehtimaan. Ehkä muistojen haalistumista ja "korvautumista" ei pitäisi murehtia, sillä aika kuluu vääjäämättä ja elämään vain kuuluu se, että jotkut asiat jäävät taakse ja aina vain kauemmas.
Vastauksessani Eufemialle mietin, kuinka toimivaa (ja "tervettä" itseä kohtaan) on lopulta työntää tiettyjä ajatuksia kauemmas. Toisaalta voi ajatella, että pitämällä niitä liian lähellä pitää pakosti uusia tuntemuksia ja ajatuksia etäällä, ja se varmasti vasta onkin tuhoisaa itseä kohtaan.
Tulta syöksevä lintu,
menneet vaikeat asiat resonoivat ratkaistuja ongelmia, jos asiat on ehtinyt ja pystynyt käsittelemään (oman päänsä sisällä). Itselläni oppiminen on varmasti kesken (näidenkin asioiden osalta - elämän osaltahan se on ja pysyy kesken aina). Olen eniten harmissani siitä, että tietyt piirteet omassa toiminnassa toistuvat, eli en ole oppinut edellisistä kerroista ainakaan riittävästi.
Itse valitsen matalia aitoja silloin, kun tunnen kulkevani nelinkontin. Korkeampien aitojen aikakin tulee vielä, ja mielelläni ehkä siirtyisinkin suoraan niihin. Luulen, että rohkeus kohdata kaikki asiat kerralla kävisi minun terveydelleni kalliiksi.
Olen iloinen siitä, että myös itse olen pystynyt katsomaan menneisyyteni ihmisiä silmiin. Joskus siihen on kyllä mennyt kuukausia, ellei vuosia. Toivon, ettei mene enää ikinä.
Jäin miettimään onko minulla ollut pelkuruuden hetkiä. Rohkeutta ihaileville haluan selittää, ettei tämän miettimisessä ole mitään kehumista. Olen joutunut vaikeuksiin yrittäessäni liikaa. Luulen aina selviytyväni kaikesta, muidenkin puolesta. Ehkä ahdinko on käynyt terveydelleni kalliiksi. On parempaa epäröidä kuin olla ymmärtämättä rajojaan, tajuta vasta kun on melkein liian myöhäistä.
No niin. En halua jauhaa itsestäni, sinun blogisi tämä on. On hyvä kuulla, että lohduttomuus ei ole vallitseva tunne. Ajattelinkin kirjotuksesi olevan ajatustesi jäsentelyä. Olet käsitellyt muistamisen, unohtamisen ja välttelyn aiheita erittäin osuvasti.
Omasta rohkeudesta tulee mieleen, että olen joskus pitänyt itseäni hyvänä ihmisenä, joka yrittää toimia "rohkeasti" myös muut huomioon ottaen ja pitää tietyistä periaatteista tiukasti kiinni. On melkoinen pettymys huomata, että oma ote alkaa lipsua aika usein, kun vene alkaa keikkua. Siinä mielessä pelkuruus varmasti nostaa hetkittäin päätään. (En tarkoita tätä sellaisena itsesäälin purkauksena kuin miltä se kuulostaa vaan enemmänkin oman itsen analyyttisena havainnointina.)
Lopulta taidan ajaa pitkälti omaa etuani - missä ei varsinaisesti ole mitään väärää. Joskus oman edun tavoittelu kuitenkin kolhii muita, ja sitä en oikein haluaisi tehdä. Vaikka jossain määrin uskonkin, että jokainen on vastuussa omasta mielipahastaan, haluan ottaa vastuuta myös toisten pahasta mielestä, jos koen olleeni sitä aiheuttamassa. Siksi tunnen jonkinlaista harmia myös siitä, että saatan esimerkiksi mainitsemallani omalla eristäytymiselläni antaa signaaleja, joita en oikeastaan tarkoita ja jotka voivat toisten silmissä vaikuttaa harmillisilta. (Toisaalta lienee turha ruveta arvailemaan toisten reaktioita, jos ei heitä hyvin tunne.)
Vaikka kai jossain määrin narsistinen olenkin, olen erittäin iloinen siitä, jos joku kommentoidessaan puhuu omista näkemyksistään tai kokemuksistaan. Minusta kaikenlainen vuoropuhelu on tervetullutta, ja parhaiten kai kaikki osaavat puhua omasta puolestaan.
Oletko lakannut sallimasta kommentoinnin?
Tämä kommentti on 3.9. päivättyyn kirjoitukseesi. Noin ajattelevat ystävät ja sankarit.
Minä teen omasta näkökulmastani lisäyksen, en korjausta, Lauran 3.9. kirjoituksen kommenttiin:
Kokemusten vastaavuus ei ole analoginen portti yhteisymmärrykseen.
Kokemusten ja elämäntilanteiden erilaisuus ei ole ymmärryksen, myötätunnon ja arvostuksen este. Ihminen kykenee ylittämään egoismin tunteen perspektiivilakina.
L,
jätin kommenttimahdollisuuden pois tuosta nimenomaisesta kirjoituksesta, koska tuo kirjoittamani riitti purkamaan omat tuntemukseni aiheesta enkä aio keskustella asiaa sen paremmin "auki", kun kyseessä ovat enemmän toisen ihmisen asiat kuin minun. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että tarkoitus oli vain purkaa turhautumista eikä kerätä minkäänlaista glooriaa.
Seuraavassa kirjoituksessani kommentointi on taas mahdollista.
Tsl,
(näennäinen) kokemuksen jakaminen voi varmasti olla yhtä lailla este kuin apukin; toisen tuntemukset voi oman kokemuksensa takia kuvitella liikaa omiensa kaltaisiksi ja jättää metsän näkemättä, kun keskittyy puihin. Pahat olotkin ovat varmasti yksilöllisiä.
Olen töissä ja väsynyt, enkä saa viimeisestä virkkeestäsi oikein otetta. Se ei kuitenkaan nyt haitanne.
Minusta on tullut kommenttiaddikti. Minullekin olisi hyvää vaihtelua kirjoittaa ilman kommenttikenttää, mutta toisaalta... jospa joku kuitenkin haluaa sanoa jotain.
Kuten olet todennut, joitakin kirjoituksia on vaikea kommentoida.
Kyllä samankaltaiset kokemukset minusta helpottavat keskinäisen ymmärryksen syntymistä. Toisaalta on sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät tarvitse omakohtaisia kokemuksia pyrkiäkseen ymmärtämään toisten tilanteita. Ja jopa onnistuvat pyrkimyksessään.
Blogit ovat sikäli kiinnostava kommunikaatiomuoto, että ne eivät mielestäni ole paras väline varsinaiseen vuoropuheluun, mutta mikäli kommentointi niissä on sallittu, ne eivät kuitenkaan ole pelkkää saippualaatikon päältä julistamistakaan. Olenkin nähnyt monta blogikirjoitusta, joiden oleellisin anti on ollut niitä seurannut kommenttikeskustelu.
Bloggaajien välisessä verkostoitumisessa kommentointi on tietysti varsin oleellinen seikka. On sitten oma asia, minkälaista verkostoa arvostaa tai haluaa rakentaa.
Mitä kokemuksiin tulee, minusta samankaltaisten kokemusten jakaminen saattaa saada näkemään toisessa jotain oleellista (myös) itsestään. Toki riski nähdä harhoja on olemassa, ja minusta tuntuu liioittelulta sanoa missään tilanteessa toiselle: "Tiedän, miltä sinusta tuntuu."
Lähetä kommentti