Olen joskus - myös aivan hiljattain - mieltänyt mustasukkaisuuden kateuden alalajiksi. Olen pitänyt sitä erittäin vaarallisena ja harmittava tapana tai ominaisuutena, joka on luonteeltaan suoraan kateutta. Asiaa miettiessäni tulin kuitenkin havainneeksi "tavallisessa" kateudessa ja mustasukkaisuudessa pienen eron. Kateudestahan puhuttaessa yleensä kuvaillaan tilannetta, jossa joku kadehtii toiselta jotain sellaista, mitä itsellä ei ole. Mustasukkaisuus on siinä mielessä käsittämättömämpää kuin kateus, että siinä kadehditaan yleensä muilta jotain sellaista, mitä itsellä jo on (tai ainakin kuvitellaan olevan).
Kysehän on kai lopulta siitä, että ei haluta jakaa jotain, mikä koetaan omaksi. Ja ainakin yleensä mustasukkaisuudesta puhuttaessa tämä jokin on tietty ihminen. Mutta kuka oikeasti voi tosissaan väittää, että omistaisi toisen ihmisen? Ei varmaankaan kukaan, ainakaan orjakaupan kieltäneissä maissa. Siitä huolimatta hyvin monenkin ihmisen voi kuulla ilmaisevan, että nämä eivät halua jakaa itselleen läheistä ihmistä ainakaan tietyissä asioissa. Mutta miten ihmeessä voisikaan jakaa jotain, jota ei omista? Ihmistenhän tulisi omistaa itse itsensä, eikä kenelläkään ole (tai pitäisi olla) valtaa päättää toisen puolesta, kenelle tämä saa "jakaa" itsensä.
Kaikesta itsestäänselvyydestä huolimatta koko tämä ajatusmalli tuntuu todella haastavalta ja suorastaan vieraalta. Mistä ihmeestä kumpuaa ihmisten halu tai tarve omistaa toinen? Onko kyse vallan- vai vain omistamisen halusta ylipäänsä? Vai onko kyse enemmän itsetunnosta, tarpeesta olla ainakin jonkun muun silmissä parempi ja tärkeämpi kuin kukaan muu?
Sikäli ymmärrän tunteen kyllä, että tietysti se on myös pelkoa jonkin menettämisestä. Olin jo kauan ennen ensimmäistä seurustelusuhdettani ehtinyt ihastua ties kuinka moniin ihmisiin, ja myös huomannut näiden ihastusten aikanaan hiipuvan. Kaipa mustasukkaisuus kumpuaakin osin juuri siitä, että tietää omienkin halujensa muuttuneen ajan myötä, joten pitää hyvin todennäköisenä, että toisenkin ihmisen halut muuttuvat. Tällöin sitten saattaa menettää tämän ihmisen silmissä sen oman "ykkössijan", jota niin kovasti arvostaa.
Kuitenkin koko tilanne herättää kysymyksiä. Voiko sille mitään, jos toisen mielihalut muuttuvat? Auttaako se oma mustasukkaisuus siinä vaiheessa? Tai perustavanlaatuisemmin: onko mitään järkeä edes odottaa, että kaikki (tai ehkä mikään) säilyisi ajan kuluessa ennallaan? Voiko - tai onko ainakaan järkevää - sitä paitsi pitää oman onnensa ehtona toista ihmistä, kuin huumeena?
Vasta muutamia vuosia sitten olen ensi kerran suostunut kuuntelemaan ihmisiä, jotka kertoivat, että on olemassa rationaalisempiakin vaihtoehtoja. Silloinkin sivuutin kuulemani mielenkiintoisena, mutta minulle täysin sopimattomana ajattelutapana. Lopulta kyse taitaa kuitenkin olla enemmän siitä, ettei asiassa ole mitään tulkittavaa tai valittavaa, ei tapoja kääntää olematonta olevaksi vain pinttyneellä ajattelulla; on vain puhtaan rationaalinen totuus, joka on hyvin, hyvin toisenlainen kuin on aina kuvitellut.
(Kuva: C. Allan Gilbert: All is Vanity)
lauantai 14. heinäkuuta 2007
Mustasukkaisuudesta
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Mielenkiintoinen kirjoitus.
Sukkien mustuutta pohdin tuossa taannoin itsekin. Kirjoitus linkin takana.
Kiitos linkistä. Kirjoituksesi oli mielenkiintoinen, ja etenkin kommenteissa viistettiin kovin läheltä sitä, mitä itse nyt koen tärkeäksi miettiä.
Olen nyt sika ja kommentoin tekstiäsi täällä oman blogisi sijasta, koska tämä tuntuu tämä tuntuu niin merkittävältä suhteessa siihen, mitä itse yritän käsitellä.
"Mustasukattomuus (vai kuinka se oikein ilmaistaisi?) olisi omasta mielestäni sama kuin välinpitämättömyys ja turvattomuus."
Juuri näin olen itse ajatellut, ja ääneenkin sanonut. Ja juuri tämä on se ajatusmalli, jonka muutama ihminen on kyseenalaistanut, ja jonka nyt haluan itsekin kyseenalaistaa. En tarkoita, että se välttämättä olisi väärä, mutta ainakin tuollaisen ajatuksen hyväksyminen sitä kunnolla pureksimatta vaikuttaa nyt väärältä.
Kai välittää voi myös haluamatta omistaa? Parisuhteessa tämä on ehkä aika haastava ajatus, mutta ystävyyssuhteissa varmaankaan ei; kai välitämme ystävistämme paljonkin ilman, että vaadimme heiltä aikaa ja huomiota (vain) itsellemme?
Mutta kuka oikeasti voi tosissaan väittää, että omistaisi toisen ihmisen? Ei varmaankaan kukaan, ainakaan orjakaupan kieltäneissä maissa. Siitä huolimatta hyvin monenkin ihmisen voi kuulla ilmaisevan, että nämä eivät halua jakaa itselleen läheistä ihmistä ainakaan tietyissä asioissa.
Retoriikka (ja luultavasti uskomus) on näissä tilanteissa usein astetta ovelampaa: omistusoikeutta ei voi vaatia, mutta rakkaussuhteen olettaminen 'aidoksi' ja 'syväksi' voi edellyttää, että toinen ihminen antaa itsensä vapaaehtoisesti. Jos ei anna, voidaan olettaa, että hän on itsekäs, hyväksikäyttäjä ja jopa petturi, eikä oikeasti rakasta.
Tästä ajattelutavasta tulevat taas mieleeni Body Snatchers.
Voiko sille mitään, jos toisen mielihalut muuttuvat?
Ja mitä se merkitsee, jos toisen mielihalujen muuttumiselle tahtoo tedä jotakin, sen sijaan, että kannustaisi toista nimenomaan riippumattomaan kehitykseen. Miksi täytyisi lietsoa toisessa puolivillaista tai huonosti koeteltua kiinnostusta itseen? Itsestäni tuntuu paljon paremmalta, kun tiedän käsitelleeni ymmärryksiäni kovakouraisesti ja koetelleeni toisen asennoitumista. Tuntuu, että sellaisesta selvinneet suhtautumistavat ovat lujempia. Vaikka eihän sekään mitään takaa.
[...] rakkaussuhteen olettaminen 'aidoksi' ja 'syväksi' voi edellyttää, että toinen ihminen antaa itsensä vapaaehtoisesti. Jos ei anna, voidaan olettaa, että hän on itsekäs, hyväksikäyttäjä ja jopa petturi, eikä oikeasti rakasta.
Tämä ajattelutapa tosiaan tuntuu kovin yleiseltä, ja myös jokseenkin tutulta. Koko käsitys vaikuttaa liittyvän "toisen hyvän edessä" uhrautumiseen, ja siitä olen itse asiassa ajatellut kirjoittaa seuraavaksi.
Miksi täytyisi lietsoa toisessa puolivillaista tai huonosti koeteltua kiinnostusta itseen? Itsestäni tuntuu paljon paremmalta, kun tiedän käsitelleeni ymmärryksiäni kovakouraisesti ja koetelleeni toisen asennoitumista.
Niin, tuo syy pakonomaiseen roikkumiseen ja kiintymyksen vaatimiseen on todella hankala kysymys, johon kovasti etsin vastausta. Eihän siinä lopulta ole mitään järkeä, että saa toisen pysymään luonaan, jos on hänelle ehkä lähinnä ankkuri tai pallo jalassa. Ja silti irti päästäminen tuottaa monille vaikeuksia.
Itse huomaan suhtautuvani vapaaseen tahtoon aika kaksijakoisesti, jopa kaksinaismoralistisesti; kannatan liput liehuen vapaata valintaa, jos se kohdistuu - toivottavasti sisäisen koettelun ja harkinnan jälkeen - minuun, mutta valinnan kohdistuessa toisaalle saatan kokea jopa tulleeni väärin kohdelluksi. Näin siitäkin huolimatta, että en toki oikeasti haluaisi olla suhteessa taakan tai ankkurin osassa.
Lähetä kommentti