Jokaisen kiven rohkeasti kääntävänä ja lukittuja ovia pelotta uhmaavana kansalaisjournalistina ajattelin tarttua aiheeseen, jota kukaan muu ei uskalla näinä epävarmuuden aikoina edes lyhyesti sivuta: jouluun.
Paketoidessani tänään soraa lahjaksi lähisukulaisilleni aloin miettiä, kuinka joulujen viettäminen on osaltani muuttunut. Ei vaatinut kovin kummoisia älynlahjoja päätyä lopputulokseen, että suunta on ollut suorastaan masentava. Lapsuuden joulut olivat mukavia materialistia juhlia, jolloin itse sai vältettyä kaikki vastuulliset askareet keskittymällä väkivaltaviihteen katseluun televisiosta ja antamalla vanhempien ihmisten taikoa pöytään kaikkia turhia sörsseleitä kädet ruvella ja hermot lopullisen romahduksen partaalla. Ainoa poikkeus tähän leppoisaan oleskeluun oli kuusen koristelu, johon kai osallistuin ilmeisessä mielenhäiriössä vieläpä innoissani.
Toki joulu itsessään oli nuorelle hampuusille ehkä tavallaan nykyistä stressaavampaa. Piti vääntää yli kolme viikkoa paperikalentereista luukkuja auki joka ainoa aamu ja saada uskoteltua vanhemmille, ettei muka ollut syönyt suklaakalenterin koko sisältöä jo marraskuun puolella. Luonnollisesti lahjonta oli yksipuolisuudestaan huolimatta myös hermoja kiristävää, kun piti jännittää koko syksy aina aattoiltaan saakka kasvavalla intensiteetillä, saako viimeinkin toivomansa nuubialaisen orjattaren vai onko paketeissa jälleen radio-ohjattavia villasukkia ja mummon virkkaama suklaalevy. Myös keplottelu irti joulukirkossa käynnistä oli hetkittäin ajankohtaista, kun joku vielä satunnaisesti yritti sellaiseen mukanaan raahata.
Kaikista näistä koettelemuksista huolimatta tuntuu kuitenkin todella siltä, että vuosien myötä kokonaiskokemus vuodenvaihteen juhlapyhistä on entistä(kin) negatiivisempi. Tämä asiaintila ei johdu pelkästään juhannuksesta lähtien telkkarissa pyörineistä joulumainoksista tai korvia raastavista, epäjumalia palvovista infernaalisista rallatuksista, joita saa sietää kaikissa kaupallisissa tiloissa kuukausitolkulla ennen kuin jolupunkki puskee sisään piipusta. Itse juhlarituaaleistakaan en stressaa, koska tämän kerettiläisen näennäis-kwanzan viettäminen ei ole sen enempää velvollisuus kuin pisteytystä vaativa suorituskaan. Ehkä tavallaan siinä juuri piileekin koko ongelman ydin; kun juhla on jokseenkin yhdentekevä, se ei juuri putkijuoksua hidasta tai hetkauta.
Ei sillä, ettenkö tässä 11 päivän "lomani" aikani viettäisi varmaan paria päivää sukuloiden ja lahnaillen nojatuoleilla ja sohvilla saamatta mitään varsinaisesti aikaan, ja etteikö saamattomuus (enkä tarkoita sellaista rivoutta, mitä jo ehditte miettiä — tai siis sellaista rivouden puutetta... tai siis jotain) tekisi ihan hyvää. Ainakaan meidän perheessämme siihen ei tosin tarvita punanuttuista setää ojentamassa krääsää vinkuville kerubeille vaan cosa nostra voi istua pöydässä tuntikausia syöpöttelemässä ja hourimassa sukulaisten tyräleikkauksista. Tämä pyhä sattuu käytännössä mahdollistamaan lähinnä sen, että hetkellisen passivoitumisen lisäksi töitä saa tehdä kahdeksan tunnin sijasta kellon ympäri tulevina päivinä. Revi siitä sitten hyvää joulumieltä.
Totuuden (eli jonkun muun kuin itseni) nimissä on tosin sanottava, että muutosten suunta saattaa noudattaa tiettyä kaavaa vain suuressa mittakaavassa, ja satunnaisia vahinkoja tapahtuu joskus. Viime joulu oli itse asiassa ihan mukava, ja odotettavissa lienee, että tätä joulua seuraavatkin sujuvat hieman vähemmän ahkeroinnin merkeissä. Siispä kippis sille.
(Kuva: tuntemattoman tekijän kuvitusta kansantarinaan)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perinteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perinteet. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 23. joulukuuta 2007
A Warm Place
Lähettänyt
DorianK
klo
0.15
5
kommenttia
Tunnisteet: joulu, muistot, onnellisuus, perinteet
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
