Harrastin hiljattain itseilmaisua odottelun rasittavuudesta. Keskityin kuitenkin lähinnä jonottamiseen tai seisomiseen bussipysäkeillä tai treffipaikoilla. Niiden lisäksi on kuitenkin olemassa yksi merkittävä odottelun alalaji. Kyseessä lienee niistä vieläpä se kaikkein ärsyttävin ja raskain: yhteydenoton tai uutisten odottelu.
Osaltaan se johtuu siitä, että jos odottaa tärkeitä uutisia, oma keskittymiskyky on melko alhainen eikä siis oikein voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Lähes kaikki omat toiminnot (kuten esimerkiksi tällaisten täytekirjoitusten kirjoittaminen blogiin — vaikka eihän tässä kirjoituksessa toki ole mitään omakohtaista tilannetta taustalla) ovat vain ajan tappamista, kun odottaa tuota ulkoa tulevaa syötettä. Ja odottaa. Ja odottaa. Ja... (no, tajusitte varmaan jo).
Sitä paitsi moinen odottelu tuntuu noudattavan sitä kaavaa, että mitä enemmän ja kauemmin niitä uutisia odottaa, sitä huonompia ne ovat.
(Death Cab For Cutie: What Sarah Said)
sunnuntai 6. heinäkuuta 2008
There's no comfort in the waiting room
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Tuo kuvaamasi odotus on epävarmuutta, enkä itse siedä sitä ollenkaan hyvin, mutta osaan sulkea sen tunteen hyvin itseni ulkopuolelle. Minä taidan olla niitä harvoja ihmisiä, jotka mielellään tietäisivät oman kuolinpäivänsäkin ylimääräisen epävarmuuden elämästään karsiakseen.
Epävarmuutta epätietoisuuden lisäksi, sitähän se varmasti on. Minä en saa sitä suljettua kovinkaan helposti itseni ulkopuolelle, joskus en edes niiden uutisten jo kantauduttua korviini.
Tuosta kuolinpäivästä en osaa kyllä sanoa omalla kohdallani. Toisaalta se voisi pakottaa elämään täysille loppuajan, mutta kyllä minä siitä saisin sellaisen stressin ja suorituspaineen aikaiseksi, että ehkä on parempi, jos meteoriitti vain tippuu päähän yllättäen.
Mietin kyllä juuri tässä yhtenä iltana kysymystä, johon olen törmännyt ainakin netin persoonallisuustesteissä. Niissä kun kysellään, pitääkö enemmän siitä, kun asiat ovat vielä auki ja kaikki mahdollista, vai siitä, kun päätökset on jo tehty. Olen aina jäänyt miettimään tuon kysymyksen kohdalla, mutta yleisellä tasolla luulisin, että olen kuitenkin enemmän jälkimmäisen kannalla.
Niin ja etenkin jos se kuolinpäivä olisi vaikka ensi kesänä. Se se olisi paska nakki saada tietää.
Kyllähän sen olisi ihan ok, jos saisi tietää elävänsä vaikka 85-vuotiaaksi. Toisaalta voisiko sitten hypätä vaikka katolta, kun tietäisi jäävänsä henkiin? (Tosin halvaantumisestahan ei ollut mitään puhetta).
Kyllä siinä stressi iskisi, jos se päivä olisi lähellä. Tosin sitten voisi ainakin hyvällä omallatunnolla pistää koko omaisuuden lihoiksi ja törsätä rahat naisiin ja turhuuksiin.
Tuo kuolinpäivän "väärinkäyttö" ei muuten ole varmaan ikinä tullut mieleenikään. Outoa. Mutta aika mielenkiintoinen kysymys pohdittavaksi pimeinä, yksinäisinä öinä.
Lähetä kommentti