I Will Follow You into the Dark

Mielessäni on pyörinyt jo jonkin aikaa tarina Orfeuksesta ja Eurydikestä. Tarinan mieleen palauttaneita syitä on monia (eikä tuo tarina synkässä kauneudessaan ikinä päästäni ole poistunutkaan sen jälkeen kun sen ensimmäisen kerran luin), mutta viime päivien tapahtumien takia minun piti lopulta etsiä tarina käsiini kirjahyllystäni löytyvänä Sandman-sovituksena. (Jos ette tiedä, mitä tarinassa tapahtuu, lukekaa tuon ensimmäisen linkin takaa. Sieltä löytyy aika kompakti tiivistelmä.)

Täytyy sanoa, että kertomus on yhä yhtä lumoava kuin ensimmäisen kerran luettuna, vaikka tuon mainitun version kuvitus onkin minusta aika mitäänsanomatonta (tai jos nyt sanotaan ihan suoraan, että huonoa). En tiedä, olenko kieroutunut tuntiessani suunnatonta viehtymystä tuollaisten surullisten tarinoiden edessä, mutta ainakin rakastan sitä siirappia ja symboliikkaa (kavereiden kesken vain "S & S"), joita tuonkin lehden sivuilta okulaareihini ja käsilleni tihkui. Joskus tosin pistää tosissaan miettimään, kiehtooko minua rakkauteen ja muuhun kuvottavaan ällösöpöilyyn liittyvä dramatiikka enemmän kuin nuo ilmiöt itsessään. (Tästä päästäisiinkin kätevästi filosofisiin kysymyksiin noiden ilmiöiden perimmäisestä luonteesta, mutta moinen pohdinta jääköön — yhä — rasittaville, omahyväisille m*lkuille, jotka sen paremmin hallitsevat.) Mikäli niin on, pääni kaipaisi varmaan pientä hienosäätöä (mitä se nyt toki kaipaa muutenkin —blog.huom.). Se saattaisi myös selittää historiastani aika monia tapahtumia, joista en voi olla kovinkaan ylpeä.

P.S. Esimerkkinä sattuman oudosta huumorintajusta mainittakoon, että tuon julkaisusarjan oikeaa osaa hyllystä etsiessäni silmiini pisti erikoinen (feminiiniseen intiimihygieniaan liittyvä) kirjanmerkki, joka oli jäänyt yhden kirjasen väliin niitä viimeksi lukeneelta ihmiseltä. Se oli vieläpä juuri oikean kirjasen välissä, minkä tosin huomasin vasta kahlattuani puolet noista kymmenestä nivaskasta läpi. Tuo löytö sai minut kyllä hymyilemään, mikä olikin ensimmäinen kerta tänään, kun moinen onnistui; tuli nimittäin mieleen, että ehkä oli lopulta ihan hyvä, että se olin minä, joka sen kirjan välistä löysi.

(Kuva: Gustave Moreau: Orpheus)