Viisaita lainasanoja

"Never allow someone to be your priority while allowing yourself to be their option."
          - Mark Twain (kenties)

Leaving Hope

Hirveä kiire ja hoppu ja väsymys ja ei nyt sentään mutta kuitenkin ja nopeasti vain muutama turha asia...

500 Days of Summer oli aivan mainio. Suurin syy siihen tosin taisi olla se, että päähenkilö oli niin huvittava idiootti, että pystyin samaistumaan häneen. Onhan sekin tavallaan lohduttavaa.

Placebo heitti varsin kelvollisen keikan kotikaupungissani. Pilasin senkin ilon itseltäni osittain, mutta vain hyvin lievästi. Lukemassani arvostelussa esiintymistä haukuttiin vähän liian rutinoituneeksi, mutta kun näin pumpun ensimmäistä kertaa, ei minua moinen haitannut.

Ikuisuusprojektieni lista ei tunnu koskaan lyhenevän vaan päinvastoin kasvaa lähes viikoittain. Ajan karatessa¹ jonnekin jopa imurointi tuntuu paitsi (etukäteen) vastenmieliseltä, myös (tai tod.näk. edellisestä johtuen) oman jaksamisen kirkkaasti ylittävältä ponnistukselta. Mitättömän noin kahden kuukauden tauon jälkeen sekin sentään onnistui eilen.

Töissä tämänhetkiset tehtävät ovat niin virkistäviä, että vievät motivaation lisäksi myös elämänhaluni. Luojan kiitos olen sentään rohkea ja ennakkoluuloton päivittäisessä elämässäni.

¹Kyseessä on täysin uudenlainen ja toistaiseksi vain pienen sisäpiirin tuntema itsepuolustuslaji

Bliss

Joku julkea arkipäivän analyytikko on joskus kehdannut väittää, että olen negatiivinen ja synkkä ihminen enkä näe asioissa niiden valoisia puolia. Vaikka jokainen kirjoituksiani lukeva hörähtääkin mehevästi jo ajatukselle moisesta, ajattelin kuitenkin korjata moiset väärinymmärrykset ainakin seittejä keräävän verkkopäivyrini tulkinnan osalta.

On toki myönnettävä, että pelkkään ulosantiini perustuva arvio onnellisuudestani ja luottamuksestani maailman loputtomaan kauneuteen ja oikeudenmukaisuuteen saattaa päätyä väärään lopputulemaan puhtaasti tuottamani materiaalin kapeuden takia. Voi nimittäin olla, että blogiini päätyy kirjoituksia lähinnä pohjattomalta tuntuvasta v*tutuksen laarista ammennetuista aiheista. Siihen on kuitenkin olemassa aivan looginen selitys, kuten kylmästi laskelmoivien — ja usein poliisien kuulusteluihin päätyvien — ihmisten elämässä yleensä kaikelle.

Kun harrastan päivittäistä haureutta brasilialaisen naisten jalkapallojoukkueen ja sirkusponin kanssa, saatan jättää kirjoittamatta siitä. Suurin syy on tietysti siveyteni ja haluni varjella henkilökohtaista elämääni. Toisekseen on myönnettävä, että sillä hetkellä minulla on parempaakin tekemistä kuin päivittää blogiani. Kun taas maailma on minua kohtaan jälleen kerran kovin epäreilu, säästän mielikuvitusystäväni rasittavalta vinkumiseltani ja säälittävän piiperryksen sijaan naulaan totuuden teesini verkkoavaruuden heiveröisiin oviin tukevasti puskista huudellen.

Voisin selittää asian monisanaisemminkin, mutta vasen laitalinkki on juuri pääsemässä irti kahleistaan, joten päätän raporttini täältä tähän.

So no of course we can't be friends

Kuten jo kommenttiosastolla lähes lupasinkin, tämä kirjoitus täydentänee tämän viikon postaussarjan hämmennystrilogiaksi. Teitä on varoitettu.

Edellisistä aiheista poiketen tämä on kestosuosikkini, jota olen ihmetellyt ja kironnut jo vuosia. Hiljattain olen (jälleen) käynyt siitä keskustelua, joka yhytti pohtimaan aihetta ns. ääneen itsekseenkin. Kyseessä on suhtautuminen entisiin parisuhdekumppaneihin, tai erityisesti suhtautumistavan valinnan vaikeus. Ajattelin nyt siis vastata tyhjentävästi ja lopullisesti kysymykseen "Voivatko entiset seurustelukumppanit olla suhteen jälkeen ystäviä?" — tähän vastattuani ajattelin vielä tänä iltana rakentaa ikiliikkujan ja ratkaista maailman nälänhätäongelman.

Konteksti tuntuu ainakin minun tapauksessani aika selvältä. Olen tietysti pitänyt kovasti kaikista kumppaneistani, ja uskon heidän olevan mukavia, fiksuja ja filmaattisia myös suhteemme jälkeen. Ketään heistä en todellakaan vihaa (vaikka vihainen saatan heille joskus olla, kuten kenelle tahansa muullekin). Päinvastoin, voin kieroin ja kirkkain silmin todeta, että toivon vilpittömästi jokaiselle heistä pelkkää hyvää — lukuun ottamatta ehkä niitä vihaisuuden hetkiä. Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, jos minun pitäisi tarkkailla heidän onnellista jatkoansa lähietäisyydeltä.

Parisuhteen vertaaminen työsuhteeseen olisi kieroutunutta ja naurettavan typerää, joten teen nyt niin. Minulle entisen kumppanin näkeminen onnellisena uudessa elämässään (ja varsinkin uuden kumppanin kanssa) on kuin törmäisi vanhaan työnantajaan, jolta itse on saanut kenkää koeajan jälkeen, ja kuulisi, kuinka hyvin seuraaja hommansa hoitaa. Tuosta vertauksesta välittyy nyt kenties melko suorituskeskeinen (perverssilläkin tavalla) tunnelma, mutta ehkä se kuvanneekin ongelmaa aika hyvin. Tuollaisen reaktion takana nimittäin saattaa piileskellä (no, ei erityisen hyvin piiloutuneena) sellainen näkemys, että ennen yhteiseen sukuhautaan kuoppaamista päättynyt suhde olisi jotenkin epäonnistunut. Rationaalisesti ajatellen en kyllä suostu moista allekirjoittamaan, sillä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen kaikista parisuhteistani enkä kadu niistä yhtäkään. (Sama tosin pätee jossain määrin esim. työssä epäonnistumisiin, joista opin jotain, mutta en koe niitä samanlaisina asioina. Ei siis anneta niiden nyt tulla pilaamaan hienoa ajopuuteoriaani.)

Selityksiksi sopivat varmaankin ikävän hyvin mustasukkaisuus, omistamisenhalu, auringonpilkut ja muut kirosanat. Näin siitäkin huolimatta, että jokainen suhde on päättynyt hyvästä syystä, enkä mihinkään niistä enää haluaisikaan palata. Toisaalta moinen kuulostaa myös "parempi huonossa suhteessa kuin yksin" -syndroomalta, jota kavahdan kuin kommunistipoliitikkoja. Tätä tukisi myös havaintoni siitä, että exien sietäminen (tai jopa heidän seurassaan viihtyminen) helpottuu huomattavasti ajan — tai ehkä paremminkin uusien kumppaneiden — myötä. Esimerkiksi kymmenen vuoden takaisen kumppanin voisin hyvinkin kutsua vaikka omaan mestaukseeni (ajattelin ensin kirjoittaa "omiin häihini", mutta joku raja se on mielikuvituksellakin). Julmaa, mutta totta.

Uskon myös vahvasti, että mitään ongelmaa ei todennäköisesti olisi, ellei sellaista itse väen vängällä tekisi. Sen sijaan, että miettisi koko ajan omia reaktioitaan toisen seurassa, tuijottelisi siksi vaivautuneena seiniä ja liehuttelisi ullakollaan vanhoja (h)aaveita, voisi yrittää keskittyä johonkin rakentavampaan. Kun toisaalta työ- ja raha-asioissa ei (enää) ole riittävästi aiheita itsesäälissä rypemiseen ja ylettömään draamaan (josta ehkä hyvänä esimerkkinä kappale, josta otsikko on lainattu), täytyy niidenkin kiintiö sitten ilmeisesti täyttää ihmissuhdeasioilla. Tosin olen minä köyhänä opiskelijanakin kärsinyt samoista oireista. Toistaiseksi ainoaksi hoitokeinoksi moiseen on tutkimuksissani seuloutunut lobotomia, mutta minun tapauksessani se ei todennäköisesti aiheuttaisi mitään havaittavia muutoksia.

Mahdollisesti toimivana, muttei erityisen kypsänä tai pitkäkestoisena ensiapuna voi toimia myös toisen ihmisen täydellinen välttely. Vaikka välit olisivat sivistyneet ja vailla (ainakaan näkyvää) vihamielisyyttä, kovin moni sanakirja ei taida moista ystävyydeksi nimittää. Vaan enpä tiedä, onko ystävyyttä sekään, että hampaat irvessä mennään katselemaan toisen naamaa ja juttelemaan säästä, kun olo on koko ajan vaivautunut ja mieli tekisi lähinnä juosta karkuun tai lähimmän raitiovaunun (tai maaseudulla vaikka vossikan) alle.

Vastatakseni siis esittämääni, usein toistettuun ja monia mieliä askarruttaneeseen kysymykseen "Voivatko entiset seurustelukumppanit olla suhteen jälkeen ystäviä?", toteaisin ehdottomasti ja täydellä varmuudella: "Hitostako minä tietäisin."

Soul Meets Body

Kun nyt pääsin vauhtiin itsellenikin käsittämättömien reaktioiden ja asenteiden tutkiskelussa, jatkan samoilla raiteilla kohti seinää. Eilen katselin uusintana näytettyä Prisma-dokumenttia Minkä arvoinen ruumiisi on? (nähtävissä vielä muutamia päiviä Yle Areenassa, ainakin joillekin — tosin herkimpiä varoitettakoon, että ohjelma sisältää melko graafista ja jännittävyydessään lähes iltauutisten tasolle pääsevää materiaalia).

Muutamaan sanaan kiteytettynä dokumentissa siis puhuttiin siitä, kuinka ihmisten osia voidaan kaupata heidän kuolemansa jälkeen elävien yksilöiden varaosiksi. Melko yleisesti tiedossa olevien elintenluovutusten lisäksi varaosiksi kun voidaan nykyään napsia myös ihoa, luuta, jänteitä, verisuonia jne. Tällaiseen toimintaan suhtaudun pelkästään positiivisesti, vaikka sen kaupallinen puoli ehkä joitain kysymyksiä herättääkin. Tässä reaktiossani ei siis ole sen kummemmin ruodittavaa.

Minua askarruttava seikka on oman ruhoni kohtalo sen jälkeen, kun itsestäni aika jättää. En ole kovinkaan uskonnollinen ihminen — minkä ymmärrän tulevan molemmille lukijoilleni yllätyksenä ja aiheuttavan järkytystä — enkä myöskään usko olevani ruumiissani kovinkaan kummoisesti läsnä viime henkäykseni jälkeen. Sikäli minulle siis pitäisi olla täysin yhdentekevää, mitä esimerkiksi nivelilleni sen jälkeen tapahtuu. Mutta eipä vain ole.

Aiemmin pohdin haluavani tulla tuhkatuksi, mutta mitään lopullista päätöstä en ollut tehnyt. Sitten satuin aivan sattumalta lukemaan siihen jossain määrin rinnastettavissa olevasta, mutta ekologisemmasta vaihtoehdosta, nestemäisellä typellä jäädytetyn ruhon ravistelusta tomuksi. Vaikken mitään viherpiiperrystä haluakaan liittää edes hävitykseeni, uskoin löytäneeni postmortaalisen käsittelytapani (vaikka se ei olisikaan yhtä miehekäs kuin viikinkien polttohautajaiset).

Toisaalta voisin kuitenkin tasapainottaa itsekkäänä sikana elämistäni sillä, että lahjoittaisin huonosti kohdellut soluni lääketieteellisiin tarkoituksiin. Jokin ajatuksessa kuitenkin haraa vastaan. Enkä tässäkään asiassa osaa tyhjentävästi selittää, mikä tai miksi.

Kyse ei varmaankaan ole mainitussa dokumentissakin sivutuista laillisuuteen liittyvistä seikoista, vaikka välistävetäjät toki ärsyttävätkin joka alalla. Muutenkaan en keksi muuta syytä moiselle pykimiselle kuin minuun niin pysyvästi juurtuneen siveyden. Minähän olen hengittäessänikin erittäin tarkka siitä, kuka iholle tulee (ja yritän yhä uskotella itselleni, että kyseessä on nimenomaan minun eikä tulijoiden tietoinen valinta), ja sama tahti on siis ilmeisesti jatkumassa myös kylmettymisen jälkeen. Sikäli tämä on kyllä loogista, että muidenkin kalmojen kohdalla niiden jonkinlainen kunnioitus ja arvokas kohtelu on olematonta, harmaata sydäntäni lähellä. Mitään loogista siinä ei kuitenkaan taida olla vaan kyse on enemmän irrationaalisista mielikuvista. Sitä paitsi henkien pelastaminen tai jonkun elämänlaadun parantaminen kehonkappaleilla ei kyllä taida olla ensimmäisenä listalla, jos häpäisykeinoja aletaan listata.

Ehkä keksin syyn asenteeseeni vielä joskus, ja mahdollisesti pääsen sen yli ketterästi kuin naapurin omenatarhan aidasta. Siihen saakka vuosia vanha elintenluovutustestamenttikin saa pölyttyä täyttämättömänä lipaston laatikossa.

Sell my soul

Joskus minulla on varsin vahvoja mielipiteitä asioista ilman, että osaisin selittää niiden syitä mitenkään erityisen hyvin. No, enhän minä osaa selittää oikein mitään erityisen hyvin, joten tilanne ei ole mitenkään yllättävä tai erikoinen, mutta mielipiteiden olisi ehkä syytä olla jotenkin perusteltavissa.

Tänään olen — jälleen — kokenut lievää ärsyyntymistä ilmiöstä, joka toistuu nykyään ilmeisesti aina jonkin vähänkin suuremman nimen tullessa pohjoisen perukoille: konserttilippujen mustan pörssin kaupasta mm. netin huutokauppasivuilla (jotka mainitsen monikossa ihan siltä varalta, että niitä on muitakin kuin Se Yksi). Tämän aamun tapahtumat olivat tietysti selkeästi nähtävissä jo etukäteen, mutta se ei säästänyt ärsyyntymiseltä. Ei myöskään se, että itse en varsinaisesti yrittänyt Rammstein-lippua hankkia (vaikka olisin hyvin voinut keikalle ystävien kanssa mennäkin).

Kun alkuperäiseltä hinnaltaan jossain 70 euron tietämissä olleet liput myytiin loppuun kuudessa minuutissa, verkosta niitä löytyi hyvin pian puoli-ilmaiseksi, nimelliseen 180 euron hintaan — ja tietysti vain, kun kaveri/lapsi/lemmikkimarsu oli tehnyt oharit eikä lähdekään konserttiin, vaikka alun perin piti. Kun katselin tarjolla olevia lippuja rapeine hintoineen ja pohdin yhtyeen ilman lippuja jääneitä faneja, alkoi kiuas hieman lämmetä.

Sitten aloin kuitenkin miettiä, mikä moisessa puuhassa minua niin riipii. Tokihan touhu täyttää laittomuuden tunnusmerkit (jos ei muuten, niin veronkiertona, kun myyntivoittoja ei ilmoita karhulle), mutta eipä se kai voi minua risoa; näen minä päivittäin aika monta punaista päin kävelijääkin, enkä halua kuristaa heistä ketään (no, jonkun ehkä, mutta se ei liity valoihin). Sitä paitsi minua ei kiinnostaisi lainkaan niin paljon, jos joku hakisi Citymarketin varaston tyhjäksi tennissukista ja myisi niitä voitolla huutokaupassa, vaikka kyseessä olisi periaatteessa sama ilmiö.

Voisin olla myös katkera ihmisille, jotka veivät lipun nenäni edestä, mutta kuten todettua, en itse yrittänyt lippua edes hankkia. Saattaisin olla myös kateellinen moisilla tempauksilla rahaa tekeville, mutta minulla olisi toimintaan varmaankin yhtä hyvät edellytykset kuin trokareilla, enkä kuitenkaan ole samaan ryhtynyt. Freudilainen elinkateuskin olisi siis varmaan yhtä hyvä arvaus turhautumiseni syyksi.

Periaatteessahan toiminta myös noudattelee normaalin länsimaisen kapitalismin lakeja; ostajat ostavat mahdollisimman halvalla ja myyvät niin suurella katteella kuin pystyvät. Vaikka toiminnalla ei lain siunausta olisikaan, kauppatavara on kuitenkin hyväksyttävää (nyt ei puhuta ase- tai huumekaupasta) ja ostajat polttavat omia rahojaan todennäköisesti ketään sen kummemmin vaarantamatta. Mieleen tulee ainakin jokunen tapa estää mustan pörssin kauppaa, mutta sellaiset vaativat melkoisesti panostusta (ja sitä kautta rahaa), ja jos joku puhuisi vastaavista esim. kopiosuojausten tai softapatenttien yhteydessä, nostaisin välittömästi äläkän — barrikadien toisella puolella.

En siis osaa selittää mielipidettäni kovinkaan loogisesti tai etenkään tukea sitä vakuuttavin argumentein. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että mustan pörssin lippukauppiaat ovat lähes roskapostittajiin verrattavaa ihmiskunnan pohjamutaa, jonka pyyhkiminen pallon päältä ei saisi minua tirauttamaan kyynelen kyyneltä.

Brave New World

Yleissivistykseni ja hienostuneisuuteni on toki maailmalla ollut aina laajalti tunnettu ja maineeni on jo kiirinyt edelläni kolmijalkaisen murmelin lailla, mutta tänä vuonna olen saavuttanut kansainvälisessä valaistumisessani aivan uuden tason; tänä vuonna olen painanut pääni tyynyyn viidessä eri pääkaupungissa ja ristiretkeni ovat hyväksikäyttäneet neljää eri maanalaista (Helsingin laskeminen mukaan molempiin tilastoihin saattaa kateellisista tuntua lähetyssaarnaukseni saavutusten liioittelulta, mutta totisesti minä sanon heille: hypätkää pituutta).

Tämän vuoden matkoistani tekee erityisen eriskummallisia se, että olen uhmannut vieraiden katujen ja kulttuurien vaaroja yksikseni, eli huonoimmaissa mahdollisessa seurassa. Olen toki uskaltanut ennenkin heittäytyä ypöyksin eksoottisille ja vaarallisille matkoille, mutta en neljää ratikkapysäkkiä kauemmas. Tämä vuosi on muuttanut kaiken (paitsi koti-irtaimistoni, joka on entisessä paikassa ja jota ennenkin olen joutunut kantelemaan ihan itse).

Yksinäisenä sutena (tai minun tapauksessani ehkä vesikauhuisena supikoirana) kulkemisessa on puolensa ja puolensa, ja ne ovat kuin saman kolikon kolme eri puolta. Toisaalta vaeltelussa on (lähes) täydellinen vapaus, eikä kenenkään tarvitse polttaa hihojansa rinnallani mitä kummallisimpien päähänpistojeni ja eläimellisen etenemistahtini takia. Toisaalta elämykset ovat kuin asuntolaina: huomattavasti parempia jaettuina. Joku älykkö on taannoin päästänyt suustaan letkautuksen, jonka mukaan jaettu suru on puolikas suru ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. En istunut lipaston matematiikan luennoilla niin pitkään, että olisimme edenneet moisen logiikan käsittelyyn, mutta sisäinen ornitologini ei voi olla nyökyttelemättä toteamusta siitä huolimatta kategoriaan "ei pöllömmin sanottu".

Tältä erää gran turismoni on takana, mutta kutsuja muille maille ja mannuille on jo jonossa — ja jossain määrin siedettävässä seurassa, joten saatan päätyä taivutelluksi siipeilemään yli maamme rajojen vielä tämän vuoden puolella. Sitä odotellessa (ja muita latteuksia, joilla voi lopettaa postauksen, kun ei enää keksi mitään sanottavaa).

(Runoiltu Heathrown lentokentällä, laskettu verkon viemäreihin kotisohvalta)

You drive me mad

Tänään aamulla lukaisin julkisen kulkuneuvon nimeä kantavasta ilmaisjakelulehdestä uutisen, joka taitaa löytyä täsmälleen samanlaisena myös toisen ilmaisjakelulehden sivuilta. Otsikko kertoo jo kaiken oleellisen: "Espoolaismies narahti kortitta ajosta 13. kerran". Viimeinen lause on puolestaan kuin suoraan sunnuntaihartauden loppukevennyksestä: "Häntä epäillään kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta."

Niinpä niin. Lopetuksen ymmärrän (siis jutun, en tuon autoilevan nilkin — tai tarkemmin ajatellen ymmärtäisin melkein senkin), sillä kaikkihan ovat syyttömiä, kunnes toisin on todistettu. Jostain saunan takaa hiipii kuitenkin mieleeni kysymys siitä, miten ihmeessä sama ihminen voi ajaa kortitta 13. kertaa, henkilön iän huomioon ottaen todennäköisesti vieläpä melko lyhyen ajan sisällä. Vastaus ei ole hiipinyt mieleen vielä mistään.

Mutta kaipa tuollaisen ihmisen lukitseminen jonnekin autottomaan tilaan olisi sitten suuri oikeusmurha ja rikkoisi tämän lupsakan vapaa-autoilijan ihmisoikeuksia pahemman kerran. Onneksi kuljettajaa voidaan sentään kuitenkin rangaista tuntuvasti ottamalla häneltä kortti po...

Öh.

Minne katosi päivät

Joitain päiviä ei tule muistelleeksi sitten, kun ikäloppuna kolmekymppisenä kutoo villakoiria kiikkustuolissaan. Tämä oli sellainen päivä.

Huonosti nukuttujen öiden, töistä ja kaikesta muustakin kumpuavan v*tutuksen ja kymmenen tunnin toimistossa istumisen päälle saa niskaansa vielä huonon omantunnon, kun jättää kauniin kesäillan käyttämättä (no, ainakin ulkoilun osalta) ja istuu sen sijaan kotona liian väsyneenä edes hengittämään. Voisin kirjoittaa itselleni muistiin ohjeen mennä aiemmin nukkumaan ja yrittää olla ajattelematta yhtään mitään enää vaakatasoon päästyäni, mutta korvan takana on vastaavia ohjeita jo enemmän kuin pyitä oksalla, ja silti ei vain mene jakeluun.

Nettisarjiksia ja blogejakin voisin taas lukea, etteivät vallan pääsisi kuromaan hirvittävää etumatkaa, mutta ehtii ne varmaan selata sitten seuraavassakin elämässä. Täältä tÄÄÄH

Shiver me timbers!

Joskus ihmiset sanovat, että asioita saa paremmin aikaan, kun niitä vain alkaa tehdä pitkän ja hartaan aikomisen sijasta. Päivän tai kahden henkisen valmistautumisen jälkeen kokeilin moista tänään. Ja herraisä, sehän toimii! Kaikkea se vanha kansa keksiikin, kun vanhana pysyy... tai jotain.

Kaikenlaisen siivoamisen ja muun kodin järjestelyn välttäminen oli onnistunut jo viikkoja, mutta lopulta vallihautani alligaattorit määkivät nälkäänsä sellaisella volyymilla, että toimeen oli tartuttava. Tein 20 kohdan toimintasuunnitelman päivää varten, ja kuohitun paviaanin vimmalla aloin suorittaa listaani jo ennen puoltapäivää.

Päivä alkaa kääntyä pimeäksi yöksi ja lepakot tapulissa jo heräillä, ja listallani on jäljellä enää neljä kohtaa (no, viides odottaa pesukoneen pysähtymistä). Ne tosin päätin jo aiemmin jättää tulevalle viikolle. Kaiken muun hyvän lisäksi ehdin harjoittaa listan ulkopuolelta nurmikolla loikoilua hyvän ystävän seurassa ja itseni nolausta biljardin (sen oikean, ei taskuversion) nimissä — jälkimmäistä tosin ilman todistajia, mikä hyvän tuurin piikkiin pistettäköön.

Ja kiinnostaako ketään? Ehkei, mutta se taas ei minua kiinnosta. Minun elämässäni tämä on jo jännittävämpää kuin Dynastian uusintojen katsominen karvahattu päässä. Seuraavaan kirjoitukseeni keksin jo jotain oikeaa sanottavaa. (No, itse asiassa en.)

English Summer Rain

Hajanaisia ajatuksia arktiseen kesäyöhön:

Kesäkuu oli ensimmäinen kokonainen (kalenteri)kuukausi tämän blogin historiassa, jolloin en kirjoittanut mitään. Älkää kuitenkaan vielä juhliko, teillä vain kävi tuuri.

Olin aikeissa kirjoittaa tänne jopa pätkän fiktiota, ja raapustinkin sitä tunnin ajan muistikirjaan paikallisessa kahvilassa perinteiseen tapaan kynällä. Lopputulos vain oli niin surkeaa kuonaa, että sittemmin en ole jatkanut kirjoittamista, raapustuksen julkaisemisesta puhumattakaan. Tätä voitte jo juhlia, ei siitä kelvollista tule jatkossakaan.

Tänä kesänä olen kokeillut ensimmäistä kertaa harrastetta, jota kohtaan olin aiemmin ennakkoluuloinen — ja turhaan (siis turhaan ennakkoluuloinen, en turhaan kokeillut). Ennakkoluuloton kokeilu sai jatkoa, ja muutama päivä sitten ostin (tai tarkemmin ilmaistuna tilasin, mutta en nyt ala halkoa vähäisiä hiuksiani) jotain, minkä tuomitsin täysin tarpeettomana leluna viime syksynä: miniläppärin. Mikäli sama kokeilunhaluinen vimma jatkuu, ensi viikkoon mennessä olen polttanut ruiskuhuumeita ja ennen ensimmäisiä syyssateita olen Naamakirjassa.

Hajanaisia ajatuksia olisi varmaan enemmänkin, mutta ne taitavat toistaiseksi olla liiankin hajanaisia ollakseen taltutettavissa blogikirjoitukseen. Ja täytyyhän sitä jotain sanottavaa säästää elokuullekin.

Down in a Hole

Päätin vaihteeksi tarttua meemiin, joka löytyi esitäytettynä kahdestakin paikasta. Ajatuksena oli siis kertoa asioita, jotka mättävät annetuilla aihealueilla elämässäni.

1. Nimessäni:

Sitä kuulee huudettavan liian harvoin hekuman kourissa.

2. Kasvoissani:

Niihin hierotaan liian harvoin naisellisia ulokkeita.

3. Vartalossani:

Lienee helposti arvattavissa edellisten kohtien perusteella.

4. Luonteessani:

Liiallinen empaattisuus ja ystävällisyys.

5. Vaatekaapissani:

Se on (melkein) liian heiveröistä tekoa pitääkseen sinne lukitut ihmiset sisällään.

6. Kotonani:

Kaatopaikalle vientiä odottavien ruumiiden määrä.

7. Työssäni:

Palkan eteen pitää tehdä jotain.

8. Ystävissäni:

Liian köyhiä, jotta heidän kanssaan olisi mitään järkeä kaveerata.

9. Perheessäni:

Ei kummoistakaan perintöä luvassa.

10. Harrastuksissani:

Joskus pitää olla harmittavan varuillaan poliisiratsioiden takia.

11. Kumppanissa?

Tuntiveloitus.

12. Lemmikissäni/lemmikeissäni:

Tapauksessa riippuen kts. vastaus 11 tai 5.

13. Kielenkäytössäni:

Niin hienostunutta ja viisasta, että kukaan tavallinen kuolaavainen ei tajua sen nerokkuutta.

14. Musiikkimaussani:

Maailmassa tehdään liian vähän siihen sopivaa musiikkia — mikä ei tietenkään ole musiikkimakuni vaan maailman vika.

15. Kotikaupungissani:

Sen kaduilla kulkee (usein kontaten) liikaa rahvasta.

16. Ruokavaliossani:

Ravintoympyräni "uhanalaiset eläimet" -lohko on kärsinyt vajausta viime aikoina.

17. Lapsissani:

Ennen vasektomiaa riski on vielä olemassa.

18. Naapureissani:

He hengittävät vielä.

19. Nykyisessä elämäntilanteessani:

Lukija on hyvä ja summaa muiden kohtien vastaukset yhteen.

20. Tulevaisuudessa:

Todennäköisesti jatkossakin minun pitäisi muka itse tehdä jotain ongelmilleni eivätkä ne voi ratketa itsestään.

Lopuksi maistiainen musiikista, joka siivitti suurinta osaa meemin täyttöön kuluneesta ajasta. Herkimpiä radion katsojia varoitettakoon siitä, että kappale on hieman raflaavampi kuin muut viimeaikaiset ääniliitteet. (Video on jälleen joku faniräpellys.)

Capitalism Stole My Virginity

Viime viikolla nauttiessani Suomen keväisestä tundrasta kävelylenkin muodossa törmäsin ensimmäisiin eurovaalimainosständeihin. Ilmeisesti ensimmäisinä liikkeellä olivat erilaiset hörhöryhmittymät; taulurivistön terveintä päätä vaikuttivat edustavan Kristillisdemokraatit, mikä kertonee kaiken oleellisen.

Mainitun ryhmittymän vaalimainos pisti muutenkin silmään. Syytä ei ole vaikea keksiä, jos vilkaisee mainoksen hieman erilaista versiota verkossa. Valitusta kuvakielestä en olisi ihan ensimmäiseksi puoluetta tunnistanut, mutta se mennee ihan tunnetun hitauteni piikkiin. Tosin muillekin asia väännetään rautalangasta entisen kävelijän vaalisivustolla.

En osta tuota vertausta kyllä vieläkään.

You miss too much these days if you stop to think

Aivotoiminta on rasittavaa. Myönnettäköön, että joskus se on ehkä suotavaa tai jopa tarpeellista, mutta useimmiten siitä tuntuu olevan lähinnä harmia. Olen (jälleen) viime vuosina miettinyt aika ahkerasti, miten siitä pääsisi sujuvasti eroon.

Eräs yleisesti tunnettu ja iltaisin — tai varsinkin kesäisin kellon ympäri — kylillä helposti havaittava keino tukahduttaa aivotoiminta on turvautua erilaisiin kemikaaleihin. Tässä keinossa on kuitenkin muutamia ongelmia. Ensinnäkin sillä on tapana korostaa muita kehon toimintoja aivojen osuuden vähentyessä. Se on melko valitettava (sivu)vaikutus, sillä haluaisin lähinnä olla Mukavasti turta (kuten Vaaleanpunainen Floyd asian ilmaisi), en aggressiivinen, yliäänekäs ja rasittava m*lkku. Lisäksi sen vaikutukset ovat pitemmän päälle pysyviä, mitä en oikeastaan toivo. Mieluummin kytkisin aivotoiminnan vain tarvittaessa pois päältä ja takaisin hetkiksi, jolloin täytyy tehdä muutakin kuin kuolata kaulukselle. Sitä paitsi päihtyminen on hauskaa lähinnä seurassa, ja hauskuus perustuu enemmän nimenomaan seuraan kuin itse kaatamiseen, joten sikäli kittaaminen menettää oikeastaan merkityksensä (vaikka se saattaa joskus hauskanpitoa tehostaakin).

Tästä pääsenkin sujuvasti toiseen keinoon, eli sosiaaliseen kanssakäymiseen. On ilahduttavaa, kuinka korvien ja suun käyttö verbaaliseen kommunikointiin poistaa selkeästi pään sisäisiä ääniä. Kuka tahansa kanssani keskustellut ihminen voinee myöntää, että ainakaan minun tapauksessani suusta ulos tulevat sanat eivät selvästikään ole kulkeneet aivojen kautta, joten jatkuva keskustelu (ehkä lievän yllä mainitun nesteytyksen saattelemana) on kuin onkin mainio keino pysäyttää muutamia ylikierroksilla pyöriviä rattaita. Tässäkin tavassa on kuitenkin ongelmansa. Sosiaalisuuteen ja muuhun kommunistiseen sosialismiin liittyy kiinteästi useampien ihmisten läsnäolo — joko fyysisesti, ääniaallollisesti tai muuten virtuaalisesti. Tämän saavuttamiseksi vaaditaan jonkinlaista aikataulujen ja kiinnostusten yhteensovittamista, mikä ei aina onnistu tuloksellisesti. Toki on muitakin keinoja saada seuraa (vain keskustelutarkoituksiin, tietysti), mutta ne ovat runsain mitoin käytettyinä melko suolaisen hintaisia jopa minun surkmainiota palkkaani nauttivalle ihmiselle.

Jos etukäteen sovittavat sosiaaliset järjestelyt tuottavat ongelmia, erilaisissa riennoissa voi tietysti juosta yksinkin. Tai vaikka matkustaa. Tai harrastaa jotain. Mikäli sosiaaliset ärsykkeet puuttuvat puuhastelusta, täytyy harrasteen kuitenkin vaatia melkoista keskittymistä, että se saa siihen liittymättömän aivotoiminnan loppumaan. Valitettavan harva harraste vaikuttaisi olevan tällainen. Eräässä niistä (jota kutsutaan nimellä "työ") jonkinlainen flow onnistuu joskus, mutta vain pään sisäisten äänien ollessa melko satunnaisia ja hiljaisia. Ja mikäli työnteko tapahtuu samoissa tiloissa muiden ihmisten kanssa, äänien hiljentämisen yrittäminen hakkaamalla päätä seinään saattaa aiheuttaa melko kummallisia katseita. (Mitä en tietenkään tiedä omasta kokemuksesta. Olenpahan vain kuullut moista. Sitä paitsi paikalla olleiden todistukset ovat minusta niin ristiriitaisia keskenään, ettei niihin kannata luottaa.)

Yleisenä ongelmana tuntuu tavasta riippumatta olevan, että ajatuksiaan voi hetkittäin juosta karkuun onnistuneesti, mutta lopulta on aina pakko pysähtyä, ja silloin ne pirulaiset saavat taas kiinni. Sitä paitsi joskus pelkkä liikkeelle lähteminen on sen verran takkuista, ettei hidastuskuvaa taatusti tarvita mahdollisten varaslähtöjen tarkistusta varten.

Ei zeniläisen tasaisen aivokäyrän saavuttaminen voi näin vaikeaa oikeasti olla. Mikäli tiedätte siihen hyviä keinoja, neuvoja otetaan vastaan (niiden laadusta riippuen ehkä epä-)kiitollisena.

The Gentle Art of Making Enemies

Yllättäen ammennan kirjoitusaiheeni taas kanssabloggaajalta, jonka vanavedessä olen muutenkin kirjoittanut lähes koko viimeaikaisen kirjallisen tuotantoni. Tähänkin aiheeseen tarttumiseen meni yli viikko, mutta minähän nyt bloggailen joka tapauksessa sellaisia ikivihreyksiä, että niissä eivät ajan hampaanjäljet paljon paina.

Kunniallisia kansalaisia riivaavista feissareista on varmaankin sanottu tällä kertaa kaikki oleellinen, mutta mainosten jakajien alhaisimmasta kastista ei. Viikko sitten kypsähdin taas toviksi kotioven avattuani, saavuttaen sisäisesti ulkoilmaa merkittävästi korkeamman lämpötilan. Roskaposti sylettää ihan riittävästi sähköisessä muodossa, joten sitä ei tarvitsisi toimittaa lisää enää postiluukun kautta. (Enkä puhu nyt tänään luukusta tipahtaneesta TV-maksulaskusta, vaikka sen summa onkin mielestäni aika rietas. Eilen tehty esitys yleisestä mediamaksusta — tai YLE-maksusta, ihan miten vain — kuulostikin ainakin nopeasti ajatellen parannukselta nykytilanteeseen.)

Ovessa oleva "Ei mainoksia eikä ilmaisjakelulehtiä, kiitos" –lappu ei ilmeisesti oletusarvoisesti koske pizzamainoksia, sillä niitä tippuu postiluukustani yhä. Ei usein, mutta kuitenkin toistuvasti. Pistää miettimään, hyväksikäyttävätkö lättymainosten jakajat tarkoituksella sitä tosiseikkaa, että minulla ei juurikaan ole keinoja pakottaa heitä noudattamaan lappua. Toki voisin odottaa oven sisäpuolella ja katkoa moisten nilviäisten kädet heti, kun lappu luukusta tipahtaa, mutta sillä saattaisi olla ikäviä seurauksia. Lapun kantaminen mainostettuun pizzapuljuun muutaman tarkkaan harkitun, lämpimän sanan saattelemana toki houkuttelisi, mutta ajan tuhlaaminen moiseen vaatisi ehkä enemmän ärsykettä kuin yhden mainoksen kuussa. Toisaalta sama idea jalostettuna (mainoksen palauttaminen ilmateitse, tiiliskiven ympärille kiedottuna) alkaa jo kuulostaa houkuttelevalta.

Lopulta mahdollisesti tarkkaankin rikoksensa laskelmoivat ruojakkeet ovat kuitenkin oikeassa; en tee mitään, koska tuntisin itseni idiootiksi (jopa normaalia enemmän), jos näkisin noin pienen haitan takia oikeasti vaivaa ohjatessani noita niljakkeita kaidalle polulle.

Fix Me Now

Olen joskus kuvitellut olevani looginen eläin. Opinnot ja työ ovat varmaan vain vahvistaneet moista uskoa, ne kun ovat aiheiltaan kovin loogisina pidettyjä. Joskus — ja voisin sanoa, että aivan liian usein — sitä kuitenkin huomaa olevansa moisessa uskossa täysin harhaoppinut pakana. Voisin yrittää kiteyttää tämän havainnon herättämät tuntemukset sanoiksi, mutta äidinkielestänikin loppuisivat kirosanat kesken ennen kuin saisin välitettyä ajatukseni lukijakunnalleni. Siispä tyydyn lainaamaan jonkun muun sanoja.

"You can plan all you want to. You can lie in your morning bed and fill whole notebooks with schemes and intentions. But within a single afternoon, within hours or minutes, everything you plan and everything you have fought to make yourself can be undone as a slug is undone when salt is poured on him. And right up to the moment when you find yourself dissolving into foam you can still believe you are doing fine."

- Wallace Stegner     

Joskus olen loputtoman kateellinen roboteille.

The Trick Is to Keep Breathing

Kopioin Tiinan idean, kun en jaksa kirjoittaa tavanomaista vinkupostausta. Kyseessä siis 25 merkkiä siitä, että on kasvanut aikuiseksi. Kommentoin kohtien osuvuutta omalla kohdallani ja perustelen väitteeni vastaansanomattomalla logiikalla.

1. Your houseplants are alive, and you can't smoke any of them.

Ehei. Täällä viherkasvusto rajoittuu jääkaappiin, ja syttyy varmasti pienellä avustuksella varsin ripeästi.

2. Having sex in a twin bed is out of the question.

Tottahan toki — minulla kun on varaa alkaa olla nirso paikkojen suhteen.

3. You keep more food than beer in the fridge.

Kyseessä lienee kompakysymys; kuka tahansa terveystiedon tunneilla herellä ollut tietää, että olut muodostaa tärkeän sektorin jokaisen kasvavan miehen ruokaympyrästä.

4. 6:00 AM is when you get up, not when you go to bed.

Pöh. Miksi turhaan nukkua lainkaan, kun painajaisia voi nähdä hereilläkin.

5. You hear your favorite song in an elevator.

Yleensä mielikuvitusystäväni ovat hisseissä hiljaa, mutta riittävän vahvassa tinassa he varmaan pistävät kyllä lauluksikin.

6. You watch the Weather Channel.

Riippuu täysin meteorologien uhke...ammattitaidosta.

7. Your friends marry and divorce instead of "hook up" and "breakup."

Eikös naimisiinmeno tarkoita sitä, että ystäviä ei enää ole?

8. You go from 130 days of vacation time to 14.

Jos lakia ja työsopimusta tihrustetaan tarkasti, niin ehkä, mutta tuottavan työn määrässä mitattuna ei moisesta ole mitään pelkoa.

9. Jeans and a sweater no longer qualify as "dressed up."

Huomaa, että listan alkuperä on ahdasmielisestä kulttuurista. Kyllä täällä riittää (vaikka juhla)pukeutumiseksi päähän vedetty tennissukka.

10. You're the one calling the police because those %&@# kids next door won't turn down the stereo.

Miksi turhaan soittaa poliisit rajoittamaan omaa vapautta karsia naapuruston hampuuseja kovalla kädellä?

11. Older relatives feel comfortable telling sex jokes around you.

Moisten rietastelijoiden läheisyyteen minua ei saisi ajettua terävällä kepilläkään.

12. You don't know what time Taco Bell closes anymore.

Minulle riittää kun muistan, koska naapurintalon bingo aukeaa.

13. Your car insurance goes down and your car payments go up.

Maksuista en tiedä, mutta autoni kulkee turvallisesti pusikosta pusikkoon ilman kummempia ylä- tai alamäkiä.

14. You feed your dog "Science Diet" instead of McDonald's leftovers.

Tokihan voin selittää kotini villakoirien kidoista tehtävät löydökset tieteellisillä kokeilla. Siivouslaiskuudesta ne eivät voi johtua.

15. Sleeping on the couch makes your back hurt.

Selkäni ei kipeydy laisinkaan, koska minulla ei ole siellä sen enempää lihaksia kuin selkärankaakaan.

16. You take naps.

Keskityn snapseihin.

17. Dinner and a movie is the whole date instead of the beginning of one.

Ruokailu ja elokuva? Minun mittapuullani tuo on jo kolmospesälle pääsyä.

18. Eating a basket of chicken wings at three in the morning would severely upset, rather than settle, your stomach.

Vatsani olisi epäilemättä kovin järkyttynyt kanojen kohtalosta.

19. You go to the drug store for ibuprofen and antacid, not condoms and pregnancy tests.

Mikäli pelkäisin raskaustesteille olevan käyttöä, ostaisin diileriltäni mieluummin lentolipun jonnekin kauas tai ladatun aseen.

20. A four dollar bottle of wine is no longer "pretty good shit."

En kehuisi ikinä mitään moisissa riistohinnoissa olevaa.

21. You actually eat breakfast food at breakfast time.

Syön kynsiäni rohkeasti kellonaikaan katsomatta.

22. "I just can't drink the way I used to" replaces "I'm never going to drink that much again."

Juomistapaani en aio muuttaa vielä aikoihin; se perustuu yhä nesteen valuttamiseen huulien välistä ja alas kurkusta.

23. Ninety percent of the time you spend in front of a computer is for real work.

Aikuisvideoiden katsominen käy kyllä yleensä työstä.

24. You drink at home to save money before going to a bar.

Harvemmin kantapaikkani tytöt antavat alennusta, vaikka kuinka olisi pohjia.

25. When you find out your friend is pregnant you congratulate them instead of asking "Oh shit what the hell happened?"

Minä pysyn katkerana hiljaa, koska moinen tarkoittaa ystäväni todennäköisesti joskus saaneen seksiä.

Bonus 26: You read this entire list looking desperately for one sign that it doesn't apply to you and can't find one to save your sorry old ass.

Ei, minun vanha aasini ei kaipaa pelastusta.

April is the cruellest month

Hämäsin. Yhtä julmia ovat kaikki muutkin kuukaudet. Mutta syytetään nyt sitten kuluvaa kuuta, kun se on sopivasti hollilla.

Olen huomannut itsessäni outoja ja erittäin epämiellyttäviä oireita, jotka ilmenevät aina tiettyjen sattumusten yhteydessä. Loogisesti en osaa niitä selittää, mutta kyllä ne kieltämättä jonkinlaista kaavaa tuntuvat noudattavan; aluksi näköelimien kautta kallon sisällä olevaan maapähkinään puskee (periaatteessa ihan objektiivista ja vaaratonta) viestiä, ja sekunnin kymmenyksen viiveellä — en taatusti sano "viipeellä", vaikka uhkaisitte pakottaa minut katsomaan Dallasia — jokin kilahtaa.

Minuun iskevät fyysiset oireet. Äkkiä on kylmä, vatsani on ontto ja solmussa samaan aikaan, polviani heikottaa, keskittymiskykyni on (jopa normaalia enemmän) tiessään, selkäni ja raajani ovat mustien paiseiden peitossa ja lepra katkaisee jalkani polvien alapuolelta. (Lopetan oireiden kuvailun tähän ennen kuin sorrun liioittelemaan niitä.) Voisin jopa väittää olevani suuren xitutuksen vallassa, mutta yleinen voimattomuus estää kaikenlaisen puhkumisen (taloja kaatavasta puhinasta nyt puhumattakaan).

Oireet eivät onneksi ole kovin pitkäaikaisia. Yleiset keskittymishäiriöt saattavat poistua jo 2-3 viikossa eikä rintakipujakaan tunnu kellon ympäri (tai sitten en vain huomaa niitä nukkuessani). Rintakipuihin olen onneksi keksinyt lääkkeeksi raskaan liikunnan, jonka ainakin vihjataan poistavan kivun lopullisesti.

Kaikkea sitä ihmiskeho keksiikin itsekseen puuhastella.

Postauksen varsinaiseksi sisällöksi länttään tähän videon, joka ei liity yllä olevaan millään muotoa. Se saa kuitenkin muistuttaa maailmaa siitä, kuinka kamala raiskaus Leona Lewisin versio on tähän alkuperäiseen verrattuna. Lisähuomiona mainittakoon, että bändin itsensä laittama virallinen videokin oli JuuTuupissa aiemmin, mutta ensin siitä poistettiin ääni ja nyt se on rajattu katsottavaksi vain jollain muulla mantereella. Täytyy siis tyytyä fanivideoon.


(Snow Patrol: Run)

In a sea of faces, in a sea of doubt

Hyvää iltaa, hyvät naiset ja pahat naiset. Seuraavaksi älykäs ja komea tähtireportterinne kertoo jännittäviä asioita yksityiselämästään. Jos ette kuitenkaan halua kuunnella häntä, voitte vaihtoehtoisesti lukea muutamia minun huomioitani tiistai-illan ratoksi.

Eilen kävin pitkästä aikaa Nosturissa (tai ylipäätään missään) katsomassa soitinyhtyeen esiintymistä. Kyseinen pumppu oli The Sisters of Mercy, joiden levyt kuluivat lautasella usein synkässä teini-iässäni. Edelliskerran poppoo oli käynyt Suomessa jonain vuonna Tuska-festareilla ja saanut esiintymisestään aika ristiriitaisia arvosteluja. Kun bändi ei ole julkaissut oikeastaan mitään materiaalia viimeiseen 19 vuoteen, olivat odotukseni aika olemattomat. Silti piti raahautua katsomaan tuota ison maailman ihmettä, että voisi ainakin haukkua koko esitystä karmeaksi rahastukseksi ihan perustellusti.

Täytyy sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt. Tosin odotustasoni perusteella olisinkin voinut todeta pettyneeni oikeastaan vain jos olisin juossut kirkuen pois keikkapaikalta kesken ensimmäisen kappaleen. Joka tapauksessa katsoin keikan kiltisti läpi ja kuulin monia rakkaita kappaleita, osa tosin alkuperäisiä tulkintoja hieman suoraviivaisemmin esitettyinä perusvetoina. Kannatti tuo nyt kuitenkin nähdä. Eipä siitä enempiä.

Lisäksi voin enemmän normaaliepistolan mukaisesti todeta, että päässäni on liikaa ajatustoimintaa. En toki väitä, että se olisi sellaista, mitä älykkyydeksi kutsutaan. Kovasti siellä kuitenkin tuntuu kaikenlaista liikkuvan, tosin lähinnä edestakaisin ja ulos pääsemättä. Pikkuhiljaa alkaa iskeä kateus koomassa makaavia, tasaista viivaa aivokäyränä piirtäviä vuodepotilaita kohtaan. Ellen olisi melko iloinen raajojeni liikkumisesta, vaihtaisin mielelläni nykytilanteeni sellaiseen hiljaisuuteen.

Viimeisenä ja vähäisimpänä seikkana myös kerrottakoon, että muutama (epä)onnekas kanssabloggaaja voi ehkä huomata Blogilistan tilaajamääränsä tippuneen yhdellä. Ennen suuria juhlallisuuksia voin kuitenkin pilata ilonne toteamalla, että stalkkaan teitä yhä. Olen vain tiputtanut seuraamani blogit Blogilistan tilauksistani ja siirtänyt ne Bloglinesiin.

Generation Terrorists

Tiina kirjoitti — muiden asioiden ohessa — muutaman sanasen ajanvietosta vanhempien kanssa. Lähes kuusikymppiseksi kotona asuneena koen olevani aiheen aisantuntija ja avaudun siis minäkin.

En tiedä, ovatko vanhempani (jotka toki ovat oikein mukavia) muuttuneet viime vuosina kovasti entisestä, mutta nykyään tuntuu kuin he puhuisivat (no, äitini puhuisi ja isäni heittäisi aina väliin muutaman sanan) lähinnä omista asioistaan. Joskus tarinoiden sekaan eksyy kysymys minun kuulumisistani, mutta oma höpinäni saattaa sekin jäädä jotenkin kesken, kun johonkin sanomaani tartutaan ja kerrotaan oma kokemus vastaavasta kokemuksesta — tai jostain täysin muusta, joka vain sattui juolahtamaan sanomastani mieleen.

Saattaa olla, että vanhukseni ovat muuttuneet tässä suhteessa. Saattaa myös olla, että he ovat aina olleet samanlaisia, mutta olen havahtunut huomaamaan ilmiön vasta joitakin vuosia sitten. Vietyäni silloin seuralaisen vanhemman sukupolven luo visiitille huomasin, että meidän kuulumisiamme ei kysytty kovinkaan paljoa. Ehkä olin itse tottunut aina pimittämään omat asiani niin hyvin, että en ollut välittänyt moisesta, mutta tuolloin se pisti silmiin. Tai korviin. Tai jonnekin, minne tuollainen nyt sitten ikinä pistääkään.

Hetkittäin yhteiset puheenaiheet tuntuvat muutenkin olevan vähän kortilla. Kun kuulen, kuinka jotkut minulle (lähes) tuntemattomat ihmiset ovat tehneet jotain joskus jossakin (jostain syystä en yleensä muista yksityiskohtia kovin tarkkaan), kuuntelen tietysti tunnollisesti ja keskityn kovasti (ikkunasta näkyviin oraviin). Vaikka toki olenkin riemusta soikea vanhempiani tavatessa, nuo hetket voisi ehkä käyttää paremminkin.

Joku ilkiö voisi toki vihjata, että tässä asiassa kokemani muutos johtuu vain siitä, että olen ikääntymisen myötä äkäistynyt. Moinen olisi kuitenkin täysin perusteetonta rienausta.

There's plenty more slags in the sea

Ainaisen itsekkään — joskin myös erittäin perustellun ja osaavan — avautumisen sijasta halusin vaihteeksi olla epäitsekäs ja tarjota erikoisosaamistani koko blogosfäärin riemuksi ja hyödyksi. Mietin tovin, missä aiheessa asiantuntemukseni olisi sitä luokkaa, että minulla todella olisi useimmille lukijoilleni annettavaa. Hyvin lyhyen pohdinnan jälkeen ymmärsin suurimman vahvuuteni olevan keskustelutaito vastakkaisen sukupuolen kanssa. Siispä seuraavaksi annan muutamien esimerkkien avulla (lähinnä miehille) neuvoja oikeasta kommunikointitavasta.

Eräs erityisen vaikea laji on kysymyksiin vastaaminen. Tässä muutama mahdollisesti eteen tuleva kysymys, hieman analyyttista pohdiskelua niiden luonteesta, ja tietysti universaalisti parhaaksi todettu vastaus.
 

K: "Onko takapuoleni sinusta iso?"

Tämä on kysymys, joka saattaa tulla eteen toistuvasti ja täysin satunnaisesti, ilman minkäänlaista näkyvää syytä. Siispä siihen kannattaa olla varautunut niin, että osaa vastata toista osapuolta miellyttävästi tai vähintään tyydyttävästi vaikka kesken yöunien.

Totuushan on, että tähän kysymykseen ei ole yksiselitteisen oikeaa vastausta. Rehellinen "ei" ei yleensä mene läpi vaan tulkitaan mielistelyksi. Tässä tilanteessa voi kuitenkin käyttää hyödyksi sitä tosiseikkaa, että naiset ovat imarreltuja miehen ollessa kiinnostuneita heistä ja kysellessä heiltä kysymyksiä jalkapallosta puhumisen sijaan. Siispä tilanteesta selviää parhaiten esittämällä tarkoin valitun vastakysymyksen, joka johtaa varmasti lämminhenkiseen mutta lyhyeen keskusteluun.

    V: "Mihin verrattuna?"

 

K: "Saako tämä toppi minut näyttämään hyvältä?"

Tämä kysymys on sikäli helpommin ennakoitava kuin edellinen, että tähän törmää useimmiten makutuomarina ostosreissuilla tai heti niiden jälkeen kotona. Ennalta varautuminen kuitenkin kannattaa, ettei erehdyksessä tule sanoneeksi mitään ikävää tai etenkään loukkaavaa.

Olisi helppo turvautua samaan vastakysymykseen kuin yllä, mutta mikäli käyttää sitä toistuvasti, saattaa antaa toiselle täysin perusteetta mielikuvan, ettei oikeasti ole miettinyt asiaa eikä ehkä vastaa vilpittömästi ja täydestä sydämestään. Koska ulkonäköpaineet ovat yhteiskunnassamme naisille ainainen rasite, hyvä vastaus johdattaa keskustelun pois moisista ja siirtää sen sujuvasti johonkin toiseen, huomattavasti vähemmän tunnekuohuja nostattavaan aiheeseen. Tässä yhteydessä mitä luonnollisin aihe on tekstiilit, joiden ominaisuuksia voi pohdiskella vaarattoman objektiivisesti.

    V: "Kulta, ei vaatteiltakaan mitä tahansa voi vaatia."

 

K: "Miksi kaikkien miesten pitää olla täysiä sikoja?"

En lainkaan tiedä miksi, mutta jostain syystä tämäkin kysymys tuntuu nousevan esiin melko usein. Olen huomannut sen seuraavan aika nopeasti muita kysymyksiä, joskus jopa saman keskustelun aikana. Vaikka käyttäisitte jo edellä esitettyjä vastauksia muihin kysymyksiin, kannattaa siis pitää vastaus valmiina myös tähän.

Oleellisinta on muistaa, että varmin tapa miellyttää retorisen kysymyksen esittäjää on antaa hänelle vastaus. Miehenä on valitettavasti tunnustettava, että joukossamme on kuin onkin tunteettomia ja naisia huonosti kohtelevia yksilöitä, ja kysymys on siksi ihan aiheellinen. Siksi sitä ei kannata sivuuttaa, vaikka se on myös tavattoman yleistävä ja siksi kovin epäreilu. Kannattaa nousta tilanteen yläpuolelle ja antaa moinen ahdasmielisyys anteeksi iloisena siitä, että voi itse olla ilahduttava poikkeus moisesta stereotypiasta. Parasta onkin välttää turhaa ankaruutta harhaluulon korjaamisessa, ja sen sijaan osoittaa oma huumorintaju leikittelemällä asialla. Ei menekään kuin hetki, ja nauratte jo varmasti molemmat koko asialle.

    V: "Ja pöh, telaketjufemakoiden höpinää."

 
Toivon vilpittömästi tästä olevan paljon apua ja kannustan jokaista rumemman sukupuolen edustajaa kokeilemaan näitä vastauksia rohkeasti kotona. Silkkaa vaatimattomuuttani en tietenkään halua omia kunniaa parisuhteenne uudesta kukoistuksesta, joten voitte jättää lähteen mainitsematta.

What Else Is There

Minusta tuntuu yleensä turhaakin turhemmalta kirjoitella blogiin raportteja siitä, kuinka ei ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, ja esitellä sitten sen (teko)syitä. Siispä ajattelin tehdä nyt juuri niin.

Aisahan on nyt niin, että olen toisaalta ollut aika kiireinen kehittyessäni paremmaksi ihmiseksi (valitettavasti ja suurta turhautumista aiheuttaen tosin vain työelämän puolella). Toisaalta minulla on ollut hetkittäin liikaakin aikaa, mutta sen kuluttamisen mitenkään järkevästi on estänyt loputon väsymys. Nukun huonosti, mutta onneksi sentään liian vähän. Apinana selässä tuntuu roikkuvan myös jonkinlainen orastava tauti, joka on ehtinyt kituuttaa hengissä kolmatta kuukautta putkeen. Mikä lie veneerinen tapaus. (Tässä vaiheessa lienee parasta tarkentaa, että mainittu apina selässäni on vain kielikuva. Sitä paitsi olemme vain ystäviä.)

Jotta uutiseni eivät olisi vain positiivisia, täytyy kuitenkin mainita myös tällä viikolla (näkemäni elävän kuvan motivoimana) iskenyt yllättävä into muuttaa vaikkapa Pariisiin tai Espanjaan. Tai vaikka kuun pimeällä puolelle. Oikeastaan minne tahansa, missä elämä on Erilaista^TM. Rohkeus ei toki riitä mihinkään tuollaiseen, mutta hetkellisesti voi aina huijata itsensä uskomaan, että riittää. Toki esimerkiksi työpaikan tai -tehtävän löytäminen kohteesta etukäteen olisi jo aika hyvä kannustava potku hanuriin. Minua ei pidättele täällä mikään, joten tuntuu osittain vapauden hukkaan heittämiseltä jäädä nököttämään paikalleen. Samaan hengenvetoon todettakoon, että kohteessa minua ei välttämättä myöskään odottaisi mikään, mutta jo muinaiset roomalaisetkin totesivat, että hilipatihippaa. Ja tärkeintähän ei ole päämäärä vaan lääke tjsp.

Maailmanvalloitus saa kuitenkin odottaa toiseen iltaan, sillä nyt hengittäminenkin väsyttää liikaa. Luulen, että jahka saan iltaruokapizzani puputettua, painun vain petiin lukemaan kesken olevaa proosaa kuin avointa kirjaa.

Lopuksi täysin mihinkään liittymätön kappale, jota vain teki mieli kuunnella.


(Muse: Knights of Cydonia)

Gimme Back My Brain

Rikkoakseni hiljaisuuden ajattelin ilahduttaa teitä parilla satunnaisella havainnolla, jotka olen tehnyt viime aikoina.

Ensinnäkin olen hankkinut kirjoja viimeisen muutaman kuukauden aikana enemmän kuin todella pitkiin aikoihin. Muistan hankkineeni kansien väliin pakattua metsää tällaisella innolla viimeksi lukioiässä, ja silloin kirjakauppojen näennäistietokirjamaiset pokkarit päätyivät kirjahyllyyn pitkälti koskemattomina. Olen lukenut niistä vain muutamia, enkä varmaan yhtään kokonaan. Ja kun niitä tuolla hyllyssä katselee, niin eipä niitä ole yhteensäkään kuin hieman toistakymmentä.

Viimeisen parin kuukauden aikana postiluukusta on tippunut nopean päissäänlaskun mukaan kahdeksan kirjaa, joista viisi vieläpä puhdasta taideproosaa. Ja kaikki niistä on hankittu mitä pikimmin luettaviksi, mikä on minun lukutottumuksillani suorastaan harvinaista. Elämme siis merkillisiä aikoja, ystävät pahat.

Toinen merkittävä havainto on melko tuore, ja edellisestä täysin poikkeavasta aiheesta. Hiljattain nimittäin eräässä kerrostaloasunnossa suurille massoille tuntematon arkipäivän tiedemies (joka saatoin olla minä) suoritti baarista kotiuduttuaan empiirisiä mukaurheilullisia kokeita Wiillä. Avoimin mielin varustettu koehenkilö ei edes tehnyt minkäänlaisia lähtöolettamuksia vaan heilui kapula kädessään puhtaasta valaistumisen (ja selviämisen) halusta.

Tiedemiehemme tuli siihen johtopäätökseen, että on olemassa järkevä selitys sille, miksi keilaradoilla myydään olutta ja juoma yhdistetään usein saumattomasti tuohon liikuntalajiin, ja toisaalta miksi samaa ilmiötä ei ole juurikaan havaittavissa tenniskenttien tietämillä.

No, I don't have feelings 'cause feelings are gay

Eilen hahmottelin blogikirjoitusta tunteista. Minun piti siinä miettiä, kuinka mahdollista tai järkevää on yrittää hallita tunteitaan ja ehkä jopa valita ne tunteet, joita tuntee. Minun piti myös todennäköisesti olla lopulta päätymättä mihinkään järkevään lopputulokseen.

Kirjoitettuani pohdintaa muutaman kappaleen verran totesin suoltavani pelkkää tuubaa. Säästän teidät siis siltä, ja sen sijaan patistan teidät vaikka katsomaan aiheeseen etäisesti liittyvän videon, jos teillä ei parempaakaan tekemistä ole. On se ainakin parempi kuin minun kirjoitukseni olisi ollut.

TEDTalks: Dan Gilbert asks, Why are we happy? (21+ min.)

Silent All These Years

Kävin hiljattain pientä keskustelua siitä, millaisin eväin työelämässä (no, ainakin minun hommissani) voisi saada parasta jälkeä aikaan ja olla muutenkin erinomaisen tehokas ja tuottava työmyyrä tai muu kissaeläin. Eräs esille tulleista asioista oli kaiken kyseenalaistaminen ja rohkea väittely asioista konflikteja pelkäämättä. (No, oikeastaan tuossa on kaksi asiaa, joten "eräs" on huono sana. Nuo kuitenkin liittyvät hieman toisiinsa, joten niputettakoon ne nyt "erääksi". (Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kirjoitan aiheesta näin pitkän vuodatuksen sen sijaan, että vaihtaisin tuon sanan. Ehkä se joka tapauksessa osoittaa, että aivotoiminnassa olisi parannettavaa myös työelämän ulkopuolella.))

Konfliktien pelkääminen on vaivannut minua niin pitkään kuin muistan (ja muistini on ainakin tuplasti parempi kuin kultakaloilla), eikä pahiten työelämän puolella. Sielläkin se on kuitenkin aiheuttanut lievää suurempaa kituuttamista ja omaan hihaan kiroilua siitä, kuinka kaikki vain on aina ihan päin Hewlettiä eikä mikään ikinä toimi ja natinati. Ja vaikka olen joskus työpaikasta lähtiessäni kuullut ihan eksplisiittisesti sanottavan, että minun kannattaisi avautua ääneen enemmän, kun hyviä(kin) ideoita kuitenkin kupolista löytyy, olen sujuvasti unohtanut — tarkoituksetta tai tarkoituksella — koko asian ennen uudessa paikassa aloittamista.

Ainakin joskus hiljaa pysyminen on johtunut siitä, etten ole uskonut mielipiteeni olevan riittävän hyvä tai asiantunteva muihin esitettyihin verrattuna. Mietin noin joskus vieläkin, mutta olen minäkin jo sentään jotain oppinut työurani aikana, ja uskon osaavani myös perustella joitakin näkemyksiäni nykyään aika hyvin. Kyse ei siis todennäköisesti ole mitättömästä omanarvontunnosta, vaikka joskus olisi syytä myös silitellä omaa päätä hieman leppoisammin kuin mitä teen.

No, olenhan minä toki joskus puhkunut ääneenkin sitä, miten asioita pitäisi tehdä, ja joskus ihan isommallekin joukolle. Ongelma on lähinnä siinä, että mikäli kuulijoiden joukossa on yksikin ihminen (tai vaikka undulaatti, kenelle nyt ikinä satunkin saarnaa pitämään), joka alkaa harata ajatustani vastaan, alan äkkiä silitellä tuota arkipäivän anarkistia myötäkarvaan — ajatuksena tietysti se, että hän vuorostaan taputtelisi sitten selkääni äänensä korottamisen sijasta.

Ja lopputuloksena on sitten poikkeuksetta enemmän tai vähemmän kattava xitutus, kun asiat tehdään myös jatkossa täysin pieleen. (Enkä nyt edes ala siitä, mihin sfääreihin ongelma yksityispuolen elämässä johtaa.)

Vielä vähemmän osaan kyseenalaistaa. Tai onnistuuhan se toki ruokatunnilla tai pimeän huoneen nurkassa samoin ajattelevassa sopulilaumassa, mutta kun joku esimies tulee ojentamaan infernaalisia typeryyksiä erinomaisesti kiteyttävän tehtävän eteeni, minä alan tahkota sitä tunnollisesti. Vaihtoehtona olisi kysellä, miksi moista tuubaa pitää tehdä, ja jatkaa sitkeästi (ns. rakentavaa) tivaamista, kunnes toinen tajuaa koko homman olevan sekä ajan että rahan heittämistä susihukkaan. Lopputulos olisi varmasti kaikkien kannalta parempi.

Mutta minäpä en ajattele asiaa koko yrityksen tai ihmiskunnan parhaan kannalta; minä keskityn ajattelemaan sitä, että jatkuvasti kyseenalaistamalla saatan tehdä itsestäni rasittavan, ja sitten maailmassa olisikin äkkiä kenties joku, joka ei enää pitäisi minusta ja rakastaisi minua ehdoitta. (Tietysti voisi olla realisti ja todeta, että sellaisia ihmisiä saattaa olla maailmassa lisääntyvässä tahdissa muutenkin, mutta moisen pohtiminen olisi aivan liian loogista tähän yhteyteen.) Voi olla, että kyse on vain omasta asenteestani; minä nimittäin pidän jatkuvasti kyseenalaistavia ja inttäviä ihmisiä hiton rasittavina. Olen joskus ollut osana laajempaa keskustelua, jossa yksi osallistujista tarttui jatkuvasti muiden sanoihin ja käski heitä määrittelemään tarkasti, mitä he tarkoittavat noilla sanoilla. Vaikka ymmärränkin ajatuksen tuollaisen toimintatavan taustalla, teki mieli leipoa kaveria tattiin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen.

Tiivistin mielessäni tämän heppoisen itsetutkiskelun yksinkertaiseen johtopäätökseen: haluan enemmän olla pidetty kuin olla hyvä työssäni. Toki olen hyvä työssäni nytkin (kukas se kissalla pöytää pyyhkisi, ellei kissa itse tjsp.), mutta voisin olla huomattavasti arvokkaampi, jos uskaltaisin olla hieman rasittavampi. Eikä asioiden kyseenalaistaminen ja asioiden nostaminen rohkeasti pöydälle välttämättä olisi muiden mielestä niin rasittavaa kuin kuvittelen.

Lopulta koko ajatus siitä että konflikteja välttämällä olisi pidetympi kuin niitä rohkeasti kohtaamalla taitaa olla vain pohjattoman typerä. Ja silti niin hiton vaikeasti voitettavissa.

To die by your side is such a heavenly way to die

Katselin viikon alussa digilaatikon kiekolta Kolmosen 45min-dokkarisarjan erikoisjakson Hyvä kuolema. Lyhyenä referaattina niille, jotka eivät tätä jo tiedä: ohjelma seurasi siis vaikeasti sairaan Craig Ewertin reissua sveitsiläiselle klinikalle, jossa häntä avustettiin itsemurhassa. Eutanasia-aihetta voisi tietysti pyöritellä vaikka kuinka ja pohtia sen laillisuutta, moraalisuutta ja mitä nyt ikinä, mutta mielestäni Ewert itse käsitteli aihetta jo paremmin kuin minä ikinä osaisin, joten ei siitä sen enempää. Minä tartun nyt dokumentissa niin ikään näytettyyn kanadalaiseen pariskuntaan, joita ei teossa suostuttu avustamaan.

Pariskunnan toive on kuolla yhdessä. Mies on saanut useita sydänkohtauksia melko lyhyen ajan sisällä ja haluaa siksi lähteä ns. hallitusti mahdollisesti kivuliaan lopun sijaan. Hänen vaimonsa taas on mitä tervein vanhempi naisihminen, jonka hartain toive on kuitenkin lähteä miehensä rinnalla. Vaimon terveydentilan takia pariskunta ei saanut klinikalta apua, mitä en lainkaan ihmettele. Minua tosin kyseinen päätös ei juuri kiinnosta.

Minua kiinnostaa tuo naisihminen, jolla on niin lapsia kuin lapsenlapsiakin ja joka on vielä varsin hyvässä kunnossa — ja joka silti haluaisi mieluummin kuolla kuin elää miehensä poismenon jälkeen. Hän kertoi avoimesti, että rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan paljon, mutta miestään vielä enemmän. Omien sanojensa mukaan hänen elämällään ei ole mitään merkitystä hänen miehensä kuoleman jälkeen.

Tavallaanhan tuo tilanne on aika hirvittävä. Ihmisen elämästähän täytyy puuttua jotain varsin oleellista, jos hän ripustautuu toiseen noin kovasti. Lisäksi moisten totuuksien laukominen lapsille ei varmaan heitä hirveämmin imartele, vaikka he todennäköisesti ikänsä äitinsä tunteneena ymmärtävätkin, mistä kommentit kumpuavat. Lienee aika helppoa vetää tilanteesta (hätiköity) johtopäätös, että naisen on täytynyt elää koko avioliiton aika pahasti miehen ikeessä, mahdollisesti toistuvan ja/tai jatkuvan henkisen väkivallan uhrina.

Ja silti naisesta ei minun silmiini huokunut muuta kuin loputon rakkaus vieressä laahustavaa karvanaamaa kohtaan.

Enpä minä ikinä ole toivonut, että kuollessani mahdollinen kumppanini seuraisi minua pimeyteen. Enkä toivo sellaista vieläkään, vaikka (kauniiseen) draamaan kovasti olenkin viehtynyt. Siitä huolimatta tunnen lievää kateutta naisen aviomiestä kohtaan. (En tosin niistä sydänkohtauksista, mikä tiedoksi saatettakoon niille, jotka jo/taas/yhä epäilevät mielenterveyttäni.) (Pienenä sivuhuomautuksena vielä todettakoon, että mainitunkaltaisen omistautumisen tietynlainen ihailu ei vähennä tippaakaan sitä suunnatonta kunnioitusta, jota minä tunnen esimerkiksi viimeisimmät lähes 60 vuotta leskenä elänyttä isoäitiäni kohtaan, tai iloa hänen päätöksestään sinnitellä yksin lapsen ja muiden elätettävien kanssa eteenpäin.)

Kun joskus olen tuonut ilmi eläneeni lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni toivoen elämältä jotain ruusuntuoksuista satua (tietysti vain hyvin maskuliinisella tavalla), tuollainen omistautuminen (ilman makaabereita käänteitä, tosin) on varmaan ollut toivomuslistalla aika korkealla. Eihän sillä ole toki mitään tekemistä oikean elämän kanssa, mikä on käynyt hyvin selväksi. Oikeassa elämässä kun mieleen kaiverretut kasvot ja nimet pyyhkäistään pikaisesti uusien tieltä, mieluiten ilman minkäänlaisia ulospäin havaittavia surun, tuskan tai edes harmituksen eleitä.

Vaikka Disney onkin minulle kirosana, sen nimiinsä ryöväämät tarinat voittavat kyllä Todellisen Elämän vaikka kädet ja muut mahdolliset raajat selän taakse sidottuna.


(The Smiths: There Is a Light That Never Goes Out)

Boys Don't Cry, pt. II

Joskus sitä lähes lupailee itselleen parantavansa — tai ainakin järkevöittävänsä — toimintaansa. Turhaan.

Tällä kertaa kysymykseen "Mitenkäs työskentely?" tuli vastattua "Eipä tuo tauti ole menoa hidastanut viimeiseen kuukauteenkaan" ja niin sitä tänäänkin tuli istuttua tunnollisesti sorvin ääressä, joskin sitten lääkittynä.

Rehellisyyden nimissä on kyllä todettava, että moinen pikkuvaiva ei tällä kertaa todella olekaan menoa hidastanut. Vitutus sitten sitäkin enemmän, mutta se on toinen tarina.

Deep in the memory of what once was love

Varastan jälleen muualta idean, kun ei omia ole. Sitä paitsi tämä aihe jos mikä kuvaa, kuka olen ja mihin aikani hukkaan. (Jos ei lasketa vainoajafanieni digipokkareita, joilla on myös saatu verhojen raosta varsin paljastavia kuvia.)

On olemassa niin musiikkikappaleita kuin muitakin asioita, jotka tuntuvat aina vievän jonnekin menneeseen lähestulkoon ase ohimolla. Tai niin ainakin kovasti vakuuttelen; että enhän minä haluaisi lainkaan sellaisia asioita vapaaehtoisesti muistella ja siitä huolimatta syöksähti taas puskista jotain kirpeitä kuvia mieleen, ja sitten harmittaa kuin pientä oravaa jne. Ja loppujen lopuksi kyse on kai siitä, että niissä jutuissa vain täytyy pakonomaisesti rypeä jatkuvasti tunteakseen ylipäänsä jotain (kuin omat taskunsa).

Musiikki on todellakin yksi aika iso aikahyppymagneetti, koska se on (ollut) usein läsnä ihmisten kylkiäisenä. (Ja taitaa olla sanomattakin selvää, että ihmisiinhän ne ajan harmaan harson takaa näkyvät hetket lähes poikkeuksetta liittyvät.) Mutta joskus paikat — tai pelkästään niiden nimet &mdash laukaisevat saman reaktion, joskus sen tekevät elokuvat, kirjat, tietyn aiheen sivuaminen keskustelussa tai vaikkapa tuoksut. Hämmentävää, vaikka toki myös täysin loogista. Ja ärsyttävää, kuten tässä maailmassa kaikki.

Eikä minulla toki mitään muistoja ja muistamista vastaan ole; ilman niitä saisi varmaan opetella kävelemään joka aamu uudestaan. Ongelmaksi asian tekee se, että minun luonteenlaadullani hyvät ja lämpimätkin muistot saavat suun mutruun, koska ne muistoissa vapaina jolkottavat hetket ovat nimenomaan muistoissa nykyhetken sijaan ja siis (iäksi) menneitä. (Jos nykyhetkessä joskus vahingossa jotain mukavaa tapahtuu, silloin ei tule juurikaan muistoja tai muistelemista mietittyä, mikä tietysti selittää mainittujen muistelohetkien negatiivispainotteisuutta, mutta ei nyt pilata hyvää synkistelyä turhalla logiikalla.)

Voisi joskus olla ihan piristävää suhtautua ihan tavallisiin, jokapäiväisiin asioihin ja hetkiin positiivisesti. Saattaahan se nimittäin olla ihan hieman niinkin, että oma asenne on joskus hieman negatiivinen. Ja joinain hetkinä saattaa jopa pysähtyä miettimään, että ehkä moiseen ei ole kovin hyvää syytä. Menneenä viikonloppunakin oli jatkuvasti vähän sellainen olo kuin oman paraatin yllä olisi ollut monsuunikausi. Tästä yleiskuvasta ehkä poikkeavin hetki sattui, kun poikkesin lauantaina kukkakauppaan, ja jonossa minua ennen ollut pariskunta tilasi kukkalaitteen poikansa pariviikkoisena kuolleen tyttären hautajaisiin. Sillä hetkellä saattoi minunkin suippokorvieni välissä käväistä ajatus, että omat asiat voisivat ehkä olla paljon huonommin kuin ovat.

Eipä sillä, että tuokaan tapahtuma olisi pitkään estänyt tai edes juurikaan hidastanut tasaisen harmaan nykyhetken tallautumista melankolisten muistojen alle. Sillä jos minä jotain osaan, niin se on koko maailman pitäminen aivan surkeana ja täysin turhana läävänä. (Koska se on sitä, tietysti, mutta voisihan sen aina välillä hetkeksi unohtaakin.)

Länttään tähän lopuksi harmiksenne kappaleen, joka käsittelee aihetta erinomaisin sanankääntein (vaikka sitten kertomalla hansikaslokerosta) — ja sattuu vielä kuulumaan niihin kappaleisiin, jotka yhdistän jonnekin muualle kuin nykyhetkeen.


(Death Cab for Cutie: Title and Registration)

I've Changed My Plea to Guilty

Alcinoen tuore kirjoitus palautti tällä viikolla mieleeni jälleen ajatukset, joita pohdin joskus kauan, kauan sitten, eli viime viikolla. Vaikka olen muistaakseni (meta)polkannut aiheesta joskus aiemminkin, ajattelin nyt kuitenkin tukkia nettiä pienellä pohdinnalla anonymiteetista. (Joskus lukiossa tajusin, että lähes aineesta kuin aineesta saa paremman poistamalla sen ensimmäisen kappaleen. Se kun on kuitenkin vain kankeaa ja täysin turhaa tönkköalustusta aiheeseen. Jostain syystä tämä kappale muistutti minua jälleen elävästi tuosta huomiosta.)

Minä bloggaan anonyymina. Siinähän ei ole mitään pahaa, eikä sitä tarvitse puolustella mitenkään. Siinä mielessä se on ihan samanlainen juttu kuin naapurin lasten heittäminen kuolleella saukolla. (Ei tietenkään sillä, että se olisin ollut minä. Tämän enempää en asiasta puhu ilman todisteita.) Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että jos jokin on sanomisen arvoista, sen takana voi seistä omalla nimellään. (Helppohan minun on tämä tietysti sanoa, kun olen mies — poikkeavat mielipiteet unohdettakoon nyt tässä yhteydessä — eikä minulla ole kovin suurta todennäköisyyttä tulla ahdistelluksi blogini takia. Valitettavasti.) Siksi seuraavaksi muutama sananen selittelyksi ja puolustukseksi.

Ajatus anonyymiuden takana oli jonkinlainen vapaus kirjoittaa aivan mistä huvittaa. Enhän minä toki ketään ikinä voisi herjata tai rienata, joten lakituvan välttäminen ei sentään ollut (päällimmäinen) motiivi. Ehkä oleellisin syy oli vapaus kirjoittaa muista ihmisistä (sikäli kuin he minun elämääni sivuavat) altistamatta heitä tunnistamiselle minun kauttani. Sen olen ainakin aina nimennyt tärkeimmäksi syyksi, ja taitaa se sitä ollakin. Toki voin olla muutenkin rauhallisemmin mielin idiootti, kun ei tarvitse pelätä esimerkiksi työnantajien yhdistävän vuodatuksiani minuun.

Hiljattain tulin pohtineeksi, miten käytän tai olen käyttänyt tätä vapautta. Einsteiniaaniset mittakaavat saanut pähkäily päätyi lopputulokseen "en mitenkään".

Osittain se johtunee siitä, että minut tunnistettiin lähestulkoon välittömästi. Toisaalta sekin lienee lähinnä tekosyy. Vaikka enemmän tai vähemmän anonyymi olenkin, en silti halua/uskalla/voi/helinäkeiju kirjoittaa kovin henkilökohtaisista asioista niiden oikeilla nimillä. Vaikka minusta onkin jollain tavalla kiehtovaa, kuinka täysin tuntemattomatkin ihmiset saattavat pikaisesti alkaa vaikuttaa tutuilta pelkkien blogikirjoitustensa perusteella, en halua vuodattaa mitään kovin tähdellistä itsestäni ties keille verkon hiippareille.

Lopulta olen pohdinnoissani päätynyt miettimään, että nykyisellä kirjoitustavalla voisin lähes yhtä hyvin kirjoittaa tätä blogia (tai jotain muuta) omalla nimelläni. Ehkä muutaman avautumisen esimerkiksi työnantajista tms. voisin jättää tulevaisuuteni takia pois, mutta vastapainoksi voisin höpötellä jonninjoutavuuksia arjestani ja heitellä vaikka minkälaisia koordinaatteja miettimättä, kuinka todennäköisesti minut niistä tunnistaa. Jossain määrin voisin siis väittää, että anonyymiudesta tiukasti kiinni piteleminen rajoittaa enemmän kuin vapauttaa. (Tosin ihan niin aineissa en ole, että alkaisin jossain määrin noin väittää.)

No, enpä minä mitään muutoksia ole ainakaan toistaiseksi tekemässä. En minä omalla nimelläni kirjoittaisi varmaan yhtään enempää tai etenkään parempaa roinaa kuin nytkään. En kyllä tiedä, mistä meinaan kirjoittaa muutenkaan, jos välttelen lähes joka aihetta syystä tai toisesta. Toistaiseksi siis jatkanen nykyisellä linjalla ja höpisen satunnaisuuksia.

Jos huomenna kaikki on toisin

Vaikka viime vuosi tuli jo jokseenkin käsiteltyä edellisessä postauksessa, vakavoidun ja palaan aiheeseen nyt uudemman kerran ja tosissani. Käsittelytapa on lainattu Tiinalta.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Täytin enemmän vuosia kuin koskaan ennen.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Pidin lupaukseni saman vakan alla kynttiläni kanssa. Alkaneeni vuonna pyrin valehtelemaan entisellä tavalla, mutta huomattavasti enemmän itseäni sillä hyödyttäen.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ongelmia, närää ja katkeruutta kyllä.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei isoa kuolemaa. Pienistä en halua kuulla.

5. Missä maissa kävit?

Ala-.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?

Elämän.

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

Useimmat. Kuukauden viimeisistä päivistä en ole varma, kun en aina muista, montako päivää on missäkin kuussa.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Osasin pukea vaatteet päälle itse.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Viime vuoden osalta vuosi 2008.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

En, nautin niistä kovasti. Ai omistani? No, sitten kyllä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Pakastepizza.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Oma, silloin kun ei itkettänyt.

13. Kenen käytös masensi?

Kts. ed. vast.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Ostoksiin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Ala-Väkkylään on kuulemma avattu uusi Prisma, jossa tennissukat ovat tarjouksessa jatkuvasti.

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2008?

Mikäli joku albumi sen tekee, kuristan sen hengiltä ja hautaan keskellä yötä suohon.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

    a) onnellisempi vai surullisempi?

Todennäköisesti.

    b) laihempi vai lihavampi?

Keskimittainen.

    c) rikkaampi vai köyhempi?

Taloudellisesti saatan olla köyhä, mutta henkisesti olen vielä huomattavasti köyhempi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Rakkautta, en sotaa.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Ajaneeni kolmipyörällä piikkilankaesteisiin. En kyllä tehnyt sitä viime vuonna kertaakaan, mutta sitä ei ikinä voi tehdä liian vähää.

20. Kuinka vietit joulua?

Enemmänkin tunnottomasti kuin tunnollisesti.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

Menisin takaisin vuoden ensimmäiseen minuuttiin ja työntäisin ison, sytytetyn ilotulitusraketin sieraimeeni.

22. Rakastuitko vuonna 2008?

En, ellei toistaiseksi odottamani joulukuun tilinpäätös paljasta sievoisia lahjoituksia.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Voisin vastata 365, mutta 2008 oli karkausvuosi.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Mikä tahansa, mikä ei vaadi ajattelua. Reality-sarjoista määritelmään sopinee jokainen.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Kaikkia, jotka syntyivät viime vuoden aikana.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Horny Housewives Do Hollywood VII (no, en itse asiassa lukenut kirjaa, mutta näin elokuvaversion).

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Löysin kasetillisen Rick Astleyta perunakellarista haudatessani naapurin setää. Se tuskin olisi suurin löytöni, jos olisin löytänyt mitään muuta.

28. Mitä halusit ja sait?

Kaiken, ja kylmää.

29. Mitä halusit muttet saanut?

Maailmankaikkeuden herruuden.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Lesbian Spank Inferno.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Vanhenin (kuten muinakin päivinä). Silti olin nuorempi kuin nyt, mikä aiheuttaa syvää katkeruutta ja menetetyn elämän tuntua.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Minun rahoillani ei osteta mittaamattoman tyydyttävää... asiaa.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?

Housut nilkoissa.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Diapam.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?

Salman Hayekeista.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Vastapäisen talon viheraktivistineito.

37. Ketä ikävöit?

Itsetuntoani.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

En haluaisi vertailla ihmisiä keskenään (koska he olivat kaikki aivan luokattoman huonoja).

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2008.

Parempi kyy pipossa kuin satiaiset kaverin pikkusiskolta.

40. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2008.

Lainaisin, mutta minulla on ollut porttikielto kirjastoautoon eräästä sukkahousut ja pakastevihanneksia sisältäneestä episodista alkaen.

41. Joka kuukauden ensimmäinen virke:

Sanomisiani en näin tarkkaan muista — ja toivottavasti ei muista kukaan muukaan — joten lainaan kirjallista ontumistani täältä blogin puolelta. Kokeilen, josko noista saisi sujuvan tarinan aikaan laittamalla ne peräkkäin putkeen.

Vaikka vuosi ei vaihtunutkaan aivan yhtä kiehtovissa merkeissä kuin pari vuotta sitten, se alkoi kuitenkin lupaavasti; vuoden ensimmäisen tunnin sisällä kaksi koiraa ja kaksi kissaa — lukuisten nuorten naisfanieni lisäksi, tietysti — hakeutui rapsutettavakseni. Tiina päätti rpaiskata meemihaasteella, ja kun nyt olen edellisen meemiputkeni jälkeen kirjoittanut jo muutaman viestin muistakin aiheista, tartun rohkeasti kissaa sarvista ja teen käsketyt sisäpiirilinkitykset. Jotta kenellekään ei vain ehtisi muodostua kuvaa, että maailma on oikeasti ihan kiva ja siedettävä paikka, viittaanpa taas pariin uutiseen. Tämä saavutuksieni suhteen varsin vaatimattomaksi jäänyt päivä alkoi työterveyshoitajan vastaanotolla. Varoitus: tämä postaus sisältää hempeilyä, joka saattaa järkyttää yli kymmenvuotiaita radion katsojia. Joskus on suorastaan mukava tuntea hetkinen toivoa normaalin (varsin erilaatuisen) tunnekirjoni sijaan. Eräs kesän ns. isoimpia juttuja minun osaltani on takana, ja olen vielä hengissä. Töihin palaaminen loman jälkeen saisi aina olla tällaista. Syksy, ilmeisestikin. Suhteeni hiljaisuuteen on aika kaksijakoinen. Brim palkitsi ja haastoi jo ajat sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi vastata haasteeseen. Jos olisin jonkinlainen nerokas rikollinen ja suunnittelisin minkäänlaista iskua (esimerkiksi pankin tai aikuisviihdeliikkeen ryöstöä) Helsinkiin, ajoittaisin sen ETYJ-huippukokouksen ajaksi.

On todettava, että aika autenttista tavaraa noinkin saa aikaan; yhtä paljon tuosta paistaa järjen valoa läpi kuin alkuperäisistä teksteistä kokonaisuudessaankin.

Tää on tyhjä ja loputon leikki

Vuoden vaihtuminen on mielikuvituksettomalle sielulle sikäli hyvä asia, että sen myötä voi kirjoittaa jälleen yhden kiintiöpostauksen valmiista aiheesta. Ala-asteen jokasyksyisen "Mitä tein kesällä" –tuherruksen sijasta joutuu sentään miettimään hieman laajempaa näkemystä, että kirjoitus kattaisi koko teeman "Miten hukkasin jälleen yhden vuoden mitättömästä elämästäni".

No, millainen vuosi 2008 sitten oli? Surkea, tietysti. The end.

Ehkä voisin iloksenne (lue: ihan kiusallani) kuitenkin pureutua muutamaan yksityiskohtaan matkan varrelta hieman tarkemmin. Tässä pieni listaus vuoden kohokohdista — tai pohjakosketuksista, miten vain.

Opiskelu

Tämä tieto- ja taitolaji ei ehkä itsessään ole mainitsemisen arvoinen, mutta sen välttämättömyyden päättyminen on. Alkukesästä kun koitti se vapauden hetki, jona oppivelvollisuus teknisesti lopultakin päättyi.

En vähättele sitä, kuinka hienoa tuon hetken koittaminen oli. Paitsi että siinä ei lopulta ollutkaan hirveästi vähäteltävää. Ohuen paperinivaskan jättäminen toisten käsiin oli toki varsin hieno hetki, jota seurasi muutaman päivän euforia. Ja se sitten siitä. Vaikka koko syksynä illat olivat periaatteessa omaa aikaa ilman velvoitteita (ja tietenkin täynnä alkoholia, huumeita ja maksullisia seuralaisia), ei eroa menneeseen enää juurikaan huomannut. Melkoinen pettymys, kun tuota hetkeä on pitänyt ennakkoon elämänsä (toisena) alkupisteenä viimeiset kymmenen vuotta tai pitempään.

Toisaalta voin yrittää lohduttaa itseäni sillä, että ehkä asian seuraukset eivät vieläkään ole oikein iskeneet tajuntaan vaan tulevat hieman jälkijunassa, ja sitten elämä on pelkkiä ruusuja ja nallekarkkeja. Vaikka käsite "vuosi" taipunee mielessäni edelleen enemmän luku- kuin kalenterivuodeksi, saattaisi moinen kuitenkin olla jopa minun mittakaavassani hälyttävän rankkaa itsepetosta.

Työ

Toinen pitkään aikataulujani hallinneista asioista saa nyt jyllätä kalenterissani pitkälti yksikseen, kun sen ilkeä velipuoli (ed. kohta) on selätetty. Tylsä aihe, mutta sen verran mainittakoon, että työnantaja vaihtui loppuneena vuonna. Kuten sitä edellisenä ja sitä edellisenäkin. Vielä en kuitenkaan halaja muualle (mikä lienee ihan hyvä juttu, kun koeaikaakin on vielä jäljellä), joten alkaneena vuonna ei välttämättä nähdä seuraavaa siirtymää. Oi, kuinka jännittää! Tämähän saattaa olla Se Oikea!

Yksityiselämä

Vuoden ajalta muistan hetken tai kaksi, jolloin unohdin vihata kaikkea ja kaikkia. Täytynee pitää vuotta siis poikkeuksellisen onnistuneena. Toisaalta, kun mitään pakkoa moiseen ei ole, niin en pidä. Ihan suolesta koko vuosi.

Se listasta. Sen ulkopuolella täytyy sanoa katselmuksena tuoreempiin kuulumisiin, että olen hämmästyttänyt itseäni pysymällä pitkälti kaukana läppäristäni viime postauksen jälkeen. Muistan laittaneeni koko vehkeen (läppärin, siis) päälle tasan kerran tässä välissä. Postit ja muutaman blogin olen sentään tarkistanut iPodin kanssa sohvalla maaten, mikä puolustuksena esitettäköön, että maineeni elämättömänä nettinörttinä ei sentään täysin haihdu. Voisin vaikka väittää keksineeni, että aikaa voi käyttää fiksumminkin kuin pakottamalla itsensä väkisin kirjoittamaan scheissea — kun en kuitenkaan ole aikaani fiksusti käyttänyt, jätän kerrankin valehtelematta. Lopuksi mihinkään liittymätön musiikkikappale, joita nykyään viljelen kirjoituksiini mieluummin kuin kuvia. (Koska videoita löytää sopivia kuvia nopeammin.)


(Manboy: A Bore)

P.S. Kirjoituksen otsikon varastin Sir Elwoodin Viimeisellä rannalla –kipaleesta (olikin muuten vaikeaa löytää siitä mitään, mikä toimisi otsikkona, kappaleen nimeä lukuun ottamatta, ja se taas ei sopinut tähän kirjoitukseen). Syy oli se, että luin hiljattain Nevil Shuten kirjan On the Beach, johon kappale perustuu. Mielenkiintoinen kirja, vaikka ei minusta mitenkään erityisen hyvin kirjoitettu. Teema oli kuitenkin hauska ja pirteä, ja sai omankin mielen kepeäksi. Suosittelen maailmanloppua kaikille.