Tiina kirjoitti — muiden asioiden ohessa — muutaman sanasen ajanvietosta vanhempien kanssa. Lähes kuusikymppiseksi kotona asuneena koen olevani aiheen aisantuntija ja avaudun siis minäkin.
En tiedä, ovatko vanhempani (jotka toki ovat oikein mukavia) muuttuneet viime vuosina kovasti entisestä, mutta nykyään tuntuu kuin he puhuisivat (no, äitini puhuisi ja isäni heittäisi aina väliin muutaman sanan) lähinnä omista asioistaan. Joskus tarinoiden sekaan eksyy kysymys minun kuulumisistani, mutta oma höpinäni saattaa sekin jäädä jotenkin kesken, kun johonkin sanomaani tartutaan ja kerrotaan oma kokemus vastaavasta kokemuksesta — tai jostain täysin muusta, joka vain sattui juolahtamaan sanomastani mieleen.
Saattaa olla, että vanhukseni ovat muuttuneet tässä suhteessa. Saattaa myös olla, että he ovat aina olleet samanlaisia, mutta olen havahtunut huomaamaan ilmiön vasta joitakin vuosia sitten. Vietyäni silloin seuralaisen vanhemman sukupolven luo visiitille huomasin, että meidän kuulumisiamme ei kysytty kovinkaan paljoa. Ehkä olin itse tottunut aina pimittämään omat asiani niin hyvin, että en ollut välittänyt moisesta, mutta tuolloin se pisti silmiin. Tai korviin. Tai jonnekin, minne tuollainen nyt sitten ikinä pistääkään.
Hetkittäin yhteiset puheenaiheet tuntuvat muutenkin olevan vähän kortilla. Kun kuulen, kuinka jotkut minulle (lähes) tuntemattomat ihmiset ovat tehneet jotain joskus jossakin (jostain syystä en yleensä muista yksityiskohtia kovin tarkkaan), kuuntelen tietysti tunnollisesti ja keskityn kovasti (ikkunasta näkyviin oraviin). Vaikka toki olenkin riemusta soikea vanhempiani tavatessa, nuo hetket voisi ehkä käyttää paremminkin.
Joku ilkiö voisi toki vihjata, että tässä asiassa kokemani muutos johtuu vain siitä, että olen ikääntymisen myötä äkäistynyt. Moinen olisi kuitenkin täysin perusteetonta rienausta.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Generation Terrorists
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Haha, tuo(kin) kuulostaa niin tutulta! :D
Joskus epäilen kanssa, että on teinivuosina tullut sanottua "ei kuulu sulle" pari kertaa liikaa, niin ettei vanhemmat vieläkään uskalla/halua kysyä kuulumisiani. Tai sitten niitä ei vain kiinnosta.... Mutta eihän se niin voi olla.
Minä olen oikeastaan aina jättänyt kertomatta kaiken, mitä ei ole suoraan kysytty. Eipä tuo ole tainnut johtaa kiinnostuksen lopahtamiseen; enemmänkin siihen, että ne pirulaiset osaavat nykyään kysyä hyviä ja tarkkoja kysymyksiä, jos jotain haluavat selville saada...
Tosin uskallan väittää, ettei kyse ole kyllä kiinnostuksen puutteestakaan. Ehkä vanhempieni elämässä sitten vain tapahtuu nykyään paljon enemmän kertomisen arvoisia asioita kuin omassani.
Höö, minä en voi ollenkaan osallistua "i know that feeling" -jutskaan. Minun vanhemmat on oikein osallistuvaisia, ja vaikka isä onkin vähän tuppisuu, niin kyllä se aina hädän hetkellä terästäytyy. Molemmat soitteleekin kuulumisia, ja lukevat blogia, ja viihdyn siellä kylässä vaikka viikkokaupalla ilman mitään ongelmia.
Oletteko te jostain hämäläisestä perheestä, jossa ei vaan puhuta?
Joo, meillä on täällä ihan omat "sukupolvien välinen kuilu" -sisäpiirit. Täytyy sen verran tarkentaa, että isompien tapahtumien (niin hyvien kuin pahojen) kohdalla keskustelu luonnollisesti keskittyy kyllä niihin, ketä ne sitten ikinä koskevatkaan. Blogiani vanhempani eivät varmasti lue. Tai niin ainakin toivon tämän kirjoituksen jälkeen.
Perheessämme kyllä puhutaan paljonkin, mutta välillä tuntuu, että jokainen puhuu lähinnä itsestään. (Tämä on toki kärjistys. Erityisesti minun kohdallani, koska olen niin hyväsydäminen ja empaattinen ja kuuntelen mielelläni muita ja juttelen heidän asioistaan.)
Joo, me ollaan DorianKin kanssa varmaan samasta hämäläisestä perheestä.
Minussa ei tietääkseni hämääväistä verta ole laisinkaan (paitsi korkeintaan joskus rinnuksilla tai rystysissä). Hitautenikin menee ihan muiden asioiden piikkiin.
Niin no tuolla tasolla, mutta mutta. Eivätkö kaikki ihmiset puhu hieman toisten ohi ja itsestään? Se on se perustaso. Joskus kun oikein pitää vanhan ystävän kanssa yrittää petrata, niin sen yrityksen kyselemiseen ja kuuntelemiseen kyllä huomaa. Perheen kanssa ei vaan viitsi, ne on sitä varten, että ei tarvitse yrittää.
Mussakaan ei kyllä ole hämäläistä verta, jos oikein miettimään tätä rupean. Karjalaista, keskisuomalaista ja pohjalaista verta kyllä löytyy. Olen (siskon keralla) todennäköiseti suvun hämäläisin ilmentymä, paitsi että tamperelaisuus ei edes ole sama asia kuin hämäläisyys. Häme on... tuolla jossain.
Ja ihan vielä tarkennuksena, että olen kyllä oikein tyytyväinen siihen olotilaan, että vanhemmat pysyvät omalla reviirillään.
Ehkä puhuvatkin. Mutta se on väärin, sillä kaikkien pitäisi puhua minusta. Ja pelkkää hyvää.
Näinä laman aikoina kaikkea pitää tehostaa, myös perheen kanssa puhumista. Sikäli minusta toisten ohi puhuminen saman pöydän ääressä on vähän tehotonta ja ihan tarpeetontakin; jos kaikkia kiinnostaa puhua lähinnä itsestään, he voisivat mennä jokainen omaan huoneeseen höpisemään ja hallita keskustelua siellä oikein sydämensä kyllyydestä.
Toki se joskus on mukavaakin vain kuunnella toisten löpinää, mutta se olisi ehkä vielä mukavampaa, jos itselläkin olisi edes jotain tarttumapintaa käsiteltävään aiheeseen.
(No, tämä menee nyt jo vähän teorian puolelle — ei meillä ihan noin paha tilanne sentään ole.)
Ehkä hämäläisyys ei olekaan verilinjan jatkumoa vaan mielentila?
Kyllä minäkin tulen vanhempieni kanssa ihan hyvin toimeen nykyisellä mallilla, ja hyvissä väleissä tässä ollaan. Parhaat ystävät ja sieluntoverit löytyvät sitten ehkä muualta. Ja sikäli kyse on omastakin valinnasta, että kyllä vanhukseni varmaan kuuntelisivat, jos minä kovasti omasta elämästäni avautuisin.
Lähetä kommentti