The Perfect Kiss

Alcinoe kirjoitti (Annikin jalanjäljissä) suudelmista ja suuteluhistoriastaan. En nyt ajatellut mennä omaan historiaan, mutta kun aihe kuitenkin on kiinnostava, voisin näin kirjoittaa (jälleen yhden) pienen "olen yhä hengissä" –postauksen.

Kävin runsaat pari viikkoa sitten keskustelun siitä, onko oikeasti olemassa hyviä suutelijoita. Oikeastaan kyse oli jonkinlaisesta määrittelystä hyvälle suutelijalle. Keskustelukumppanini mielestä sellaisia on, vaikka tietenkään mitään universaalia mitta-asteikkoa ei (millekään) suoritukselle voi oikein asettaa. Hänellä oli ainakin vahvat mielipiteet siitä, millaisia ovat huonot suudelmat, ja kieltämättä niiden tunnusmerkit tuntuvat eri ihmisten puheissa toistuvan usein kovin samanlaisina. Erityisesti toisen osapuolen tukehduttaminen oman kielen avulla tuntuu keräävän miinuspisteitä.

Lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä on pakostikin lähinnä henkilökohtainen mieltymys eikä mikään mitattavissa oleva taidonnäyte. Olen aina kallistunut enemmän sille kannalle, että suudelmien miellyttävyydessä on kyse ihmisten yhteensopivuudesta. Sama pätee minusta myös niin seksiin kuin suhteiden ei-fyysisiin piirteisiinkin. Minusta se on makuasioissa jopa aika itsestäänselvää, vaikka cosmojen yms. läpysköiden kansissa kovasti mainostetaankin jotain yleisiä vinkkejä taitojen kartuttamiseen. (Sen verran voin toki antaa asiassa siimaa, että täyttä kädettömyyttäkin maailmaan tuntuu mahtuvan, ja sikäli tuollaisille jutuille voi olla ihan niiden tarpeessa olevaakin — pun intended — yleisöä.)

Sikäli koko pohdinta on aika turhaa ja typerää, että mitään pisteitä ei noista suorituksista jaeta (tai ei ainakaan pitäisi). Toisaalta ihmiset kuitenkin pitävät toisista suudelmista enemmän kuin toisista, eikä sen tunnustaminen minusta ole mitenkään ilkeää ketään kohtaan. Ei sillä, että suoritusten analyyttinen vertaaminen keskenään olisi välttämättä kovinkaan mukava puheenaihe toisen osapuolen kuullen, tai kovin järkevää puuhaa edes itsekseen pimeinä talvi-iltoina.

Saatte olla toki eri mieltä. Vaikka kaikesta.

No, kerrottakoon siitä historiasta nyt kuitenkin sen verran, että äitini mukaan minä olin suudellut jo tarhassa (ja siis itsekin ihan tarhaikäisenä -pedof. syyt. vältt. huom.) jotain tyttöä, tai ehkä paremminkin hän minua, kun minun aloitekykyni tietää. Itse en siitä kotona ollut kertonut, mutta äitini kuuli asiasta tytön äidiltä. Pienokainen oli kuulemma kehuskellut kotona tapahtuneella silmät loistaen. Itse tosin en muista koko tapahtumaa, joten kyseessä saattaa olla vain äitini keksimä tarina kannustamaan minua heterouden tielle. Joka tapauksessa olen itseeni aika pettynyt sen takia, etten sitten tajunnut ottaa moista (siis suutelua, en heteroksi kannustamista) tavaksi ennen kuin vasta monia, monia vuosia myöhemmin (tosin en lastentarhoissa -jäll. pedof. syyt. vältt. huom.).

(Kuva: Francesco Hayez: Il Bacio)

The pretense is not what restricts me

Kerrankin olen tilanteessa, jossa voisin houria joutavuuksia vaikka kuinka monesta asiasta, mutta ei ole aikaa tehdä sitä. Voisin — ja jopa tekisi mieleni — avautua hieman vaikka tuoreehkosta uutisesta ja siitä, kuinka Yhdysvaltain armeijan ei ilmeisesti tarvitse noudattaa minkäänlaisia lain tai yleisen(?) moraalin sanelemia toimintamalleja saadakseen loputtomasti rahoitusta ja valtion tukea ylipäänsä ja pysyäkseen muutenkin paksuna ja hyvinvoivana. Parista muustakin asiasta voisin kirjoittaa, mutta ne eivät ole nyt niin ajankohtaisia, ettenkö voisi siirtää niiden käsittelyä myöhäisemmäksi.

Sen sijaan voisin kertoa eräästä ystävästäni, joka on paitsi ohjannut minua kiinnostavan musiikin pariin, myös ehdottanut erästä järjestelyä elämiemme elävöittämiseksi. No, en kerro sen enempää itse ystävästä, mutta järjestelystä kyllä.

Noin kaksi ja puoli viikkoa sitten valittelin kyseiselle ihmiselle yleistä maailman kamaluutta, ja hän puolestaan kertoi (huomattavasti hillitymmin sanakääntein) olevansa stressaantunut töistään. Hän ehdotti, että mikäli kahden viikon sisällä asioissa ei tapahtuisi parannusta — eli minä en tulisi edes hieman iloisemmaksi ja hän edes hieman vähemmän stressaantuneeksi — keksisimme toisillemme hoitomuodot vaivoihimme. Jotta koko hommassa olisi jonkinlaista ideaa, toisen keksimästä hoitomuodosta ei tietenkään saisi kieltäytyä. (Hoitomuotojen tulisi toki olla ajallisesti, kustannuksellisesti ja "käytöksellisesti" järkeviä, eli puolen vuoden retriitti Nepaliin ei todennäköisesti tulisi kysymykseen.) Viimeistään siksi, että erään aiemmin saamani kommentin ideoimana pyrin vastaamaan hieman entistä ennakkoluulottomammin myöntävästi ehdotuksiin, päätin tarttua haasteeseen.

Tuo kahden viikon aikaraja umpeutui muutama päivä sitten. Ystäväni ei ole ainakaan merkittävästi vähemmän stressaantunut töistään kuin pari viikkoa aiemmin, joten nyt minun on keksittävä hänelle jotain sopivaa toimintaa stressinpoistajaksi. Hetkellinen poisto toki onnistuu melko helpostikin, mutta toivoisin saavani aikaan jotain pysyvämpää vaikutusta. Koska oma pääni ei (edelleenkään) toimi kovin kehuttavasti, en toistaiseksi ole keksinyt mitään erityisen lupaavaa.

Minun on osaltani ollut pakko myöntää, että hän on (juuri ja juuri, rimaa hipoen) vapautunut omasta keksimisvastuustaan — mikä saattaa olla ihan hyvä asia, sillä kerrottuani tuosta kieltäytymisen systemaattisesta välttelystä ystäväni suunnitteli käskevänsä minut noudattamaan tuota linjaa hyvinkin jyrkästi muutaman viikon ajan (visioiden muun muassa pyytävänsä minut sen jälkeen siivoamaan hänen keittiönsä). Ihan niin rohkea en edelleenkään taida olla, että olisin moisesta pelkästään innostunut.

Kevyesti keskellä päivää

Töihin palaaminen loman jälkeen saisi aina olla tällaista.

Postilaatikossa oli kuusi viestiä, joista viisi automaattisia ja siis ainoastaan yksi, josta tarvitsi välittää. Sekään ei ollut henkilökohtainen vaan isommalle joukolle lähetetty ilmoitusviesti, joka ei vaatinut toimenpiteitä (huvittuneen hymähdyksen lisäksi). Nenäni eteen hommia kantavat henkilötkin ovat poissa pari-kolme viikkoa, eli juuri sopivasti seuraavaan lomaviikkooni asti. Kun taivaalta vielä sataa kissoja ja koiria ja muita matelijoita, lämpimiin sisätiloihin töihin palaaminen oli oikeastaan aika rentouttavaa. Kun stereot eivät kotona ole vieläkään kiinni kaiuttimissa eikä ulkoinen kovalevy ketjutettuna koneeseen, musiikin kuunteluni lisääntyy toimistoympäristössä taas aivan uusiin sfääreihin. Sitä paitsi nyt minulla on hyvä syy istua koneella taas monta tuntia päivässä, ja minulle vielä maksetaan siitä. (Ainakin nimellisesti.)

Olisin minä ehkä silti halunnut jäädä aamulla sänkyyn makaamaan.

Huomenna vaihtuu elokuuksi

Jälleen kerran kesä on kirmannut ohi ja yli kuin pegasus bulgarialaisjugurtissa. On tapahtunut pieniä asioita ja isoja asioita, ja on ollut tapahtumatta pieniä asioita ja isoja asioita. Ja on tullut kirjoitettua järkyttävän typeriä ja mitäänsanomattomia virkkeitä blogiin, mistä todisteena edellinen.

Ehkä minun kesästäni kertoo kaiken oleellisen se, että sen todennäköisesti paras saavutus oli meressä uiminen pari päivää sitten. Ei sillä, että se olisi ollut tämän kesän mukavin päivä. Mutta olihan se kieltämättä onnistunut uimasuoritus.

If It Be Your Will

Joskus sitä vain räpiköi kiinni itsessään. Oman onnensa eteen asettaa kaikki löytämänsä esteet, ja vielä pyytää naapurin mukaan etsimään lisää. Ja oikeastaan kyse on siitä, että kannattaisi vain kerrankin vastata myöntävästi, tai ainakin pidättäytyä kieltäytymästä.

Mutta eihän sellainen käy laatuun. Sellainen olisi päätöksen tekemistä, ja siinä minä en ole hyvä. Ehkä voisin ollakin, jos sitä kokeilisin, mutta en kokeile. En oikeastaan ikinä.

Päinvastoin, minä vältän päätösten tekemistä aina viimeiseen asti. Töissä uskallan sanoa vankasti mielipiteeni johonkin asiaan, jos olen siitä aivan varma ja se kestää kuinka kriittisen tarkastelun tahansa. Mieluummin annan päätökseni tai työni jäljet jollekin muulle, jotta hän voi ne hyväksyä (ja mieluiten ottaa niistä myös lopullisen vastuun).

Kuten tarkkanenäisimmät katsojani ovat jo varmaan kuulleetkin, en ole erityisen uskonnollinen ihminen. En kysy neuvoa jumalilta, koska kiinnostukseni mytologisiin olentoihin on kovin pinnallista ja uskoni niihin sangen epäröivää, ellei peräti täysin kieltävää. Vankkumattoman uskoni horoskooppeihin jokainen voi itse todeta. En siis oikein pysty pohjaamaan päätöksiäni isompiin auktoriteetteihin ja piiloutumaan sellaisten selän taakse (josko horoskoopeilla kovin kummoista selkää olisikaan).

Joskus taannoin keksin kuitenkin tavan kiertää tätä rajoitetta: minä heittelin vähäpätöisten valinnan hetkien edessä kolikkoa. Kyllä, toistan: heitin kolikkoa. Minä, joka olen saanut kuulla ihan korkeakoulutasoisen opetuksen muodossa, kuinka kyseessä on lopulta satunnainen ilmiö, jonka tuloksen todennäköisyys on teoriassa aivan tarkasti ennustettavissa. Puolustuksekseni sanottakoon, että heittelin kolikkoa ilmaan aina lähinnä saman kysymyksen edessä lauantai-iltaisin: "Lähteäkö tänään baariin vai ei?" Ehkä johtui täysin annetuista vaihtoehdoista, että yleensä seurattuani kolikon antamaa neuvoa (kumpi ikinä se olikin) olin tyytyväinen sen "päätökseen", mikä tietysti kannusti nakkelemaan maksuvälinettä ilmaan jatkossakin. (En minä siihen touhuun silti mitenkään koukkuun jäänyt, ja kokaiinin avulla siitä oli ihan helppo päästä eroon.)

Itsessään tuo olisi kovin harmiton, joskin ehkä nolo tapa (jos sitä nyt tavaksi voi edes sanoa). Jos nyt kuitenkin alan analysoida itseäni puhki, niin kaipa voisin nähdä siinäkin kovaa hinkua olla tekemättä itse päätöksiä vaan antaa ne jonkin toisen — tässä tapauksessa modernin oravannahan — käsiin.

Kaipa tämän kaiken voisi selittää vastuun pakoiluna. Tosin se ei kuulostaisi lainkaan imartelevalta minun kannaltani, joten jätän selittämättä ja syytän sen sijaan kärpässieniä. Tästä pohdiskelusta voi muutenkin vetää ainakin sen johtopäätöksen, että oman itseni analysointi on syytä lopettaa mitä pikimmiten ja keskittyä vaikka pubitikan heittoon.

Niille hiton kärpässienille haluan nyt kuitenkin uhmaikäni alkutaipaleella saattaa tiedoksi seuraavaa: nyt minä olen päättänyt ottaa riskin ja kantaa vastuun sen seurauksista, ja ihan piruuttanikin nautin siitä.


(I Love You But I've Chosen Darkness: The Owl)

Burning Down the House

hei isä ja äiti stop olen hengissä stop uutta tapettia on seinässä jo enemmän kuin vanhaa stop vastahan tässä puolitoista vuotta tuli tätä remonttia aiottua stop nyt on toisaalta hyvä aika stop kukapa sitä lomallaan muuta tekisikään kun ulkonakin on hellettä stop kylppäri varmaan meneekin sitten kokonaan uusiksi ja tilit samalla iloisesti pakkasen puolelle stop

p stop s stop pientä malariaa ilmassa stop pahuksen baarisääsket stop

Communication

Tänään on ollut useammassakin mielessä tapahtumarikas päivä, jos asiat suhteuttaa minun elämäni normaaliin, tylsyyteen kuollutta etanaa muistuttavaan hektisyyteen. Tapahtumarikkaus ei tietenkään ole yhtä hienoa kuin raharikkaus, sillä jälkimmäisellä on helpompi saada bikinimalleja kanssaan samaan porealtaaseen, mutta realismin ja tukanleikkuun nimissä keskityn nyt ensimmäiseen.

Varsinainen päivä alkoi visiitillä Kierrätyskeskukseen, jonne heitin yhden monitorin ja olohuoneeni nurkassa yli puoli vuotta poiskuljetusta odottaneen ison putkitöllöni. Ei, kaikissa asioissa minä en ole erityisen nopea, ahkerasta nyt puhumattakaan. Tänään kuitenkin olin, ja vielä niin ajoissa liikkeellä, että sain hengittää raikasta ilmaa parikymmentä minuuttia aamulla keskuksen pihassa ennen kuin tavaroita alettiin ottaa vastaan. Kaipa ne olisi voinut ulkona oleville pöydille jättää kysymättäkin, mutta minä nyt kuitenkin ajattelin odotella kiltisti ihmistä, jolle kertoa asiasta.

Matkalla kotoa melkein-hyväntekeväisyyteen ja sieltä töihin tuli kuunneltua aika monta kertaa Interpolin uusimman levyn avauskappale, missä ei normaalitilassani ole mitään hirveän erikoista. Levyn kolahdettua postiluukusta viime viikolla olin kuitenkin kyvytön kuuntelemaan sitä tai mitään muutakaan minun musiikkimakuni normaaliin pirteyssektoriin osuvaa. (Mikä on muistaakseni ensimmäinen kerta elämässäni, kun noin käy. Elämme outoja aikoja, ystävät ja muut hyväkkäät.) Tosin olin minä sitä kuunnellut jo muutenkin tällä viikolla, joten ei se tämän päivän tapahtumarikkauteen liity, mutta sainpahan vähän täytettä tähänkin postaukseen.

Töihin päästyäni selvisi puolivahingossa, että minun ja erään ystäväni välinen runsaan kuukauden mittainen hiljaisuus johtui puhtaasti sattumasta ja sitä seuranneista väärinymmärryksistä. Pidimme yhteyttä sähköpostitse, ja viimeisin viestini hänelle oli jostain syystä jäänyt menemättä perille. Me molemmat sitten oletimme olevamme viimeisenä ns. äänessä ollut ja odotimme vastausta toiselta, uskaltamatta lähettää uusia viestejä siinä pelossa, että hiljaisuus johtui "kamalasta, sanoinkuvaamattomasta loukkauksesta" (ystäväni sanoja vapaasti lainaten), jolla olimme toista täysin tarkoituksetta paiskanneet. Ja nyt syyksi siis paljastui yksinkertaisesti se, että yksi kirottu viesti oli jäänyt poikittain johonkin piuhaan.

Vaikka tässä hattarantuoksuisessa postauksessani näin olikin onnellinen ja ällöttävä söpöilevä loppu, moinen kommunikaation hauraus pistää kieltämättä miettimään, mihin kaikkeen onnettomaan ihminen voikaan törmätä ja mitä kaikkea menettää puhtaasti väärinkäsitysten takia.