Only When I Lose Myself

Jo yli kuukausi sitten tulin törmänneeksi YouTubessa mielen- kiintoiseen videoon, josta en kuitenkaan saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Yllättävää.

Kyseessä on Miranda Julyn kirjoittama ja Miguel Artetan ohjaama lyhytelokuva miehestä, joka esittää ohikulkijoille kiinnostavan, joskin (ainakin gallupiin) hieman omalaatuisen kysymyksen: "Oletko kenenkään suosikki-ihminen?" Oikeastaan kiinnostavampi on kuitenkin tekeleen pohjalta syntynyt meemivideo, jossa pyöritellään samaa kysymystä omalla kohdalla. Moinen pähkäily tulee varmaan aika monelle mieleen, kun he tuon edellisen pätkän katsovat. Ja kyllä, toki kysymys on periaatteessa turha ja moraalisesti arveluttava ja tuhoaa sademetsiä ja plaa plaa.

Meemissä on oikeastaan kaksi osaa: aluksi pitäisi miettiä, onko kenenkään suosikki-ihminen, ja toiseksi pitäisi nimetä oma suosikkihenkilö (ja mieluiten lähettää linkki omaan videoon sitten tälle - eikö ole sööttiä?). Ensimmäinen vaihe on tavallaan aika masentava; on jotenkin selvää, ettei ole kenenkään suosikki, tai ei ainakaan "pitäisi" olla. Uskon, että aika moni realistisesti ajatteleva päätyy pitkälti samaan tulokseen. (Ne, jotka eivät päädy, ovat epärealistisia ja itsekkäitä sikoja.)

Niskakiikun jo houkutellessa voi kuitenkin siirtyä toiseen vaiheeseen, eli miettimään omaa suosikkihenkilöään. Ainakin omalla kohdallani koko pohdinta alkoi tässä vaiheessa tuntua niin absurdilta, että se enemmänkin huvitti kuin masensi. En minä pystynyt nimeämään ketään, joka olisi "suosikkini" yli muiden. Lopulta moinen kysymys kuitenkin rinnastuu jossain määrin siihen, kenestä välittää eniten tai kuka on tärkein ihminen itselle. Sellaista henkilöä on itse asiassa paljon hankalampi nimetä kuin aluksi voisi kuvitella.

Jo ennen videoihin törmäämistä tulin lukeneeksi Yliopisto-lehdestä artikkelin, jossa käsiteltiin epäonnistujia (tai leppoisasti "luusereita"), noita metsiemme pieniä jyrsijöitä. Artikkelissa haastateltu professori Juha Siltala toteaa osuvasti: "Työ on äärettömän hyvää terapiaa. Ei työ masenna, jatkuva vertailu ja mittaaminen masentavat." (Olen siinä määrin eri mieltä, että minusta myös työ voi olla äärimmäisen masentavaa, mutta ehkä oleellisempaa on nyt keskittyä tuohon kommenttiin vertailusta.) Lopultahan lienee aika itsestäänselvää, että häviäjiä ja epäonnistujia voi olla vain siellä, missä ihmisiä tai heidän suorituksiaan vertaillaan. Ja vaikka sitä, ettei satu olemaan kenenkään suosikki-ihminen, ei ehkä epäonnistumiseksi voi sanoakaan, se lienee silti pienen ihmisen synkässä mielessä tulkittavissa jonkinlaiseksi vertailussa häviämiseksi. Mikä puolestaan lienee lopulta tosiaankin typerää ja absurdia (vähän niin kuin elämä toisaalta muutenkin).

En kuitenkaan voi kieltää, etteikö elämässä tulisi tilanteita, joissa suosikki-ihmisen nimeäminen voisi olla helppoa. Eikä velvollisuudesta tai kiltteydestä, vaan ihan oikeasti siksi, että se tietty ihminen on vain universaalin objektiivisella asteikolla mitattuna niin paljon parempi kuin kukaan muu (tai ainakin maksaa parempia lahjuksia kuin toiset).

(Kuva: Jean-Léon Gérôme: Slave Market in Rome)

Beside You in Time

Pistäydyin vilkaisemassa pitkästä aikaa Ikuisuushetkesi-blogia, johon ei valitettavasti ole uusia hetkiä tullut enää pitkiin aikoihin. Blogin kuvauksessa on selitetty ikuisuushetkien ajatus aika tyhjentävästi: "Pirullinen kysymys kuuluu: jos sinun olisi pakko valita oikeasti tapahtuneesta elämästäsi se hetki, jossa joudut kuolemasi jälkeen viettämään "afterlifesi", ikuisuutesi, mikä hetki se olisi?" Kyseessä on siis hetki, joka valitaan koko omasta eletystä elämästä jälkikäteen. Vaikka erilaisten hetkien vertaileminen ei varmasti ole helppoa, käytössä on siis kuitenkin "täydellinen" tieto joukosta, josta valinta pitäisi tehdä. (Mainittakoon, etten ole After Life -elokuvaa nähnyt, joten en osaa sanoa, miten hetkien valinta siinä onnistuu. Yritän täyttää tämän aukon sivistyksessäni ensi tilassa.)

Muistan joskus teinivuosinani kuulleeni toisen variaation samasta aiheesta tarinan muodossa. Siinä mies tapaa Paholaisen, joka tarjoaa hänelle eräänlaista vaihtokauppaa. Paholainen antaa miehelle mahdollisuuden pysäyttää elämänsä koska tahansa lopullisesti, jolloin hän voi jäädä ikuisesti elämään siihen hetkeen, jossa sillä hetkellä on. Sopimuksen kääntöpuoli on se, että mies joutuu suoraan kiirastulen ohi Helvettiin (ja viettää ikuisuutensa sitten siellä), jos ei ole pysäyttänyt aikaansa ennen sitä. Tarinan mies näkee elämää ja vanhenee, mutta aina harkitessaan ajan pysäyttämistä tiettyyn hetkeen hän antaa sen lopulta mennä ohi, ehkä odottaen jotain vielä parempaa. Lopulta Kuolema korjaa miehen, ja Paholainen saapuu ottamaan tämän vastaan. Sopimuksen mukaisesti mies ei lähde kohti kiirastulta vaan astuu junaan, jonka on tarkoitus viedä hänet ikuisiksi ajoiksi Helvettiin. (Lopulta mies kuitenkin pysäyttää oman aikansa istuessaan junassa eikä ikinä saavu perille, mutta se ei ole mielestäni nyt tässä yhteydessä edes oleellista.)

Minä pidän ajatusleikistä, jossa joutuu miettimään, mitkä hetket elämässä olisivat niitä, joissa voisi viettää ikuisuuden. Toki yhden sellaisen hetken valitseminen olisi varmaankin vaikeaa. Lisäksi itse valitsisin varmaankin hetken, johon liittyisi toinen ihminen. Koska tällaisiakin hetkiä on useita ja useiden ihmisten kanssa, niiden vertailun voisi jollain tasolla nähdä myös - ainakin välillisesti - kyseisten ihmisten vertailuna, mikä ajatuksena tuntuu aika ikävältä tai jopa vastenmieliseltä. Siitä huolimatta minun täytyy rehellisesti sanoa, että joinain hetkinä olen vain kokenut olevani pakahduttavan onnellinen, ja voisin suuremmitta tunnontuskitta sellaisen hetken valita, vaikka se ehkä tavallaan suosisikin yhtä minulle rakasta ihmistä toisten kustannuksella. Lopultahan kyse on kuitenkin omasta tuntemuksesta valitulla hetkellä, ja vaikka toinen ihminen siihen on ollut vaikuttamassa oleellisesti, valinta ei kohdistu suoraan yhteen ihmiseen toisten yli. En myöskään missään nimessä halua vähätellä muita onnellisia hetkiäni.

Kaikkien oman elämän hetkien vertailu jälkikäteen olisi varmaan sekin haastavaa, mutta vielä mielenkiintoisempana näen tuon toisen skenaarion, jossa valinta täytyy tehdä tietämättä, mitä on luvassa tulevaisuudessa. Siinä joutuu katselemaan muiden hankaluuksien lisäksi myös omaa ahneuttaan; jos aina odottaa jotain parempaa, päätyy lopulta viettämään ikuisuutensa lämpimässä paikassa (tai parhaimmillaankin sinne vievässä junassa).

Olen joskus kannustanut toisia "tartu hetkeen" -elämään, jossa nautitaan nykyisestä eikä murehdita menneitä tai tulevia. Tämä lienee eräs selkeimpiä alueita elämässäni, joissa en lopulta itse elä niin kuin saarnaan. Vaikka joskus koenkin pystyväni elämään varsin keskittyneesti tietyssä (yleensä onnellisessa) hetkessä, lopulta taidan katsella elämää aika paljon pitkänä ja suurena kokonaisuutena. Luulen, että tämä liittyy aika läheisesti siihen, että annan symbolisille pysyvyyslupauksille niin paljon arvoa ja sellaisia haluan.

Minkälaisia hetkiä sitten valitsisin tai olisin valinnut noissa kahdessa skenaariossa? Hetkien yksityiskohdilla ei liene muille merkitystä, mutta pari omaa ajattelutapaani ehkä selventävää seikkaa voin mainita. Olen lähettänyt yhden ikuisuushetken mainittuun blogiin (ja se on toki myös julkaistu), mutta nykyään nimeäisin sinne eri hetken. Uskon ja toivon, että myöhemmin nimeäisin sinne jälleen uuden hetken. Toisaalta "reaaliajassa" tehtävän valinnan olisin jo tehnyt, ja sen olen myös sillä hetkellä ääneen sanonut. Jos näistä jonkinlaisia johtopäätöksiä haluaa tehdä, niin ehkä minun voi päätellä muuttavan "tarvittaessa" (uusien kauniiden kokemusten karttuessa) mieltäni, mutta loputtoman ahne en ehkä ole.

(Kuva: Albrecht Dürer: Tod und Landsknecht)