Ask for Answers

Muistan elävästi, kuinka minulla oli pienenä käärönä ensimmäinen uhmaikäni. (No, itse asiassa en muista, mutta totuuden ei ikinä pidä antaa pilata huonoa juttua.) Olen kasvanut sittemmin aika paljon, mutta ajoittain tuntuu, että kasvu on ollut lähinnä fyysistä — ja sekin pysähtyi ennen kuin saavutin ridgeforrestermaisia mittoja, joten lienen tuomittu elämään ilman ympärillä pyöriviä ilmapäisiä malleja. (Tässä vaiheessa postausta saattaisin todeta eksyneeni aivan sivuraiteelle, mutta eipä minun jutuissani muunlaisia taida ollakaan, joten henkinen resiinani jatkakoon matkaa surutta eteenpäin.)

Hetkittäin uhmani nousee jälleen pintaan, mutta se lienee terveellistä ja joskus siihen on varmaan hyvä syy. Jälleen viime aikoina olen kuitenkin tunnistanut itsessäni toisenlaisiakin puuskia. Minuun on näin myöhäisteini-iässä iskenyt myös tarve kyseenalaistaa asioita ja jopa yksittäisten sanojen merkityksiä.

Olen havahtunut tähän pinnalle pyrkivään ilmiöön viimeksi lähinnä kirjoittaessani kommentteja muiden blogeihin. Sen lisäksi, että hourintani asioista tai niiden vierestä ovat olleet varsin pitkäsanaisia, olen niitä itse lukiessani havainnut myös niissä piilevien nojatuolifilosofisten piirteiden olevan kierrätysarvoltaan halvempia kuin palautuspullot.

Kyseenalaistamisessahan ei itsessään ole oikeastaan mitään vikaa. Omia ajatuksiaan ja asenteitaan on ihan hyvä ravistella ja tarkistaa, pitävätkö ne vettä ja kestävätkö ne hieman äkäisempääkin tuuppimista. Kuten Forest Gumpin äiti ei varmasti ikinä sanonut, kyseenalaistamiset ovat kuitenkin hieman niin kuin suklaakonvehdit: vähäisessä määrin niistä voi saada jotain hyvää ja mukavalla tavalla tahmeaa irti, mutta liian suurina annoksina iskee ähky ja hämmennys. Jos riittävästi kyseenalaistaa jotain ymmärtämäkseen luulemaansa eikä osaa kaivaa stetsonista tilalle mitään yhtään kestävämpää, tulee todennäköisesti kyseenalaistaneeksi maan jalkojensa alta. Tippuessaan Maan sulaa ydintä kohti voi sitten miettiä, kuinka fiksua koko touhu oli ja kuinkas suu nyt sitten pannaan.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole vähätellä niitä tuloksia, joita voi itsensä kehittämisessä saavuttaa eikä filosofista pohdintaa ylipäätään. Joskus vain voisi ymmärtää sen olevan ajoittain lähinnä Helvetin uuvuttavaa sanoihin takertumista ja jättää sen niille itseä fiksummille ihmisille, jotka sen osaavat.

Minusta maailmasta on ylipäänsä tehty aivan liian monimutkainen laitos. Parhaimmillaan nautittuna se olisi sellainen kuin se esikoulussa kuvailtiin: pitkätukkaiset, poneilla ratsastavat sukkahousuhipit metsästäisivät hulmuavahiuksisia blondeja kääpiöiden kodeista ja korpit nokkisivat tyhmiltä ilkeiltä lehmiltä näköelimet päästä. Ja ne daamit eivät pistäisi jatkuvasti hanttiin tai miettisi liikoja, vaan makaisivat rehujen keskellä torkuilla odottamassa sitä omaa adonistaan sata vuotta.

Minä taidan järjestää mielenosoituksen ja vaatia maailmasta sellaista.

(Kuva: Raffaello Sanzio: La Scuola di Atene)