High Hopes

Joskus on suorastaan mukava tuntea hetkinen toivoa normaalin (varsin erilaatuisen) tunnekirjoni sijaan. Harmi vain, että aiemmin esittämäni UTR-analyysi on osoittautunut yhä kivuliaan paikkansapitäväksi sen(kin) määritelmän osalta.

Minulla on suorastaan eriskummallinen tapa antaa avaimet omaan onneeni muiden käsiin, joskus jopa ihan kirjaimellisesti. Ja aika ei koskaan ole niin pitkää kuin odottaessa, että se tuottaisi jotakin. Varsinkin, kun ei tuota, ja odottamista saa jatkaa sitten seuraavaan moiseen yrittämiseen saakka — mikä minun tapauksessani tarkoittaa muutaman vuoden vuoroväliä.

Eipä se toki toisten vika ole, jos minä tyrkytän heille pyytämättä vastuun omasta ilostani ja riemustani. Kun ensin jätän sopivasti lukuisat mahdolliset tilaisuuteni käyttämättä ja sitten viimeisenä oljenkortena heitän pallon heille (mikä sinänsä on kyllä jo enemmän riskinottoa kuin mitä yleensä saan aikaiseksi), ei oikein voine syyttää muita kuin itseään. Siinä onkin sellainen kaveri, joka alkaa pikkuhiljaa käydä hermoilleni. Tekisi mieleni antaa sille ympäri korvia, jos vain notkeus riittäisi.

Lopulta kaikki taitaa olla kiinni siitä, että jos ylipäänsä itse toimii, toimii liian myöhään. Taitaisi tehdä ihan hyvää nauttia muutama annos rohkeutta (ei tosin nesteen muodossa, niin kuin kovin monet tuntuvat tekevän) ja sitä myöten hieman itseluottamusta. Tulee jotenkin mieleen vieraskielinen sanonta: "Whether you believe you can or believe you can't, you're probably right." No, onhan se kuitenkin kiva olla edes oikeassa.