I'm on Standby

Bye...
I'm on standby
out of order or sort of unaligned
powered down for redesign
bye bye...
I'm on standby
according to the work order
that you signed
I'll be down for some time...
I'll be down for some time

  (Grandaddy: I'm on Standby)

Minä ajattelin pitää tämän blogin puolella nyt vähintään viikon kirjoitustauon. Eipä se siinä mielessä mikään erityinen ilmoitusasia olisi, että olen minä ollut hiljaa pitempäänkin ihan varoittamatta. Uskon kuitenkin asian näin lupauksen muotoon kirjanneena pitäväni siitä itse helpommin kiinni.

I Wanna Be Adored

Tänään aamulla bussiin noustessani samalta pysäkiltä kiipesi kyytiin eräs mies. (Tämä ei ole itsessään vielä kovinkaan merkittävää, ja sitä on havaittu tapahtuneen aiemminkin.) Hän juuttui kuljettajan viereen kysymään, josko eräs ns. yleinen rakennus on kadun päässä, jonne bussi reitillään kulkee ennen kääntymistään autuaammille liikennemaille. Kuljettajan jäätyä miettimään asiaa minulla ehti — kerrankin — raksuttaa päässäni sen verran, että tiesin oikean vastauksen; miehen pitäisi kulkea kaksi pysäkinväliä, ja rakennus olisi jo käsien ulottuvilla (olettaen, että sattuu omistamaan muutamakymmenmetriset mutanttikädet). Ennen kuin ehdin suoltaa tietämystäni maailmaan, kuljettaja kuitenkin jo vastasi epävarman myöntävästi ja mies vaikutti kuulemaansa tyytyväiseltä, joten tein niin kuin kunnon kaupunkilaisen pitää: pidin pääni kiinni, välitin vain omista asioistani ja painuin lähelle bussin raggariosastoa istumaan.

Bussin pysähtyessä seuraavalla pysäkillä nostin katseeni avaamastani kirjasta kohti bussin keskiovia, ja ehdin juuri sopivasti todistaa okulaareillani, kuinka kyseinen mies astui ulos bussista ja jämähti pysäkille tähyilemään etsimäänsä rakennusta. Mietin, ehtisinkö vielä viittilöidä hänet takaisin bussiin, mutta tajusin sen liian myöhäiseksi. Se oli tietysti sikäli ihan hyvä asia, että viittilöidessäni olisin varmasti näyttänyt (jopa normaalia enemmän -blog. huom.) täydeltä idiootilta, ja sehän lienee pahin kohtalo, joka voi pienen ihmisen kohdalle osua.

Sitten iski harmitus. Jos olisin avannut suuni bussiin ryömiessäni, olisin nanosekunnin vaivalla säästänyt tuolta miespololta parin sadan metrin kävelymatkan kauniissa auringonpaisteessa ja raittiissa (no, lähes) ulkoilmassa. Vaikka harmituksen oireet eivät ilmenneet hiusten repimisenä tai muuten havaittavana normaalina toimintana, sisälläni kuohui. Olinhan jo ollut puolittain valmis neuvomaan tuota pyhiinvaeltajaa, ja sitten jättänyt sen tekemättä. Ja tässä oli tulos: miehen aamu oli varmasti pilalla, ja marssiessaan oikean pysäkin ohi kohteeseensa hän varmaan itsekin harmistui. Ties vaikka olisi vihaistuksissaan teurastanut koko talon väen hihastaan kaivamallaan muovilusikalla.

Jonkinlainen harmitus jatkui lähes koko lopputyömatkani ajan. (Joka tarkoittaa noin kymmentä riipivän pitkää minuuttia.) Siinä moottorivossikassa istuessani mieleen hiipi kuitenkin myös kevyt valaistumisen tuntu, kun pohdin omaa reaktiotani.

Joskus nuorena ja naiivina kuvittelin olevani kiltti ja empaattinen ihminen, kun pyrin auttamaan muita näennäisen alrtr... arltui... pyyteettömästi, kaipaamatta muuta kuin omaa hyvää oloa ja ehkä kiitoksen, jolla kuulemma saa pidettyä kissojakin hengissä. Nyt pitkän iän ja elämän viisastuttamana ymmärrän, että lopulta tuollainen muka-kiltti empaattisuus on pelkästään egoistista.

Se lienee itsestäänselvää, että pyyteettömiä tekoja ei ole olemassakaan, sillä lopulta jokainen meistä on pelkästään itsekäs k*sipää. Hyvät teot teemme vain silittääksemme omaatuntoamme myötäkarvaan, jotta voimme sitten hyvillä mielin palkita itsemme ostamalla sen sademetsää ja villikaneja tuhoavan kaupunkimaasturin, johon meillä ei olisi edes varaa. Tämä on jo niin tyhjäksi keskusteltu aihe, etten jaksa näytellä älykköä paasaamalla siitä lisää käyttäen idioottimaisia sivistyssanoja.

Sen lisäksi auttamisessa on nimittäin pohjalla toinenkin ikävä piirre, eli jo mainitsemani egoistisuus. Eikö nimittäin ole aika itsekästä olettaa, että maailma ei pysyisi radallaan ilman omia "hyviä" tekoja? Ja että esimerkiksi bussissa muutaman sanan sanomalla pelastaisi maailman kuin ohimennen? Moiset luulot lienevät lähinnä oireita jonkinlaisesta supersankarikompleksista. Kenenkään ei kannata käytöksellään tunnustaa kärsivänsä moisesta, joten on parasta jatkaa hyväksi havaitulla tiellä ja istua hiljaa, tapittaen eteenpäin kuin Naurusaarten kivipatsas. Puhua saa, mutta vain tutuille, ja heillekin mielellään vain puhuteltaessa.

Kun siis seuraavan kerran päätätte lähteä heikoille jäille pilkkimään ja putoatte ns. raikkaaseen veteen pulikoimaan, on turha odottaa minua paikalle naskaleiden kanssa. En ole nimittäin enää niin itsekäs, että moisella tempauksella rupeaisin kiillottamaan omaa egoani.

Voitte toki olla tästä asiasta eri mieltä, mutta turhaan. Tämä on nimittäin totuus. (Todistus sivuutetaan triviaalina.)

Yö päivää keinuttaa

Viime yönä minut valtasi halu leikkiä konsulttia. (Uskon, että jokainen meistä kokee samanlaisia tunteita viikoittain.) Perinteisen ja tylsän SWOT-nelikentän sijasta päätin olla luova ja tein mieleen putkahtaneen UTR-analyysin (nimen keksin ihan itse, ja siltä se kieltämättä näyttääkin). Toisin sanoen otin kolme erinäisestä asiayhteydestä tuttua käsitettä ja mietin, miten minä ne ymmärrän. Alla huolellisen ja pitkälti kolmatta minuuttia kestäneen pohdinnan tulos. Etukäteen käsittelytapaa mitenkään rajaamatta päädyin näemmä kuvailemaan asiat yhdellä virkkeellä kunkin.

Usko... siirtää todellakin vuoria — valitettavan usein kasaten ne järjen äänen päälle.

Toivo... on väistämättömän siirtämistä epätoivon vallassa ja aivan yhtä hyödyllistä kuin tekohengityksen antaminen meren pohjasta nostetulle kivelle.

Rakkaus... on vakava ja armoton, uhrinsa mielenterveyden raateleva sairaus, johon ainoa tunnettu lääke on todellisuus.

Noin. Nyt on jotenkin puhdistunut ja kotoinen olo. Jos teillä tylsä on, niin kädet yht... eikun repikää vaikka meemiksi. Tai vaikka huoneentauluksi.

(Katso, äiti! Osaan kirjoittaa myös postauksia, jotka ovat Dostojevskin töitä lyhyempiä. Ja vielä ilman käsiä! (Melkein.))

Animal Instict

Tiina esitti — ehkä lähinnä retorisen — kysymyksen: "[M]ikä niissä naisten rinnoissa on niin ihmeellistä?" En voi tietenkään edes yrittää vastata kuin omasta kuolaavasta puolestani, ja sitäkään en varmaankaan osaa tehdä. Mutta yrittänyttä ei laiteta, joten kauan kaivatun selibaatin toivossa (kyllä, se oli vitsi) voin yrittää.

Ehkä yksioikoisin selitys olisi väittää, että tuntematon ja mystinen kiehtoo jokaista yksinkertaista mieltä. Miesten tapauksessa tämä tarkoittaisi sellaisia fyysisiä piirteitä, joita heillä itsellään ei ole. Ihan näin helpolla ei tätä tapausta voine kuitenkaan siirtää selvitettyjen mappiin ja lähteä donitsille lähikuppilaan. Tämä selitys ei nimittäin tunnu pätevän samalla tavalla aivan kaikkiin piirteisiin. Esimerkiksi minä kuolaan naisilla myös pitkiä hiuksia, vaikka itsekin voisin kupoliini sellaiset kasvattaa. On minulla joskus hamassa nuoruudessa nykyistä pitemmät hiukset ollutkin, enkä silloinkaan unelmoinut sellaisista naisilla yhtään vähempää. (Sitä voi tietysti pohtia, kuolaisivatko miehet naisten rintoja yhtä paljon, jos heillä sellaiset olisi mahdollisuus itselleen hankkia, mutta se lienee mahdottomuudessaan aika turhaa pohdintaa. Vaikka ehkä miehet voisivatkin periaatteessa poiketa kirurgilla hankkimassa itselleen teennäisulokkeita, joita saisivat vapaasti kuolata ja hiplata.)

Todennäköisempi selitys voisi olla se, että nuo naisille yleisesti ominaiset piirteet alleviivaavat heidän naisellisuuttaan, ja miestenhän nyt vain kuuluu metsästää ja tavoitella kaksijalkaisia ja ajatella heitä taukoamatta kaiken muun kustannuksella. Ja sitä me tunnumme tekevän antaumuksella (pahimmillaan laista piittaamatta). Tällaisiin perinteisiin kuolausarvoihin saattaisi viitata myös se, että monet miehet (mitenkään itseeni viittaamatta) tuntuvat innostuvan myös jo mainituista pitkistä kutreista, hameista, korkokengistä ja silmämeikistä (jota nykyään myös jotkut arveluttavat rokkarihampuusit käyttävät periaatteessa maskuliinisesta sukupuolestaan huolimatta — ei minun nuoruudessani vain sellaista...) tai ylipäänsä mistä tahansa, mikä viittaisi naispuoleisen henkilön läsnäoloon edes saman läänin alueella. Jos haluaisin kuulostaa yhtään analyyttisemmalta, voisin väittää tällaista kuolaamista vaikka jonkinlaiseen symboliikkaan perustuvaksi.

Jos epätoivoisesti haluaisi selittää asiaa muuten kuin biologian riemuvoitolla putkiaivoisista karvanaamoista, voisi tietysti väittää miesten vain arvostavan naiskehon esteettistä kauneutta. Joissain tilanteissa moisella puolustuksella varmaan voikin pelastaa miesten (innostuksesta vääristyneet) kasvot. Valitettavasti moinen teoria ei selitä sitä, miksi naamalle vääntyy himokas virne jo silloin, kun tietyistä ruumiinosista edes puhutaan niitä näkemättä. Miesten (visuaalista) mielikuvitusta ei näissä asioissa tosin kannata sitäkään aliarvioida.

Vaikka olisi vastuun pakoilua väittää oman yksiraiteisen ajattelun johtuvan merkittävissä osin muiden puheista, myös verbaalisilla ärsykkeillä on oma osansa pienten harmaiden aivosolujen (vähäisessä) liikehdinnässä. Enkä tarkoita, että kukaan kaunopuheinen lyyrikko taivuttelisi esimerkiksi minua juonikkaasti tuijottelemaan toisten ihmisten ruumiinosia vastoin tahtoani (vaikka epäilemättä sekin voisi onnistua). Päinvastoin, jopa paheksuva ja kieltävä kehotus voi heittää heikon mielen ojasta allikon kautta pohjattomaan suohon. Tiedättehän, "Älä missään nimessä ajattele vaaleanpunaista elefanttia" jne. (Jos joku nainen ei tähän usko, hän voi kokeilla joskus vaikka lounaspöydän miesseurassa ohimennen tokaista vaikka viattomasti "Minusta tuntuu, että rintani ovat kasvaneet, kun ne eivät millään meinaa pysyä liiveissä" ja seurata, kuinka siveät miehet tapittavat sen jälkeen sitkeästi pitkin seiniä ja muut tähyilevät häpeilemättä sisään puhujan kaula-aukosta.) Ja tätä aihettahan ei voi nykyään missään — ainakaan oman kodin ulkopuolella — välttää. Mikäli ihmisillä oikeasti olisi omat aivot ja kykyä päättää teoistaan, esimerkiksi naisten maitorauhasten tuijottamista ei tarvitsisi täysin kyseenalaistamatta pitää ainoana mahdollisena käyttäytymismallina, vaikka kuonalehdet sitä sellaisena tyrkyttäisivät.

Tosin niin kauan kuin maailman mattinykäsistä hehkuttavat lehdet myyvät platinaa, ei ehkä kannata olla liian toiveikas niiden aivojen suhteen.

(Kuva: tuntematon: Gabrielle d'Estrées and One of Her Sisters)

It Used to Be Me

Pakollisena tukanleikkuuraporttina kerrottakoon, että tänään piristin elämääni aluksi maallisen mammonan muodossa. Oma olo on toki voideltu, mutta muovikorttini taitaa itkeä verta.

Mielenkiintoisempana aktiviteettina koin kuitenkin sen, että tartuin pitkästä aikaa kynään ja paperiin muuten kuin kirjoittamismielessä. Tuloksena syntyi aika pitkälle viety luonnos, joka on tehty ystävän pyynnöstä ja jää nyt odottamaan hänen palautettaan. Eipä sillä lopulta ole juurikaan edes merkitystä, vaikka hän sen arvioisi täysin aliarvoiseksi tuubaksi. Kunhan ei nyt niin surkea tekele ole, että hän pistää välit poikki kokonaan.

Mullistavan tästä teosta tekee se, että en muista istuneeni lähes kymmeneen vuoteen kynän ja paperin kanssa kunnolla alas ja piirtäneeni muuta kuin kirkkoveneitä tenttipapereihin. Muutos menneeseen on ollut melkoinen, sillä alle parikymppisenä en juurikaan istahtanut telkkarin eteen ilman tuota kombinaatiota (siis kynää ja paperia, ei tenttipaperia ja kirkkoveneitä). En minä aina mitään järkevää tai edes typerää saanut aikaan, mutta varustuksen kantaminen jakkaran viereen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Itse asiassa se oli jotakuinkin sääntö, josta ei ollut poikkeuksia.

Kun oma ajankäyttö on nyt sattuneesta syystä hieman vapautunut, on tarkoituksena ollut opetella hieman uusia asioita. Niiden lisäksi olisi varmaan aika hyvä idea palauttaa mieleen vanhoja hyviä tapoja, jotka ovat tässä viime vuosien aikana päässeet unohtumaan.

Vapaapäivä on edennyt muutenkin miellyttävästi. En ole mikään erityisen intohimoinen epävirallisen kansallisurheilumme ystävä, mutta erityisesti länsinaapuria vastaan käytävät ottelut houkuttelevat usein taikalaatikon eteen. Ilta ei alkanut huuhkajammin, kun mömmöm-kisoissa pirteästi esiintynyt "Pipari" pisti pikkumustan ensimmäisenä pömpeliin. (Jos olisin tuossa virkkeessä maininnut vielä ylämummon, olisin varmaan kuulostanut ihan pätevältä kiekkoasiantuntijalta.) (Ja tässä proosaa väkertäessäni sama mies ehti yli-inhimillisiin suorituksiinsa jo toistamiseen.)

Glorious Liberation of the People's Technocratic Republic of Vinnland

Tänään on teemapäivä, jona pitäisi sanoa jotain henkevää ihmisoikeuksista. Erään kirjoituksen ja sen kommenttien innoittamana aloin itsekin pohtia, kuinka ihmisoikeudet näyttäytyvät lähiympäristössä maailman kurjimpien kolkkien sijasta. Itse pidän esimerkiksi Guantanamon kidutvankileiriä erään länsimaisen valtion häpeäpilkkuna enkä itkisi lainkaan sen perään, jos se päätettäisiin sulkea. Jos toisaalta kokisin sen asukit itselleni todennäköiseksi riskiksi, suhtautuisin asiaan varmaan eri tavalla. En minä varmaankaan haluaisi edes nikitafouganthineja naapuriini asumaan (kotimaisista rap- tai reggae-artisteista nyt puhumattakaan), jos päättää saisin. Kauas on niin kovin helppo huudella ja arvostella muita.

Ihmisoikeuksien (tai muidenkaan oikeuksien) toteutus käytännössä ei ole ihan yksinkertaista. Hieman tulkinnasta riippuen kun eri ihmisten oikeudet saattavat olla ristiriidassa keskenään, jolloin jonkun tai kaikkien oikeuksia täytyy rajoittaa. Helpoin esimerkki tästä lienee rikollisen tuomitseminen vankeuteen, jolloin poloisen liikkumisen vapautta epäilemättä rajoitetaan aika rankallakin kädellä ja tarvittaessa kättä pidemmällä. Yhteisesti sovittujen sääntöjen mukaan tämä on kuitenkin välttämätöntä osin sen takia, että muut saisivat nauttia omista vapaus- ja turvallisuusoikeuksistaan rauhassa.

Etenkin netin ja siellä vellovan idiotismin levittäytyessä yhä laajemmalle yhteentörmäyksiä sattuu myös sananvapauden ja syrjinnän tai yksityis- ja perhe-elämän suojan välillä. Toki sanomisistaan voi joutua edesvastuuseen, mikä oikein onkin. On kuitenkin taas hankala rajanvetokysymys, milloin joku on harjoittanut sananvapauttaan rangaistavalla tavalla. (Eikä tämä tietenkään ole mitään sen rinnalla, minkälaisessa ristiriidassa ovat minun oikeuteni solmia avioliitto ja perustaa perhe ja naisten oikeus elämään. Tai heidän liikkumisen vapautensa. Tai oikeutensa tulla tunnustetuksi henkilöinä. Tai... no, ymmärtänette yskän ja köhän.)

Vaan sitä vartenhan oikeuksia ja sääntöjä ja lakipykäliä niihin liittyen kai kirjoitetaankin; niin kauan kuin kaikki ovat asioista samaa mieltä eikä mielipiteiden ristiriitoja ole, ei moisiin tarvinne turvautua.

Black & White Boy

Neitokaiset Annikki ja Alcinoe kirjoittivat viikonloppuna näkymättömyydestä ja alistumisesta ja paljon muustakin, jota voisin tässä referoida. En referoi (menkää toki lukemaan kirjoitukset itse, kun ei niitä voikaan tiivistää tähän) vaan jatkan omalta osaltani sujuvasti (ja jopa omalla mittapuullani rasittavan pitkästi) lähinnä aiheen vierestä.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Perheen rahat ovat aina riittäneet välttämättömään ja yleensä muuhunkin. Toisaalta turhuuksissa kylpemistä kyllä vältettiin. En voi väittää saaneeni kaikkea, mitä olisin halunnut (esimerkiksi se oma nuubialainen orjatar on vieläkin saamatta, mistä olen hieman katkera), mutta sain varmasti kaiken, mitä tarvitsin.

Vaikka mammonaa kumarran ja läähätänkin, oleellisesti tärkeämpää lapsuudessani oli se muu, mitä sain. Minua kyllä joskus harvoin tukistettiin kotona (ja uskoisin, että varsin hyvästä syystä), mutta väkivaltaa en ikinä sanoisi kokeneeni — en fyysistä enkä henkistä. Tietääkseni vanhempani ovat olleet kerran kunnolla humalassa, silloinkin toisten tarjoaman salakavalan boolin takia opiskelijapippaloissa, enkä minä sitä ollut näkemässä. Jos etsitte sanakirjasta selityksen ilmaukselle "suojattu elämä", löydätte todennäköisesti kuvan lapsuudenkodistani.

Voi olla vaikea kuvitella parempia eväitä elämään. Minullakaan ei ole tässä asiassa pahemmin mielikuvitusta, mutta voisin kyllä kyseenalaistaa eväslaatikkoni yksiselitteisen erinomaisuuden.

Perheessämme ei juurikaan riidelty. Joskus saatettiin kiihtyä, jolloin volyymitaso nousi. Hyvin harvoin silloinkaan kuulin kirosanoja, ja kertaakaan en nähnyt tavaroiden lentävän. (Mistä herääkin kysymys, mistä olen sittemmin oppinut suorastaan kadehdittavan kattavan kirosanalajitelman.) Mielenosoituksellisia ulosmarsseja huoneesta ja muita kotikutoisen draaman elkeitä esiintyi, mutta jos niistä tekisi saippuasarjan televisioon, katsojat purisivat ranteensa auki ihan tylsyyttään.

Auvoisen perhe-elämän vastapainona monet ihmiset kokevat menetyksiä läheisten moninaisissa muodoissa tapahtuvina poislähtöinä. Vaan en minä. Vaikka suvussa on ollut esimerkiksi avioeroja, nykymittapuulla niitä on osunut tielle aika vähän, eikä omassa perheessä ole moisista ollut minkäänlaisia vihjeitäkään. Läheisistä sukulaisista kaikki ovat välttäneet myös lopullisemmat lähdöt. Neljästä isovanhemmastani vain yksi on kuollut, ja hänkin 27 vuotta ennen minun syntymääni, joten en ottanut asiaa silloin kovin raskaasti. Suurin menetykseni on ollut koiramme kuolema runsas kymmenen vuotta sitten, mikä toki oli minun elämäni mittapuulla aika iso, joskin odotettu ja täysin luonnollinen vastoinkäyminen.

Ennen yläasteikää minun ei tarvinnut pelätä varsinaisesti mitään. Kun koulussa sitten oli aika usein läsnä pelko saada turpaansa tai ehkä jopa teräaseesta, moista oli aika hankala käsitellä. Näin jälkikäteen ajatellen riskit eivät varmaankaan olleet niin suuria kuin miltä ne tuolloin tuntuivat, mutta pumpulissa kasvaneelle lellikille maailman julmuus näyttäytyi kyllä aika voimakkaana ja stressaavana.

Sittemmin moiset välittömät uhat ovat jälleen loistaneet poissaolollaan, mutta draama on nostanut päätään hetkittäin peilityynien arjen hetkien yläpuolelle. Käytännössä jokainen riita tai väittely, jossa ei pärjää luonnontieteellisellä logiikalla, heittää minut selästään kuin vesikauhuinen rodeovarsa.

Minä en osaa lainkaan suhtautua temperamenttisiin ja kärsimättömiin ihmisiin. Jos he vielä ovat herkkänahkaisia ja/tai muuten tulkitsevat jokaisen pahimmillaan neutraalin sanani tai tekoni vihamieliseksi, minä lähden mieluummin ulos hyppäämään pituutta kuin jään tiuskimaan tavalla, joka ei nähdäkseni johda mihinkään.

Eipä siinä sikäli mitään, että loogisesti ajatellen en näekään mitään järkeä pakasteherneiden survomisessa pussikaupalla omiin sieraimiin aina, jos vain toisen sanat voi jotenkin kierosti tulkiten ymmärtää vihamielisinä. Ongelmana vain on se, että minä saatan arvioissani niputtaa lähes kaikki väittelyt turhien nipottamisten joukkoon ja painua ainakin henkisesti kahville paikalle jäämisen sijasta lähes poikkeuksetta. Jos kovasti pidän väittelyn toisesta osapuolesta enkä halua kiihdyttää häntä kääntämällä selkäni, haluan toisaalta silitellä suuretkin aallot nopeasti pois näkyvistä, jotta minkäänlaista konfliktia ei vain pääsisi syntymään. Vaikka uskon tuon joskus toimivan, joskus se tarkoittaa vain asioiden lakaisua maton alle, ja karmarekyyli iskee sitten myöhemmin kasvoille aika paljon rumemmassa muodossa.

Minua alkaa rasittaa tuo oma hyssyttelyni, jossa tasoitan kaikki rypyt nostamatta tarkemmin niiden syitä esiin. Siinä käy silitysrauta joskus hehkuvan kuumana ja joustan monista periaatteistanikin saadakseni jälleen rauhan aikaan ennen kuin minkäänlaista konfliktia edes pääsee syntymään. Vaikka ennakoiva rauha onkin periaatteessa hyvä juttu, joskus se saattaa jäädä kovin pinnalliseksi. Ja lienee muutenkin liioittelua nähdä jokainen erimielisyys pelottavana konfliktina, jota on vältettävä vaikka itsensä ja näkemystensä myymisen hinnalla.

Kieltämättä käy mielessä, että jos olisin kokenut joskus oikeita, vakavia vastoinkäymisiä, osaisin ehkä suhteuttaa oman muka-kurjuuteni jotenkin järkevämpiin mittasuhteisiin. Ei sillä, että tuollaisia vastoinkäymisiä nyt kaipaisin. Luultavasti en niitä osaisi ottaakaan mahdollisuutena oppia jotain uutta vaan painuisin lähipubiin valittamaan kanssamasentuneille, henkilökunnalle ja jukeboksillekin, kuinka minua taas täysin kohtuuttomasti murjotaan.

Ehkä on parempi jatkaa omassa kuplassa elämistä.

Starving in the Belly of a Whale

Iltapalani kupliessa hiidenpadassa aloin gasellin ketteryydellä nuuhkia keittiössä leijuvaa ilmaa. Pieni tarkistussilmäys puolivalmistepussin kylkeen vahvisti kauhunsekaisen pelkoni todeksi; tavasin pienellä painetusta sopimuspräntistä tekstin "parmesana". Zum Teufel! Appeen piti olla carbonaraa!

Vaikka tästä takaiskusta on ehkä pakko ottaa hieman syytä omaan piikkiinkin (mikä lie kooma ja lukkihärö iskenyt kaupan käytävällä), on pakko ihmetellä myös ongelman perimmäistä syytä: koko parmesaanin olemassaoloa. Minkälaisen oikosulun täytyykään syntyä einestehtailijan päässä ennen kuin hän voi saada neronleimauksen: "Taidanpa pyöräyttää maailmaan kulinaristisen juustoherkun, joka sekä maistuu että etenkin haisee oksennukselta! Kyllä, niinpä taidan tehdä. To the Batmobile!"

Toipuminen vaatinee nyt aika paljon simaa ja perunalastuja.

It Must Be Love

Varoitus: tämä postaus sisältää hempeilyä, joka saattaa järkyttää yli kymmenvuotiaita radion katsojia.

Tänään syöttöporsailin toisten nurkissa. Siinä koko possen voimin viileästi hengaillessamme eräs seurueen jäsen alkoi tuijottaa ulos ja ihmetteli ääneen, voiko hänen näkemänsä kummallinen ilmiö olla orava. Itsekin siirryin ikkunan ääreen ja sama ihmetys valtasi minutkin; kaksi sauvakävelijää käveli pitkin asfalttipäällysteistä tietä, ja aivan heidän kannassaan pomppi noin nyrkinkokoinen, ruskea... no, jokin. Se viiletti niin lähellä kävelijöitä, että se näytti odottavan sopivaa hetkeä hyökätä raatelemaan toisen heistä kantapää ja sitä myöten kaikki, mikä on meille länsimaisessa maailmassa rakasta ja pyhää.

Sytytimme piippumme tieteellisen imagon nimissä ja pohdimme ääneen, että oravat eivät käyttäydy juuri havaitulla tavalla, joten havainnon täytyy olla jotain muuta. Koiraksi olento oli aivan liian pieni, ja kun se näytti seuraavan kävelijöitä niin kiinteästi, ehdin jo olettaa sen olevan jonkinlaista heillä nilkassa siimalla kiinni olevaa vappukrääsää. (Ei ihan heti tullut mieleen, miksi joku laittaisi sellaisen laahaamaan lahkeestansa sauvakävelylenkille, mutta suomalaisen muodin suuntaukset ovat toki päässeet yllättämään ennenkin.) Kuin välttyäkseen moiselta profiloinnilta tuo "ufo" (unidentified furry object) kiersikin varjostamansa kävelijän ja koukkasi pariskunnan eteen. Tässä vaiheessa koko seurakunta kuitenkin hävisi näkyvistä ja loput käänteet tästä villin luonnon meille tarjoamasta näytelmästä jäivät harmittavasti hämärän peittoon. Minkään osapuolen tuskanhuutoja ei kuitenkaan pupunkorviimme kantautunut.

Myöhemmin koko seurue päätti yhtenä miehenä (ja tasa-arvon nimissä myös naisena ja lapsena) lähteä kävelylle meren rantaa reunustavalle tielle heittelemään vesilintuja kivillä (tai itse asiassa leivänmuruilla, mutta se ei kuulosta yhtä raflaavalta kuin tulikivet ja tappura). Retken jatkuttua vain muutamia satoja metrejä henkemme salpautui; olimme varomattomuuttamme ja tietämättömyyttämme törmänneet itse mainittuun petoon!

[Kuvitelkaa tähän painostavaa musiikkia ja raastava hetken tunnelmannostatustauko. (Dumdidum.)]

Ilmestys oli kuin olikin orava. Rannan myötäisellä tiellä se seurasi edellämme kulkevia ihmisiä kuin sauvakävelijöitä aiemmin. (Keppien ulkoiluttajista ei näkynyt jälkeäkään, joten ainoana loogisena päätelmänä oletimme hirviön ahmineen heidät sauvoja myöten.) Jäätyään nyt seuraamistaan uhreista jälkeen se huomasi meidät, ja meidän oli enää myöhäistä yrittää karkuun.

Pomppien vuorotellen lähes jokaisen kenkien kärjistä toisille se vaikutti etsivän jotakin hukkaamaansa. Toisin kuin kaikki lajitoverinsa, ruokaa se ei kuitenkaan kelpuuttanut. Jatkaessamme hiljaa kulkuamme tuo kämmenenkokoinen saalistaja jatkoi seurueen osana seuraten milloin kenenkin kantapäitä kosketusetäisyydellä. Kun vastaan tuli ihminen koiran kanssa, oravanalku piiloutui yhden pysähtyneen kulttimme jäsenen kenkien väliin välttämään spanielikonfliktia.

Hetkeä myöhemmin peto oli taas liikkeellä. Menin kyykkyyn ja odottelin pelottomasti hirviötä, joka syöksyi minua kohti lieskat sieraimista purkautuen. Henkeni säästämisen lisäksi se pysähtyi armeliaasti toisen kenkäni viereen, pisti hetken päästä silmänsä kiinni ja alkoi nuokkua. Havahduttuaan jonkun ohikulkijan ääniin se kiipesi toisen kenkäni yli kenkieni väliin, ja hetken miettimisen jälkeen siirtyi toisen kengän päälle istumaan. Ja siinähän se sitten istua kökötti. Ja kökötti. Välillä se tähyili ylös lahkeitani pitkin, mutta ei missään vaiheessa ruvennut varsinaisesti kiipeämään kohti öljyttyjen lihasten peittämää ylävartaloani vaan tyytyi pitämään kurnuttavaa ääntä.

Mutta elämä on lyhyt ja rakkaus on aina aamulla loppu, joten lopulta myös minun ja karvaisen vappuheilani oli aika erota. Kyyneleitä ei vuodatettu eikä astioita paiskottu, ja uudet ohikulkijat kiinnittivät jo tuon saalistajan huomion. Niinpä käänsin urheasti sille selkäni ja jatkoin elämässäni eteenpäin enää pysähtymättä katsomaan taaksepäin.

Vaikka minulla ei tietysti tunteita olekaan, jokin pieni sisäelimeni kuitenkin hieman toivoo, että mikään nälkäinen Lenni ei osu oravanpoikasen tielle. (Tai siis toisinpäin. No, kumminkaan päin.)