sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

Somewhere the rainbow ends my dear

Isä, minä olen tehnyt syntiä. Niin, sitä samaa, ikuista, jatkuvaa syntiä kuin aina ennenkin. Sitä ainoaa syntiä. Minä olen ollut (ja olen) typerä.

Nyt viikonloppuna olen sohvani kangasta reilusti kuluttaen miettinyt, miten oikeastaan elämääni elän. Tulin siihen johtopäätökseen, että minä olen kuin joka toisesta tarinasta tuttu sivuhahmo, joka vain odottaa. Ja odottaa. Tiedättehän te ne tarinoiden tarjoilijattaret jossain sivukylien kuppiloissa, jotka elävät tippien varassa ja joiden ainoa unelma elämässä on se, että jonain päivänä asiakkaaksi tulee joku komea ja rikas adonis, joka kaappaa heidät urheiluautoonsa ja ajaa heidät auringonlaskuun ja onnellisuuteen jossain aivan muualla. Minä olen sellainen hahmo. No, en tosin tarjoilijatar, enkä nyt ihan tarkalleen ottaen edes tarjoilija, ja unelmanikin on enemmän sellaista rikasta, tyhjäpäistä perijätärsorttia, mutta ehkä ymmärrätte, mitä yritän sanoa. (Jos ymmärrätte, niin hyvä. Itse en ole ihan varma, pysynkö enää kärryillä.) Minä olen Hollywoodin liepeillä olevaan kuppilanmurjuun jämähtänyt wannabe-tähti, jolla on oma käsikirjoitus pöytälaatikossa ja hiljakseen hiipuva toive siitä, että joku tulee juuri sellaista minulta vielä joskus kyselemään.

Ehkä ainoa erotus noihin hahmoihin on se, että minulla ei oikeasti ole edes sitä unelmaa. Tiedän toki haluavani asioiden muuttuvan niin, että saan prinsessan ja puoli valtakuntaa ja ikuisen alennuskortin huoltoasemalle ja voin elää elämäni onnellisena loppuun saakka. Ongelma onkin siinä, että minulla ei ole pienintäkään havaintoa, mitä moinen muutos vaatii. Olen toki ollut onnellinen joskus, montakin kertaa, ja elämääni jopa yleisesti varsin tyytyväinen. (Tämä saattaa tulla monelle teistä yllätyksenä, mutta noin on joskus käynyt/ollut. Ei se nyt niin ihmeellistä ole — sataahan sitä joskus sammakoitakin.) Ehkä tuollaisiin hetkiin on liittynyt aika oleellisesti toisten ihmisten läsnäolo. Noista hetkistä olen tietenkin kiitollinen, ja niistä mahdollisesti seuranneen oman onnellisuuteni loppuminen ei todellakaan ole noiden ihmisten syytä vaan omaani.

Kenties tuo riippuvaisuus muiden läsnäolosta on vain ilmentymä siitä, että minusta nyt vain on niin kovin mukavaa jakaa asioita (lukuun ottamatta maallista omaisuuttani, joka on tietysti minun ja vain minun, ruahahaa!). Kyse siis lienee siitä, että asioista nauttiminen ja kärsiminen yhdessä tuntuu parantavan jotakuinkin kaikkia asioita. Lopulta ongelma taitaa kuitenkin olla se, että minulla ei ole (enää) mitään varsinaista tavoitetta, jota tavoittelisin. Pitkään saatoin piiloutua opintojeni taakse ja väittää niiden olevan kovin rasittava, mutta pakollinen taakka, ja oikeasti niiden loppuun saattaminen antoi elämälleni tarkoituksen. Voisin sanoa yrittäväni myös kehittää omaa töihin liittyvää osaamistani aina vain pitemmälle, mikä varmaan pitää osin paikkansakin, mutta loppujen lopuksi minulle ei tunnu olevan kiinnostusta ja jaksamista moiseen, jos ns. jokin muu puuttuu. Minulla on myös yksi aktiviteetti, jonka voisin nimetä ainoaksi varsinaiseksi harrastuksekseni (jos nyt unohdetaan ne musiikin kuuntelut ja elokuvien katselut, joita jokainen terve ja myös valtaosa himmeistä vatipäistä harrastaa), mutta ei siitäkään elämän tarkoitukseksi ole.

Voihan sitä toki elämänsä odotellenkin viettää. Sitten kun on vetänyt överit jonkin pikaruokalan saniteettitiloissa ja makaa kaakeleilla odottaen sirrakuskien tulevan ja pistävän penaaliin, voi valaistuneena viimeisillä voimillaan huokaista, että hitsinpimpula kun eipä vain sitten lopultakaan osunut mitään kohdalle. Minä tosin olen sen verran turhamainen, että haluaisin jotain vähän hohdokkaampaa. Lisäksi muutun jatkuvasti entistä kärsimättömämmäksi ja eläkeiän lähestyessä vääjäämättä vihaan odottamista entistä enemmän. Tänäänkin aamulla olin menossa urhoilemaan yksikseni sopivaan karsinaan, mutta sen portit olivatkin kiinni. Odoteltuani paikalla muutamaa minuuttia yli kymmeneen miettien vaihtoehtoisia paikkoja kirmasin takaisin kotiin yhden mahdollisen vaihtoehdon kautta todetakseni, ettei se ollut vaihtoehto laisinkaan. Netistä sitten luin, että sen kirotun portin olisi pitänyt aueta kymmeneltä, ja se varmaan aukesikin heti lähdettyäni. Jos olisin tuon aikataulun tiennyt, olisin ollut varmaan vartin myöhemmin liikkeellä eikä minun olisi tarvinnut palata kotiini odottamaan... no, jotain. Mitä tahansa.

Jos joku haluaa vaihtaa typeryyteni johonkin muuhun riippuvuuteen, vaikkapa tupakointiin, niin ottakoon yhteyttä. Tuollaisiin pahoihin tapoihin kun on edes jotain hoitokeinoja. Tietysti jos joku tietää typeryyteen tehoavia purukumeja, laastareita tai inhalaattoreita, niin saa vinkata niistäkin (tai lähettää postissa ihan lupaa kysymättä).

P.S. Mikäli tämän blogin outo nimi muuttuu piakkoin muotoon "Itsesäälimonologit", tiedätte tätä samaa vinkumista ja valitusta olevan luvassa vielä rutkasti lisää.

12 kommenttia:

Jr. Jones kirjoitti...

"kriisistä kriisiin" ja miten se Alangon biisi jatkuikaan.

Hmmm... ehkä osa tuota odottelun kirousta on se elämän tarkoituksen etsiminen. Oletus, että joskus se löytyy tai sen ainakin pitäisi löytyä.

Onhan sekin vaihtoehto, että hyväksyy elämän vailla sen suurempaa tarkoitusta, ja elää vaan... Ei tarvitse ainakaan odotella sen löytymistä. Voi alkaa elää tässä ja nyt.

Ana kirjoitti...

Uusin city-lehti esittelee suht kattavasti areenoita, joista löytyy tyhjäpäisiä perijättäriä. Oikein kuviakin on, ihan siistejä tsubuja ne.

No äh.

Emmä tiiä, en mä näe yhtään syytä miksi sä et saisi kaikkea mitä tahdot. Ehkä joskus joutuu odottelemaan, ja ehkä joskus joutuu jopa vaihtamaan mielipidettään siitä, mikä se oma tahto ja sen suunta on. Mutta pääpiirteissään... elämästä selviää hengissä aina johonkin pisteeseen asti, ja sitten kuolee.

nona kirjoitti...

Blogisi on tänään muuten 1v. Onnittelun hoitaa Dr. Seuss.
Odottelun syvimmän olemuksen seussilaistohtori on ikuistanut erityisen osuvasti.
(Näyttävät puolustavan raivokkaasti kaikkia tekijänoikeuksia, poistivat äkäseen Tuubistakin kirjasen kuvavideon. Ajatus korvaa laadun?)

DorianK kirjoitti...

JJ,

tietysti ajatus siitä, että joskus tulee jotain odottamisen arvoista, voi olla typerä ja yksinkertaisesti väärä.

Minun pitikin itse asiassa lisätä tuohon hehtaaripostaukseen vielä johonkin väliin se, että koko ns. hatutus saattaa johtua siitä, että odottaa liikaa, ja jos jotain edes hetkeksi saa, niin haluaa taas jotain muuta tai lisää samaa. Toisaalta mietin sitäkin, että jos aina tyytyisi siihen, mitä jo on, ei varmaan myöskään ikinä kehittyisi mihinkään suuntaan.

Toki varmaan parempiakin motiiveja kehittää itseään on kuin jatkuva lievä tyytymättömyys.

DorianK kirjoitti...

Z,

minäkään en kyllä mitenkään voi käsittää, että miten koko maailma ei vain lankea eteeni. Kyllä niin voisi kuitenkin olettaa ja se olisi minusta ihan oikein. Kokemukset kuitenkin kertovat juuri päinvastaista. (Tosin jos vakavissani väittäisin olevani jotenkin huono-osainen, sietäisin saada turpaani. Ehkä sietäisin muutenkin, mutta viimeistään sitten. Minullahan on syntyessä ollut kuitenkin vähintään tinalusikka suussa, ja kaunis rusetti sen varressa.)

Ja kyllä, elämästä selviää hengissä kuitenkin aina johonkin asti. Vaikka sitten niihin pikaruokalan saniteettitiloihin.

DorianK kirjoitti...

nona,

minulta olisi mennyt moinen merkkipäivä kokonaan ohi. Kiitoksia siis kovasti tarkkanäköisyydestä, tarjoan nyt sitten vaikka virtuaalipullakahvit. Voisin pistää pystyyn vähän iloisemmankin tarjoilun, ellen liikkuisi natinassani valitettavan samankaltaisissa, sameissa vesissä kuin tuolloin vuosi sitten.

Tuo odotusrunotus kiteytti asian aika hyvin. Lienemme kaikki siis jossain määrinkohtalotovereita. Muutenkin tuossa oli jotain pelottavan osuvaa, sillä palasin juuri neljän tunnin kävelylenkiltä, jonka reittiä en ollut suunnitellut etukäteen vaan annoin mielihalujen ja sattumien viedä. Ohimennen päädyin sitten lauttaankin ja kävelin läheisen saaren pitkälti ympäri ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

Itse voisin lopuksi lainata tähän myös (ihan itseäni varten) yhtä idoliani herkän ilmaisun jalossa taidossa, Life on Mars -sarjan ylitarkastaja Gene Huntia:
"There's plenty more slags in the sea."

Jr. Jones kirjoitti...

En rohkenisi sanoa, että ajatus olisi typerä, tai vääräkään. Sehän on yksi mahdollinen tie.

Kehityksessähän voi myös käydä niin, että odottelee sitää "isoa tilaisuutta", että SITTEN minä... Vaan voiko olla varma, että se "sitten" koskaan tulee? Jos pitää huomion tässä päivässä, ja katsoo avoimesti niitä pieniä mahdollisuuksia, jotka ehkä eivät edes sovi suureen suunnitelmaan, tarttuu niihin, niin mitä voikaan syntyä?

Minun tyypillinen virheeni on, että maalaan tavoitteista aina MegaMaxiPerfekto -luokan juttuja. Ei niiden saavuttaminen ole realistista, joten ainoa mahdollinen lopputulos on pettymys, epätoivo ja turhautuminen.

Anonyymi kirjoitti...

Tää oli ihan älyttömän hyvä ja koskettava kirjoitus. Tiedän ihan tarkalleen, mitä tarkoitat...

Ei kannata ikinä haudata unelmia kuitenkaan, niin kauan kuin on kirjoituksia pöytälaatikossa, on vielä toivoa! =)

Katsoinpa tuossa taannoin yhden yllättävän hyvän ja jotenkin liikuttavalla tavalla sympaattisen ja hiukan naivin elokuvan, Elizabethtownin. Sellainen hölmö amerikkalainen romanttinen komedia, joka kuitenkin oli jopa ihan oikeasti hyvä. Siinä on pääosissa kaksi henkilöä, jotka huomaavat olleensa ikään kuin "substitute"-ihmisiä parisuhteissaan... Ihmisiä, jotka eivät ole muille niitä oikeita, mutta joiden kanssa on kiva olla jonkun aikaa. Kannattaa katsoa...

DorianK kirjoitti...

JJ,

pahuksen hyvin laitettu. Ehkä se hiljalleen "paremmaksi" ihmiseksi kehittyminen voi tosiaan tapahtua (myös?) ilman varsinaista tyytymättömyyttä, liiemmin etukäteen suunnittelematta, hetkeen tarttuen. Muistan lukion yhden kuvaamataidon opettajani, joka sanoi, että taiteessakin jotain todella uutta voi syntyä vain vahingossa ja sattumalta.

Tuo tyypillinen virhe kuulostaa tosiaan tutulta. Minun hyvin pitkäaikainen "sitten kun" -hetkeni oli valmistuminen, ja tämä turhautuminen vaikuttaa olevan nimenomaan pettymystä siitä, että sen saavutettuani mikään ei muuttunutkaan.

DorianK kirjoitti...

chi,

kiitos, kauniisti sanottu.

Minä luulen, että minun yksi suuri ongelmani on se, että minulla ei ole edes niitä pöytälaatikkokirjoituksia. Haluaisin kovasti, että olisi jotain, jota tavoitella, mutta ei vaan ole. Toki jotain visioita on, mutta ne ovat niin kovin kaukaisia, että en minä osaa edes aloittaa niitä kohti kulkemista.

Elizabethtown tuli töllöstä juuri viikko sitten. Katsoin. Olen miettinyt näitä samoja juttuja jo aika pitkään hyvin samalla tavalla, joten elokuva ei ehkä vaikuttanut tämän kirjoituksen muotoon, mutta kyllä sitä katsoessa iski jokin tuttuuden tunne. Pidinkin siitä, vaikka romanttiset komediat noin yleensä ovat syöpää pahempi vitsaus.

Eufemia kirjoitti...

Minä vain luulen, ja lisäksi puhun kokemuksesta, mutta tietysti vain omasta kokemuksestani: ikuisen odottajan ja tapahtumavorteksissa elävän välinen ero on etupäässä siinä, että ensimmäisen perusvastaus on ei ja jälkimmäisen kyllä.

Olen varmaan joskus ennenkin (luultavasti monta kertaa) kertonut, että joitain vuosia sitten kokeilin tietoisesti vastata kaikkeen sellaiseen kyllä, johon ei todella painavista syistä (esim. hypoteettinen ehdotus "mennään murhapolttamaan") ollut syytä vastata ei. Mahdollisimman kaikkeen (esim. todellinen ehdotus "tuu mun daamiks nudistikirjanjulkaisubileisiin, jossa on tarjossa julmetusti kiljua; ei se mitään että oot flunssassa") vastasin kyllä. Kokeilu kesti yhden kesän. Se oli hyvin ennalta-arvaamaton, outo, hauska ja paljon uutta ja kestävääkin sekä ammatillisten asioiden että ihmissuhteiden saralla aloittanut kesä. Ja ainoa mitä tein toisin kuin tavallisesti oli se, että tartuin myönteisesti jokaiseen pieneenkin ehdotukseen, kysymykseen ja kutsuun, juuri niihin, jotka tavallisesti tulee ohitettua silkan laiskuuden, varovaisuuden tai vastahankaisuuden vuoksi. Suosittelen.

DorianK kirjoitti...

Tuo perusvastauksien ero kuulostaa kyllä ainakin jossain määrin uskottavalta. Omastakin kokemuksestani voin sanoa, että juuri tänä keväänä sain parilta ystävältä kutsun, josta teki mieleni kieltäytyä suoralta kädeltä, mutta sitten ymmärsin, että vain ottamalla sen vastaan voin kokea jotain muuta kuin harmaata arkea. Vaikka välittömänä seurauksena oli kärsiminen kaikesta, mitä olin kauhulla odottanut, kutsuun tarttuminen poiki kuitenkin myös jotain positiivista, joka korvasi kaikki harmit monikymmenkertaisesti. Jälkikäteen olen ollut järkkymättömän tyytyväinen päätökseni (ja samalla itseeni, kerrankin).

Muistan tuon kokeilusi olleen joskus aiemminkin puheena, tosin varmaan ilman todellisia esimerkkejä. Erittäin mielenkiintoinen kokeilu ainakin teoriassa. Toki mietityttää, mihin itse lopulta vetäisin noiden todella painavien syiden rajan. Minulla kun lienee tapana ajatella — ja pelätä — joskus vähän liikaa pientenkin tekojeni seurauksia, ja niiden välttely saattaa olla minulle varsin painavakin syy. Mutta tuo epäilemättä menee juuri mainitsemasi silkan laiskuuden, varovaisuuden ja vastahankaisuuden piikkiin.

Ehkä kokeilen tuota. Etukäteispeloistani huolimatta olen yleensä jälkikäteen harmitellut paljon enemmän tilanteita, joissa en ole tehnyt jotain, kuin tilanteita, joissa olen. Se tukisi aika vahvasti tuollaisen kokeilun kannattavuutta.