Communication

Tänään on ollut useammassakin mielessä tapahtumarikas päivä, jos asiat suhteuttaa minun elämäni normaaliin, tylsyyteen kuollutta etanaa muistuttavaan hektisyyteen. Tapahtumarikkaus ei tietenkään ole yhtä hienoa kuin raharikkaus, sillä jälkimmäisellä on helpompi saada bikinimalleja kanssaan samaan porealtaaseen, mutta realismin ja tukanleikkuun nimissä keskityn nyt ensimmäiseen.

Varsinainen päivä alkoi visiitillä Kierrätyskeskukseen, jonne heitin yhden monitorin ja olohuoneeni nurkassa yli puoli vuotta poiskuljetusta odottaneen ison putkitöllöni. Ei, kaikissa asioissa minä en ole erityisen nopea, ahkerasta nyt puhumattakaan. Tänään kuitenkin olin, ja vielä niin ajoissa liikkeellä, että sain hengittää raikasta ilmaa parikymmentä minuuttia aamulla keskuksen pihassa ennen kuin tavaroita alettiin ottaa vastaan. Kaipa ne olisi voinut ulkona oleville pöydille jättää kysymättäkin, mutta minä nyt kuitenkin ajattelin odotella kiltisti ihmistä, jolle kertoa asiasta.

Matkalla kotoa melkein-hyväntekeväisyyteen ja sieltä töihin tuli kuunneltua aika monta kertaa Interpolin uusimman levyn avauskappale, missä ei normaalitilassani ole mitään hirveän erikoista. Levyn kolahdettua postiluukusta viime viikolla olin kuitenkin kyvytön kuuntelemaan sitä tai mitään muutakaan minun musiikkimakuni normaaliin pirteyssektoriin osuvaa. (Mikä on muistaakseni ensimmäinen kerta elämässäni, kun noin käy. Elämme outoja aikoja, ystävät ja muut hyväkkäät.) Tosin olin minä sitä kuunnellut jo muutenkin tällä viikolla, joten ei se tämän päivän tapahtumarikkauteen liity, mutta sainpahan vähän täytettä tähänkin postaukseen.

Töihin päästyäni selvisi puolivahingossa, että minun ja erään ystäväni välinen runsaan kuukauden mittainen hiljaisuus johtui puhtaasti sattumasta ja sitä seuranneista väärinymmärryksistä. Pidimme yhteyttä sähköpostitse, ja viimeisin viestini hänelle oli jostain syystä jäänyt menemättä perille. Me molemmat sitten oletimme olevamme viimeisenä ns. äänessä ollut ja odotimme vastausta toiselta, uskaltamatta lähettää uusia viestejä siinä pelossa, että hiljaisuus johtui "kamalasta, sanoinkuvaamattomasta loukkauksesta" (ystäväni sanoja vapaasti lainaten), jolla olimme toista täysin tarkoituksetta paiskanneet. Ja nyt syyksi siis paljastui yksinkertaisesti se, että yksi kirottu viesti oli jäänyt poikittain johonkin piuhaan.

Vaikka tässä hattarantuoksuisessa postauksessani näin olikin onnellinen ja ällöttävä söpöilevä loppu, moinen kommunikaation hauraus pistää kieltämättä miettimään, mihin kaikkeen onnettomaan ihminen voikaan törmätä ja mitä kaikkea menettää puhtaasti väärinkäsitysten takia.