I Wanna Be Adored

Tänään aamulla bussiin noustessani samalta pysäkiltä kiipesi kyytiin eräs mies. (Tämä ei ole itsessään vielä kovinkaan merkittävää, ja sitä on havaittu tapahtuneen aiemminkin.) Hän juuttui kuljettajan viereen kysymään, josko eräs ns. yleinen rakennus on kadun päässä, jonne bussi reitillään kulkee ennen kääntymistään autuaammille liikennemaille. Kuljettajan jäätyä miettimään asiaa minulla ehti — kerrankin — raksuttaa päässäni sen verran, että tiesin oikean vastauksen; miehen pitäisi kulkea kaksi pysäkinväliä, ja rakennus olisi jo käsien ulottuvilla (olettaen, että sattuu omistamaan muutamakymmenmetriset mutanttikädet). Ennen kuin ehdin suoltaa tietämystäni maailmaan, kuljettaja kuitenkin jo vastasi epävarman myöntävästi ja mies vaikutti kuulemaansa tyytyväiseltä, joten tein niin kuin kunnon kaupunkilaisen pitää: pidin pääni kiinni, välitin vain omista asioistani ja painuin lähelle bussin raggariosastoa istumaan.

Bussin pysähtyessä seuraavalla pysäkillä nostin katseeni avaamastani kirjasta kohti bussin keskiovia, ja ehdin juuri sopivasti todistaa okulaareillani, kuinka kyseinen mies astui ulos bussista ja jämähti pysäkille tähyilemään etsimäänsä rakennusta. Mietin, ehtisinkö vielä viittilöidä hänet takaisin bussiin, mutta tajusin sen liian myöhäiseksi. Se oli tietysti sikäli ihan hyvä asia, että viittilöidessäni olisin varmasti näyttänyt (jopa normaalia enemmän -blog. huom.) täydeltä idiootilta, ja sehän lienee pahin kohtalo, joka voi pienen ihmisen kohdalle osua.

Sitten iski harmitus. Jos olisin avannut suuni bussiin ryömiessäni, olisin nanosekunnin vaivalla säästänyt tuolta miespololta parin sadan metrin kävelymatkan kauniissa auringonpaisteessa ja raittiissa (no, lähes) ulkoilmassa. Vaikka harmituksen oireet eivät ilmenneet hiusten repimisenä tai muuten havaittavana normaalina toimintana, sisälläni kuohui. Olinhan jo ollut puolittain valmis neuvomaan tuota pyhiinvaeltajaa, ja sitten jättänyt sen tekemättä. Ja tässä oli tulos: miehen aamu oli varmasti pilalla, ja marssiessaan oikean pysäkin ohi kohteeseensa hän varmaan itsekin harmistui. Ties vaikka olisi vihaistuksissaan teurastanut koko talon väen hihastaan kaivamallaan muovilusikalla.

Jonkinlainen harmitus jatkui lähes koko lopputyömatkani ajan. (Joka tarkoittaa noin kymmentä riipivän pitkää minuuttia.) Siinä moottorivossikassa istuessani mieleen hiipi kuitenkin myös kevyt valaistumisen tuntu, kun pohdin omaa reaktiotani.

Joskus nuorena ja naiivina kuvittelin olevani kiltti ja empaattinen ihminen, kun pyrin auttamaan muita näennäisen alrtr... arltui... pyyteettömästi, kaipaamatta muuta kuin omaa hyvää oloa ja ehkä kiitoksen, jolla kuulemma saa pidettyä kissojakin hengissä. Nyt pitkän iän ja elämän viisastuttamana ymmärrän, että lopulta tuollainen muka-kiltti empaattisuus on pelkästään egoistista.

Se lienee itsestäänselvää, että pyyteettömiä tekoja ei ole olemassakaan, sillä lopulta jokainen meistä on pelkästään itsekäs k*sipää. Hyvät teot teemme vain silittääksemme omaatuntoamme myötäkarvaan, jotta voimme sitten hyvillä mielin palkita itsemme ostamalla sen sademetsää ja villikaneja tuhoavan kaupunkimaasturin, johon meillä ei olisi edes varaa. Tämä on jo niin tyhjäksi keskusteltu aihe, etten jaksa näytellä älykköä paasaamalla siitä lisää käyttäen idioottimaisia sivistyssanoja.

Sen lisäksi auttamisessa on nimittäin pohjalla toinenkin ikävä piirre, eli jo mainitsemani egoistisuus. Eikö nimittäin ole aika itsekästä olettaa, että maailma ei pysyisi radallaan ilman omia "hyviä" tekoja? Ja että esimerkiksi bussissa muutaman sanan sanomalla pelastaisi maailman kuin ohimennen? Moiset luulot lienevät lähinnä oireita jonkinlaisesta supersankarikompleksista. Kenenkään ei kannata käytöksellään tunnustaa kärsivänsä moisesta, joten on parasta jatkaa hyväksi havaitulla tiellä ja istua hiljaa, tapittaen eteenpäin kuin Naurusaarten kivipatsas. Puhua saa, mutta vain tutuille, ja heillekin mielellään vain puhuteltaessa.

Kun siis seuraavan kerran päätätte lähteä heikoille jäille pilkkimään ja putoatte ns. raikkaaseen veteen pulikoimaan, on turha odottaa minua paikalle naskaleiden kanssa. En ole nimittäin enää niin itsekäs, että moisella tempauksella rupeaisin kiillottamaan omaa egoani.

Voitte toki olla tästä asiasta eri mieltä, mutta turhaan. Tämä on nimittäin totuus. (Todistus sivuutetaan triviaalina.)