lauantai 29. syyskuuta 2007

The Mark Has Been Made

Joskus lukiossa saimme luettavaksemme novellin, jossa mummo istuttaa viimeisinä päivinään kukkasen ruukkuun ja huolehtii siitä tunnollisesti loppuun(sa) saakka. Opettajamme kysyessä meiltä tunnilla syytä vanhan naisen toiminnalle minua fiksumpi luokkatoveri osasi kertoa, että tämä halusi jättää kuollessaan jotain jälkeensä - jonkin merkin siitä, että oli joskus ollut olemassa.

Itse en ole ikinä kaivannut mausoleumia tai pyramidia merkiksi elämästäni, tai edes toivonut saavani omaa pientä lehteä sukupuuhumme. Olisihan se silti jotenkin imartelevaa, jos olisi jättänyt itsestään jonkinlaisia merkkejä maailmaan, ja eläisi ainakin sanoissa tai ajatuksissa vielä, kun tuhkakin on jo tullut maaksi jälleen tai kadonnut tuulen mukana.


Not on sad Stygian shore, nor in clear sheen
Of far Elysian plain, shall we meet those
Among the dead whose pupils we have been,
Nor those great shades whom we have held as foes;
No meadow of asphodel our feet shall tread,
Nor shall we look each other in the face
To love or hate each other being dead,
Hoping some praise, or fearing some disgrace.
We shall not argue saying “’Twas thus” or “Thus,”
Our argument’s whole drift we shall forget;
Who’s right, who’s wrong, ’twill be all one to us;
We shall not even know that we have met.
Yet meet we shall, and part, and meet again,
Where dead men meet, on lips of living men.

  (Samuel Butler: Life After Death)

Lopulta koko postuumien jälkien merkitys on kuitenkin hieman kyseenalainen. Oleellisempia ovat varmaankin jäljet, joita jätämme ja joiden vaikutukset näemme jo eläessämme. Kun mietin omaa elämääni, huomaan jättämieni jälkien olevan minulle kovin tärkeitä. En kuitenkaan ihaile kuviani lehdissä tai nimeäni matrikkeleissa vaan mietin jälkiä, joita olen jättänyt itsestäni muihin ihmisiin.

Muistan yhä elävästi, kuinka yli kymmenen vuotta sitten eräs kirja menetti kantensa siksi, että sen joltakin sivulta löytyi kaimani nimi. Sama brutaali kirjanmutiloija oli myös joskus minulle äkäinen (joskin leikillään) siitä, mitä "minä" olin tehnyt hänen unessaan. En vieläkään tiedä, mitä se oli, mutta kuulemma jotakin mustasukkaisuutta aiheuttavaa.

Olen imarreltu siitä, että herätin toisessa ihmisessä tuollaisia reaktioita. Toisaalta tunnen olevani varsin itsekäs ja tunnen syyllisyyttä tuosta "ylpeydestäni". Nuo mainitsemani reaktiot kun ovat oikeastaan negatiivisia, ja silti muistot niistä tuntuvat jollain tavalla lämmittäviltä vielä näin monen vuodenkin jälkeen. Onko kyseessä ollut valta, jota minulla on ollut toiseen ihmiseen? Useinhan vallalla tarkoitetaan juuri sitä, että saa toisen tekemään jotain, mitä tämä ei haluaisi tehdä. Puolustuksekseni minun on tosin sanottava, että kumpaakaan yllämainituista teoista en ollut toivonut aiheuttavani, joten vallankäyttöni ei ainakaan ollut tahallista.

Ehkä oikeastaan merkittävämpi kysymys on se, miksi muihin jättämäni jäljet ovat minulle niin rakkaita. Olenko metsässä kaatuva puu, josta ei lähde ääntä, jos kukaan ei ole kuulemassa? Haenko toisten hyväksyntää ja/tai huomiota, jota ilman en ehkä merkitse mitään? Onko oma olemassaoloni jopa riippuvaista siitä, että minut havaitaan? Elänkö ehkä muiden kautta?

Oli miten oli, toivon voivani tuntea jonkinlaista ylpeyttä jättämistäni jäljistä jatkossa(kin). Voin vain toivoa, että mahdollisimman harvat niistä olisivat arpia.

(Kuva: Antonio de Pereda: El sueño del caballero)

12 kommenttia:

Laura kirjoitti...

Toive siitä, että itsestä jäisi jälki maailmaan myöhempien sukupolvien ihailtavaksi, on minusta silkkaa suuruudenhulluutta. Useimpien kohtalo on unohtua, eikä se minusta ole edes huono kohtalo!

Haastoin sinut. Ohjeet ovat sivullani.

Para kirjoitti...

Ajattelen joskus, että historiasta huolimatta kaikki ajatukset ovat jo olemassa. Kyse on vain siitä kuka ne esittää ja koska.

DorianK kirjoitti...

Laura,

suuruudenhulluutta? Ehkä. Toisaalta ymmärrän, että ihmiset haluavat kokea heidän elämällään olleen jotain merkitystä. Mietin juuri sitä, kuinka hyvä merkityksen mitta on se, että saavuttaa mainetta (tai tulee ainakin tunnetuksi) muiden silmissä. Sitä tunnutaan kovasti nykyään haluavan, kun katsoo erilaisiin reality-kisoihin (Idols, Popstars, Talent, ...) jonottavia ihmisiä.

Unohdus tuntuu jotenkin lohduttomalta ajatukselta. Kuten totesin, ei sen pitäisi enää pahemmin omaa mieltä masentaa, kun on mullan alla, mutta etukäteen voi kai sellaistakin murehtia. Ja jo eläessään unohdetuksi tuleminen kuulostaakin jo aika kamalalta.

Vastaan haasteeseen saman tien.

DorianK kirjoitti...

Para,

ihan mielenkiintoinen ajatus, josta en kuitenkaan saa aivan kiinni. Ajatteletko, että esimerkiksi kaikki keksinnöt on oikeastaan keksitty jo, ja kaikki kirjat ja laulut on jo tavallaan kirjoitettu? Vai tarkoitatko jotain perustavanlaatuisia abstrakteja ajatuksia, joista ihmiset sitten jalostavat kulloinkin pintaan nousevia, yksityiskohtaisempia kuvauksia?

Para kirjoitti...

En osaa muotoilla ajatuksiani kovin kaunopuheisesti. Sanotaan niin, etten luota yksilöllisyyteen. Missä määrin ajatukseni ovat omiani? Ovatko ne sellaisia, joita kukaan muu aikalainen ei olisi saman aineiston edessä keksinyt? Jos saan nimeni historian lehdille, mitä se kertoo minusta? Jos saan elinaikanani mainetta, tarkoittaako se, että ihmiset tuntevat minut? Sellaista jatajataa.

Valtaan uskon. Lähden siitä, että hyvinä pitämiään ajatuksiaan voi levittää ja että yksilöllä voi sikäli olla merkitystä. Valtaa voi käyttää ja sitä voi (kannattaa) tavoitella.

Suosittelen Milan Kunderan kirjaa “Kuolemattomuus”. Sen sivuilla Hemingway ja Goethe käyvät kuolemanjälkeisiä keskusteluja siitä miten heidät muistetaan.

DorianK kirjoitti...

Para,

en voi vannoa ymmärtäneeni sinua oikein, mutta ainakin luulen saaneeni nyt jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä ajoit takaa. En tiedä, miellätkö sen liittyväksi samaan ajatukseen, mutta minulle tuli mieleen väittely siitä, onko satunnaisuutta olemassa; klassikkoesimerkkinä on ainakin se, että jos voisi heittää kolikkoa tasan samalla ajan hetkellä täsmälleen samanlaisen historian pohjalta useita kertoja, olisiko tulos aina sama yms. Hieman samalla tavalla voi tietysti kyseenalaistaa omien ajatuksiensa hallinnan tai valinnaisuuden.

Kysymykset siitä, mitä maineen saaminen lopulta kenellekään merkitsee, on sekin hyvä. Ainakaan minusta sillä ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa, tuntevatko ihmiset mainetta saavuttaneen yksilön vai eivät. Tokihan on helpompaa ja todennäköisempää tiedostaa tämän olemassaolo, mutta sen hyöty ei taas itsessään kuulosta kovin kummoiselta. Ehkä julkisuutta tavoittelevat ihmiset toivovat tiedostamisen johtavan myös ihailuun.

Tuo vallankäyttö saa minut hieman epäluuloiseksi. Jos puhutaan siis jälleen vallasta, jonka avulla saa toiset toimimaan oman tahtonsa vastaisesti, sen käytön perustelu edes hyvillä tarkoituksilla ei kuulosta kovin hyvältä. Kovin usein keinot pyhittävän hyvän tarkoituksen hyvyys kun on varsin subjektiivista.

Kiitän kirjasuosituksesta. Tuollainen trio sidoksissa samaan teokseen kuulostaa varsin mielenkiintoiselta. Yritän pitää nimen korvan takana tallessa.

Anonyymi kirjoitti...

Olen ensitunteeltani ehdottomasti sitä mieltä, että jokainen ihminen on ääneti kaatuva puu, jos kukaan ei ole kuulemassa! Ihminen ja taide ovat siitä kohtaa yhteneväisiä, että jos sitä kukaan ei näe, eikä se tee mitään vaikutusta kehenkään, sitä ei ole ollut olemassakaan, mikä on hirveän surullista. Ainakin ihmisten kohdalla, ei toki kaiken taiteen:-)

"Where dead men meet, on lips of living men." Sinnepä minäkin haluaisin, jollakin tasolla ainakin.
Mutta tuo oli hyvä huomio, että sillä ei välttämättä ole paljoa merkitystä, "tuntevatko ihmiset mainetta saavuttaneen yksilön vai eivät." Siis ainakin minä ymmärsin sen niin, että emmehän me tunne niitä ihmisiä jotka ovat jääneet historiaan ja tarinoihin elämään, tai jotka tänäänkin elävät ja joita ihailemme vilpittömästi. En minä ainakaan välitä lukea 'suurmiesten' elämäkertoja. Minulle on aika hailee yleensä, minkälainen ihminen oli. Vain ajatukset ja teot merkitsevät.

DorianK kirjoitti...

Soli,

joskus mietin asiaa niinkin jyrkästi, että me olemme tasan sitä, mitä olemme muille. Sittemmin olen kyllä jälleen oikeastaan hylännyt tuon näkökannan liian suppeana; maailmalle voimme olla jotain, mikä määräytyy ulkoisesti, mutta itsellemme olemme (myös) jotain muuta.

Olen pohtinut, että jos muuttaisi yksikseen mökkiin keskelle erämaata eikä olisi ikinä yhteydessä muihin ihmisiin, ei varmaankaan lakkaisi itselleen olemasta, mutta muulle maailmalle ehkä. Kovin pitkälle en visiota ole vienyt, koska se ei minua juurikaan kosketa; uskon aika pitkälti, että itse hajoaisin olemattomiin hyvin nopeasti myös itselleni, jos tuollaista eristäytymistä kokeilisin.

"Minulle on aika hailee yleensä, minkälainen ihminen oli. Vain ajatukset ja teot merkitsevät."

Sanoisin, että vieläpä aika pitkälle pelkästään teot. Ajatuksia ei voine oikein muuten saada selville kuin tekojen kautta. Ja tekojenkaan kautta jo kuollutta (tai muuten tapaamismahdollisuuden ulkopuolella olevaa) ihmistä tuskin oppii tuntemaan perusteellisesti vaan kokonaiskuva jää pinnalliseksi ja pitkälti arvailluksi.

Anonyymi kirjoitti...

"Ajatuksia ei voine oikein muuten saada selville kuin tekojen kautta" -totta, tarkoitinkin ajatuksilla ilmoille lausuttuja ajatuksia, jotka siis ovatkin silloin myös tekoja, vai mitä? Ja teot taas jäävät elämään ihmisten mielissä, tarinoina, muistoina, asenteina, jotka välittyvät eteenpäin jotenkin henkisellä tasolla. Tulipas tästä nyt ylevä ajatus...

DorianK kirjoitti...

Aivan. Takertuminen tuohon oli ehkä vähän turhaa, kun oletinkin sinun tarkoittavan asiaa noin. Pidän vain tärkeänä periaatteena sitä, että "hyvien" ajatusten ajatteleminen ei riitä, jos haluaa jotain saada aikaan, vaan täytyy antaa tekojen puhua. Ja toisaalta on aivan sama, ajatteleeko hyviä asioita, jos tekee pahoja tekoja.

Eli (suunnilleen) Edmund Burken väitettyjen sanojen mukaisesti: "All that is necessary for the triumph of evil is that good men do nothing."

Siksi siis takertumiseni.

Anonyymi kirjoitti...

Eivät juuri mitkään takertumiset ole turhia, minulle se on ainakin tarpeellista, sillä sitä kautta ainakin minä opin tässä ja nyt ymmärtämään, missä määrin sanoja voidaan käsittää toisin ja kuinka toisin niitä toinen ihminen käsittää. Kaikki nämä sanat ovat ajattelun työkaluja ja yritän oppia tarkkuutta niitten käytössä, sillä keskustelutaidon ja ajattelun alueella olen aloittanut lähinnä mykkyydestä.

DorianK kirjoitti...

Hyvä. Itse olen vain joskus turhautunut käymiini keskusteluihin, joissa olen osaltani suoltanut varmaankin aika epäselvää tajunnanvirtaa tunteideni pohjalta, ja sitten koko palaute on tuntunut sananselitysleikiltä. Toki oikeasti ymmärrän, että keskustelua on vaikea käydä, jos toiset eivät edes tajua, mitä yrittää sanoa, ja silloin on ehkä syytä olla kiitollinen metakeskustelustakin, jos vaihtoehtona olisi täydellinen hiljaisuus. Olen ehkä tottunut liikaa olettamaan, että toinen ymmärtää sen, mitä sanon, samalla tavoin kuin minä. Sitä ei todellakaan pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä.