And happiness and peace of mind were never meant for me

Eilen iltaa viettäessäni satuin kuulemaan, kuinka eräs ystävä kyseli toiselta kuulumisia. Ymmärrän, että tällaista on vaikea uskoa ja tämän jälkeen tuntemamme maailma ei voi enää koskaan olla entisen kaltainen. Varsinaisesti huomioni kuitenkin kiinnittyi ystäväni sanavalintaan: "Hey mate, arrrr you happy?" (Keskustelu siis käytiin englanniksi. Lainaus on vapaasti muistista kaivettu ja pieni piraattivivahde lisätty ihan itse lukijoiden kiinnostuksen heräämiseksi.)

Normaaliin small talk —kysymykseen "Miten menee?" on helppo vastata suoraan selkäytimestä "Hyvin" tai muuten vain valehdella sujuvasti. Tässäkin tapauksessa kysymys lieni tarkoitettu melko kevyeksi, mutta itse pidin muunkinlaisista tulkintamahdollisuuksista. Kysymys siitä, mitä kohteelle kuuluu tai onko hän hyvissä tunnelmissa, on sekin toki ihan mukava tiedustelu. Tämän kyseisen lähestymisen voi myös tulkita käytetyn kielen takia hieman normaalimuodosta poikkeavaksi tarkistukseksi "Oletko iloinen?" (joka ei tosin suomalaisen korviin kuulosta laisinkaan täysjärkiseltä kysymykseltä). Minä aloin viattomana sivustakatsojana pohtia, mitä olisin itse vastannut, jos kysymys olisi kohdistettu minulle. Minähän olisin nimittäin vaikka puoliväkisin tulkinnut sen muotoon "Oletko onnellinen?"

Vastaus itsessään olisi toki ollut lyhyt ja helppo ("En") eikä se ehkä olisi kannatellut pitempää keskustelua, mutta voisi sitä kai baarin pöydässä aikansa huonomminkin käyttää kuin omaa onnellisuuttaan miettiessä. (Minä tosin aloin miettiä kysymystä syvemmin vasta myöhemmin, mutta ei nyt anneta sen häiritä. En minä ajankäyttöni suhteen muutenkaan mikään kanootin vahvin intiaani ole.) Varsinainen kysymykseni itselleni oli: "Koska olen viimeksi ollut onnellinen?"

Tätä kiehtovaa mysteeriä pyörittelin mielessäni viime yönä ennen nukahtamistani ja vielä vimmaisempaan vauhtiin se on minut tuupannut tänään (koska pyykkejä tiskatessa minunkin pollani kokoisessa tyhjiössä on reilusti tilaa kummallisille kysymyksille). Olen miettinyt elostani useita hetkiä ja kausia, ja aika nopeasti päädyin lopputulemaan, että olen ollut onnellinen viimeksi vuosia sitten. Toki näin dramaattista käännettä piti itsellekin pehmentää myöntämällä, että olen ollut iloinen useinkin tuon jälkeen (mutta tätä ette sitten levittele kylillä!), minulla on ollut monesti hauskaa ja olen ollut jopa jollain tavalla tyytyväinen asioiden tilaan monia kertoja. Mutta kun oikein kaivelin menneitä tunnetilojani, en voinut väittää olleeni onnellinen toviin. Jossain vaiheessa tosin mieleen tuli eräs lyhyt kausi, jolloin pääsin ainakin lähelle, mutta en minä sitäkään lopulta onnellisuuden kaudeksi laskisi.

Kun sitten tuli olo, että saatan pitää määritelmän täyttävän tilan rimaa melko korkealla, aloin jo miettiä sitäkin, olenko ikinä ollut onnellinen. Tohkenisin kuitenkin yhä väittää, että moiseen on tullut syyllistyttyä, ja vielä lapsuuden kulta-ajan jälkeenkin. (Lapsuudessahan ollaan onnellisia aina, kun lelut eivät ole patterin välissä. Se mennee ihan yleistyperyyden ja tietämättömyyden piikkiin.) Vaikka nautinkin nojatuolifilosofoinnista kuin satiaisista, aloin myös pohdiskella onnellisuuden määritelmää ja olemusta. Tyydyin kuitenkin toteamaan, että koen olleeni onnellinen lähinnä silloin, kun asiat ovat olleet hyvin pitemmän aikaa enkä ole osannut kaivata mitään. Sellaisia kausia en kovin monia muista.

Luulen, että olen kuvannut elämäni yleissävyä paremmin kuin olen kuvitellutkaan sanoessani ihmisille — joskus hyvin läheisillekin — että normaali olotilani on tyytymättömyys ja murehtiminen, mutta aina hetkittäin saatan kuin saatankin unohtaa olla onneton.


(Nine Inch Nails: And All that Could Have Been)

These Things Take Time

Joissain verkon persoonallisuustesteissä yms. höpöjutuissa olen törmännyt kysymykseen siitä, pidänkö asioista enemmän loppuun saatettuina vai sellaisina, että niissä on kaikki vaihtoehdot vielä avoinna. Tuo on eräs niistä kysymyksistä, joihin olen moisia testejä täyttäessäni usein pysähtynyt, kun en ole osannut siihen antaa yksiselitteistä vastausta. Olen nyt hiljentynyt hartauteen ja tutkiskellut näitä vaihtoehtoja sydämessäni (eli piirrellyt kirkkoveneitä vihkoon työpöytäni ääressä, kun työt eivät motivoi) ja päätynyt tyhjentävään totuuteen.

Kun kyse on minun päätettävissäni — ja etenkin vastuullani — olevista asioista, välttelen lopputulemaa kuin kuuma puuro kissaa. Moiseen minut ajaa epäonnistumisen pelko; en halua missään nimessä tehdä väärää valintaa, joten lykkään päätöksen hetkeä loputtomiin toivoen, että joku muu päättää asian puolestani. Tähän ehkä viittaa jo sekin, että vitkuttelen yllä mainittuun kysymykseen vastaamista sen sijaan, että valitsisin toisen vaikka tikkaa heittämällä. Naiivissa maailmankuvassani yrittänyttä laitetaan yleensä takaapäin ja väkisin, mutta mitään tekemätön ei voi erehtyä. Ei hän mitään voi toki saavuttaakaan, mutta sehän on pieni hinta virheiden välttämisestä.

Toisaalta mikään ei ole niin rasittavaa kuin muiden ihmisten (tai Kohtalon) käsissä olevien asioiden odottaminen. Joskus asioiden tekemisessä itsessään vain kestää, joskus ne yläraajattomat pukin apulaiset eivät edes vaivaudu aloittamaan hommia ikuisuuksiin. Joskus kaikki on valmisteltu pilkulleen, mutta pitää odotella seuraavaa kuunpimennystä, että asiat nytkähtävät eteenpäin. Ja joskus ihmisiltä kysyy asioita, ja heitä ei vain huvita vastata ennen seuraavaa tuohikuuta. Tällaisissa tilanteissa todellakin arvostaisin enemmän asioiden saattamista loppuun kuin rupisten vaihtoehtojen pitämistä auki loputtomiin minun onneni ja iloni kustannuksella.

Minua saa sanoa julmaksi kontrollifriikiksi ja diktaattoriksi, mutta mielestäni maailma olisi huomattavasti parempi paikka, jos minun tahtoni ja tarpeeni olisivat kaikkien prioriteeteissa aina etusijalla.

Don't call us, we won't call you

Prkl. Ei tullut tänäkään vuonna mieleen laittaa oveen lappua "Ei puhelinluetteloa". Eilen sitten ovikello soi, ja kun en ovea avannut, tungettiin sieltä Fonectan luettelot väkisin postiluukusta. Tänä vuonna täysin turhan paperijätteen lisäksi minulla on nyt kotonani yksi eteisen välioveen kuuluva irrallinen koristelista, kun luettelot sen irrottivat lattialle matkatessaan.

Että kiitokset vaan Fonectalle taas "palvelusta".

Salamana eteenpäin

Katselin juuri tuoreimman jakson Flashforward-sarjaa digitaalilaatikon levyltä ja minua haukotuttaa. Haukotteluun on toki aivan muu, oikea syykin, mutta tässä teatraalisen dramaattisessa mielessä se nyt liittyy kyseiseen ohjelmaan.

Sarjan lähtökohta on siedettävän mielenkiintoinen ja sitä kovasti hypetettiin, joten päädyin sitä seuraamaan. (Sitä paitsi Sonya Walger on söötti ja tuoreimmassa jaksossa oli suoria viittauksia lepakkoseksiin.) Välähdyksen näkeminen tulevaisuudesta on mielenkiintoinen ajatusleikki ja muutamia sarjassa esiintyviä visioita seuranneena tulee kieltämättä itsekin uteliaaksi siitä, mitä itse näkisi edessään puolen vuoden päässä. Loppujen lopuksi vastaus tosin on niin selvä ja tylsä, että hetkeä pitempi pohdinta aiheuttaa haukottelun lisäksi masennusta.

Se, mikä minua sarjassa kuitenkin riipii, on itsestäänselvienkin kysymysten ja kokeilujen ohittaminen. Toki on jännittävää seurata, miten mallikatalogista kaapatut agentit tutkivat hikikarpalot otsallaan valvontakameran kuvaa tavaratalon rullaportaista ja Ingustaniassa ryhmäpaleltumisen kokeneita murmeleita, mutta väläysten toteutumisen vääjäämättömyys olisi kai aika helppo todistaa pienten kokeiden avulla. Tosin tekisihän se sarjasta tylsän, jos jo toisessa jaksossa oltaisiin päädytty jonkinlaiseen lopputulokseen. Vaikka filosofia onkin mielestäni ajantäytettä, jota voi harrastaa sähkökatkon vaiennettua oikeat viihteen lähteet, voisi pieni ripaus olla ihan paikallaan TV-sarjassakin. Mutta ilmeisesti ketään sarjan hahmoista ei sitten kiinnosta, onko omalla kohdalla nähty väläys vedenpitävä todiste oman elon jatkumisesta, vaikka päättäisi lähteä nenäänlyöntikisaan junan kanssa.

Jotta postauksessani olisi myös järjellistä sisältöä, ohessa yksi versio sarjan mainoksissa pyörineestä kipaleesta. (Alkuperäisversio kuulosti liian 80-lukulaiselta, joten valitsin tämän.)

Please keep me in mind

Olen huomannut, että sahanpurupallo hartioillani puskee minua aina hetkittäin kohti menneitä, ja syyllistyy siinä samalla itsekkyyden pimeään perisyntiin. Tämä ei varmaankaan tule yllätyksenä kenellekään blogiani seuranneelle, mutta toivon mukaan ei myöskään ei-toivottuna pikakertauksena aiempiin aiheeseen liittyneisiin kirjoituksiin. (Voisin minä jotain uuttakin kirjoittaa, mutta kuten todettua, kuuppa tuuppii ihan pakottavasti sinne menneisyyden kertaukseen. (Ovela tekosyy kirjoittaa aina uudestaan samoista aiheista, eikö?) Sitä paitsi sain inspiraation muualta, ja sillä suunnalla toivottiin myös jotain luettavaa. Kannattaa varoa, mitä toivoo.)

Minä ajattelen ihmisiä. Vaikka omitomalaatuinen saatan ollakin, uskon muidenkin harrastavan samaa. Tiettyjen ihmisten ajattelu vain noudattaa lähes aina samaa vanhaa kaavaa, ja se on minusta kovin mielenkiintoista. (No ei se oikeastaan ole — mieluummin katsoisin eroottista draamaa telkkarista kuin paasaisin tästä, mutta futisliiga on tauolla.) Kaava on yksinkertainen ja silti kovin voimakas, vaikkei se ehkä Einsteinin kuuluisalle raapustukselle pärjääkään tai kelpaa patenttitoimiston kirjoihin: ajattelen menneisyyteni ihmisiä — joskus vuosienkin takaa — varsin rajatusti omasta, itsekkäästä näkökulmastani ja yleensä lopputuloksena minua ottaa päähän.

Näiden ihmisten ajattelu itsessään ei varmaankaan ole mitenkään universaalisti väärin tai millään tavalla yllättävää; he ovat aikanaan olleet toki merkittävässä asemassa maanpäällisessä elossani. (Ja täytyy tylsästi todeta, että juuri muunlaista eloa minulla ei olekaan.) Tästä olen jauhanut aiemmin jo kaiken sanomisen arvoisen. Se, minkä olen jättänyt kertomatta, on minun tapani miettiä heitä.

Ajattelu keskittyy tietysti ensisijaisesti lähinnä irstaisiin muistoihin käsirautoineen ja absinttihuuruineen. Mutta hyvänä kakkosena listalla ovat pohdinnat siitä, millä tavalla nuo ihmiset minua muistelevat (jos muistelevat lainkaan). Oikea vastaus on oikeastaan täysin yhdentekevä, mutta jo pelkkä moisen pohtiminen kertonee jotain omahyväisestä ja itsekeskeisestä pienoismaailmastani. Jyrkänteen yli sinne mainittuihin itsekkyyden kanjoneihin nämä ajatuskuviot työntää lopulta se, että minä jollain kierolla tavalla toivoisin kyseisten ihmisten ajattelevan minua paljon ja jatkuvasti, erityisesti kovalla ja dramaattisella kaipuulla. (Sama pätee toki kaikkiin maailman ihmisiin, mutta näihin erityisesti.)

Ehkä tämäkin on kovin luonnollista ja yleistä. Ehkä ei. Joka tapauksessa, kun itse ei tosissaan kaipaa enää minkäänlaisia uusintoja menneistä, toiveet siitä että toiset ihmiset itkisivät minun perääni ovat melkoisen egoistisia ja... no, parhaimmillaankin jokseenkin säälittäviä. Voisin yrittää puolustautua sanomalla, että olen vain sattunut näkemään muutaman Austen-filmatisoinnin liikaa, mutta enää se ei taida mennä edes itselleni läpi (ja minä sentään olen poikkeuksellisen hyväuskoinen ja helposti huijattavissa). Äitini ei taitaisi olla pojastaan kovinkaan ylpeä, jos tietäisi.

Kaikkea sitä kupoliin mahtuukin kummittelemaan.

Collateral damage

"...and then Jack chopped down the beanstalk, adding murder and ecological vandalism to the theft, enticement and trespass charges already mentioned, but he got away with it and lived happily ever after without so much as a guilty twinge about what he had done. Which proves that you can be excused just about anything if you're a hero, because no one asks inconvenient questions."
          - Terry Pratchett

Aika usein fiktion parissa viihtyessäni — varsinkin elokuvia katsellessani — alan pohtia, mitä tapahtuu tuon minulle toiseen maailmaan avatun ikkunan raamien takana. (Tämä pätee toki vain fiktiosta nauttimiseen. Todellisuudessa pihapensaista vakoilemani vähäpukeinen naapuri ei ikinä avaa ikkunaansa minun ilokseni.) Yleensä viihteellisissä teoksissa kirkasotsainen ja komea sankari(tar) tai muu ällöpirteä protagonisti hiihtää läpi koettelemusten ja saa unelmiensa kumppanin, hehtaareittain lääniä, Pradan kengät, puhtaat alushousut ja vuoden kolajuomat. Mikäli tarinaa ei ole sivelty maallisen mammonan ihralla, sankari vähintäänkin kasvaa ihmisenä (paitsi vaatekoossa mitattuna). Mikäli tarinassa on vähääkään toiminnallista maustetta, hän myös suolaa kourallisen pahoja ihmisiä tai muita säälittäviä olentoja matkalla päämääräänsä.

Perinteisessä tarinamallissa sankari elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Mutta jos hetkellisesti sortuu pohtimaan asioiden kokonaiskuvaa humanoidisin lähtökohdin, huomaa, ettei sama auvo jakaudukaan tarinoiden sivuhahmoille. On itsestään selvää, että sankarin kylmettämät kalmot eivät enää tanssi häitä teini-ihastustensa kanssa tai hae lapasiaan tarhasta. Hieman pitemmän kaivelun jälkeen löytää ankeita kohtaloita muillekin poloisille; tokihan se päähenkilötär lumosi komean bradpittin ulkoisilla avuillaan ja vei kotiluolaansa, mutta tämän suorituksen yksinhuoltajaksi jättämän naapurin emännän kohtalo sivuutetaan kovinkin sopivasti. Sankari voi hyvinkin päästä tarinan lopussa kokonaisen korporaation ylpeäksi johtajaksi, mutta todennäköisesti hänen syrjäyttämänsä entinen johtaja vain mystisesti katoaa kuvasta, ja tämän myöhemmistä vaiheista syrjäkujalla tippuriin kuolevana miesprostituoituna vaietaan.

Muutamia ilahduttavia poikkeuksiakin on: jossain Austin Powers -tekeleessä Rva Pahis (tjsp.) saa soiton, jossa kerrotaan hänen miehensä kuolleen työpaikallaan agentin tappamana, ja eräskin nettisarjis omisti aiheelle yhden stripin (joka avautunee laajemmin varsin suppealle joukolle). (Tuossa piti myös linkata kyseiseen strippiin, mutta en nyt edes löydä sitä mistään.) Merkittävää mainituissakin kannanotoissa on, että ne molemmat ovat ainakin pinnaltaan puhdasta huumoria. Vakavissaan ei siis voi tai saa miettiä, mitä tarinoiden sivuhenkilöt joutuvat kestämään. (Onneksi sitä varten on olemassa oma blogi.)

Toki asiat voi yrittää selittää parhain päin. Jos se naapurin bradpitt lähtee sankarittaren matkaan, ei hänen ja hänen perheensä onni kuitenkaan ollut kovin tukevalla pohjalla, ja romahdus olisi kuitenkin tullut jossain vaiheessa. Pahan tiedemiehen palvelukseen kirjautunut ilkeä kätyrikin saa syyttää ennenaikaisesta poismenosta itseään, kun on kerran moraalisesti arveluttavaan toimeensa ryhtynyt. Se katuojaan päätynyt korporaatiojohtaja puolestaan oli kuitenkin itsekäs sika, jonka työpäivät kuluivat kopiohuoneessa sihteeriä köyriessä. Ja ainahan voisi turvautua siihen keinotekoiseen selitykseen, että kyseiset henkilöt ovat fiktiota eivätkä oikeasti kärsi tai edes pahoita mieltään koettelemustensa takia.

Minua eivät kuitenkaan moiset selitykset hämää. Totuus on se, että fiktio on lopulta kuin kansiin kirjattu maailmanhistoriakin: se on kirjoitettu voittajien ehdoilla. Kyseessä on nälänhätään verrattavissa oleva epäkohta, ja täten pyhästi lupaan boikotoida Adam Sandler -elokuvia, kunnes se on korjattu! Fiktion sivuhenkilöilläkin on oikeus hahmoarvoiseen elämään!

I'm Your Man

(Pahoittelen jo etukäteen pitkää postausta. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyttä.)

Eräs tuttu linkkasi blogikirjoitukseen, jonka kirjoittajan (julkisten mielipiteiden) kanssa olen erittäin harvoin samaa mieltä. Tällä kertaa voisin kuitenkin allekirjoittaa jokaisen lauseen hänen kirjoituksestaan. Lupaan kuitenkin olla ottamatta tätä tavaksi.

Lienee yleisesti tunnustettu tosiasia, että miehet — mikä tässä yhteydessä tarkoittaa kirjoittajan putkinäköisen maailmankatsomuksen takia lähinnä suomalaisia miehiä omassa valtiossaan — ovat lähtökohtaisesti rikollisia ja muutenkin syypäitä kaikkeen. Asian mainitseminen toki aiheuttaa yhä jonkin verran närää, joka saattaa paisua merkittäviinkin mittoihin, varsinkin jos sanoja on edes osin ulkopuolinen (kuten perimältään puoliksi virolainen kirjailija). Virallisesti miesten lyttäyksessä ei kuitenkaan ole mitään vikaa tai ongelmaa, kunhan pysytellään enemmistön edustajien arvostelussa.

Kuten yleistyksillä usein, tälläkin mielikuvalla on toki vankka pohja todellisuudessa; tässä maassa miehet ottavat toisistaan mittaa leikkisästi kanssaeläjiään puukoin tai nyrkein huitoen tai painimalla. Voimantunnossaan uhkuvaa karhunkaatajaa ei haittaa tai hidasta sekään, jos iskujen kohde onkin oma mielitietty, (ehkä harvemmin) jälkikasvu tai joku muu fyysisesti heikompi, jolla ei ole valmiuksia puolustautua. Vaikka myös naiset voivat olla ja joskus ovatkin väkivaltaisia, kyseisen ominaisuuden ilmeneminen tällaisena vaikuttaisi todella olevan miesten erityispiirre. Kuten Oksanenkin totesi, täällä naiset vahingoittavat itseään ja miehet muita.

Mistä tämä käytös sitten kumpuaa? "Saunalahdelta", veikkaa mummo eturivissä, mutta ei voita bingoa tälläkään kertaa. Karpela saattaa hyvinkin olla tässä kohtaa oikeassa. Jo asiasta puhumisen yleisenä tapana ja karuna "perinteenä" voi nähdä kahdella eri tavalla. Ensinnäkin se voi olla objektiivisten havaintojen ääneen sanomista, mikä on sananvapautta liputtavassa demokratiassa hieno ja suorastaan toivottava asia, ja myös sallittua (jälleen: kunhan puhutaan valkoisista heteromiehistä). Toisaalta asian toisteleminen "totuutena" mantranomaisesti saattaa itsessään vahvistaa ilmiötä tehokkaammin kuin TV-shopin reisivieterit; miehille lyödään eteen valmis muotti siitä, millainen on tosimies karussa pohjolan hangessa, ja niin yhä uudet karvanaamanalut menevät muksimaan välitunnilla naapurin Peteä ja osoittamaan olevansa kovempia karjuja kuin tämä. Tässä ilmapiirissä on kovin helppo uskoa, että niin on tässä maassa ennenkin kunnioitus ansaittu.

Ymmärrän hyvin, kuinka (ainakin joitakin) feministejä ärsyttää yleinen tapa kertoa sukupuolistereotypioihin liittyviä — ja niitä siis ehkä samalla vahvistavia — vitsejä (tai "vitsejä"). Suomalainen mies jonkinlaisena keskiarvo-oliona saattaa itse asiassa kärsiä samanlaisista tavoista, vieläpä täsmälleen samoista vitseistä. Niissä kun kovasti painotetaan, minkälaisia naiset ja miehet ovat, tai ehkä minkälaisia heidän pitäisi olla ollakseen yleisesti hyväksyttäviä sukupuolensa edustajia. Ei sovi porkkana miehen lautaselle eikä vasara naisen käteen jne. (Tämä ei toki ole estänyt eikä estä minua kertomasta samoja rasvaisia juttuja tai nauramasta niille. Ehkä olenkin vielä pinnallinen ja siinä lapsellisessa uskossa, että vitsi saattaa olla vain vitsi ja ihmisillä on sen verran harmaata massaa kupolissaan, että he sen vitsiksi ymmärtävät. Ei sillä, etteikö moinen hyväksyntä voisi pinnan alla kuitenkin rakentaa ihmisen maailmankuvaa kovinkin vakavissaan. -kirj.itsek.huom.)

Onko suomalaisilla miehillä sitten todella sellainen käsitys, että ollakseen miehiä heidän pitää tirvaista tuntemattomilta legot niskaan snägärin jonossa? Joillakin vaikuttaa olevan. Yleensähän tällaiset taipumukset ilmenevät tukevassa laitamyötäisessä, mutta itse olen aina ollut sitä mieltä, että juuri silloin — ainakin näiden leveyspiirien yleensä vaikenevista — ihmisistä näkee todellisen puolen tekohymyn tai -irvistyksen takaa. Toki tämäkin on kärjistys, mutta ei se ehkä mene niin metsään kuin karhu hassussa hatussa. Eräs lehtikirjoittaja joskus hyvin totesikin, että ihmisten ei ikinä pitäisi mennä naimisiin ennen kuin ovat nähneet toisensa humalassa.

Nopeana ideana väkivallan vähentämiseksi voisi ehdottaa alkoholin täyskieltoa. Sehän ei ole ikinä länsimaissa toiminut, ja yllä esitetyn aisantuntija-arvailun perusteella se vain piilottaisi väkivaltaisen käytöksen syvemmälle kulissien taakse. Todennäköisesti se ryömisi sieltä esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun henkilöllä ei olekaan enää kaikkia muumeja laaksossa. (Mistä esimerkkinä voisi pitää vaikka kouluampumisia — jotka nekin olivat miehisiä suorituksia... nuoret naisethan ilmeisesti viiltelevät itseään ja rumemman sukupuolen edustajat ovat "perinteisesti" näitä ihmiskunnan syöpiä, viattomien teurastajia.)

Olisiko ratkaisu sitten se, että miehille sallittaisiin tunteiden avoin osoittaminen ja ryhmähalit (muutenkin kuin kaatokännissä), ja erilaisissa fyysisissä ja taloudellisissa hankkeissa epäonnistuminen ilman häpeää? Ei aavistustakaan. Puhtaasti luotettavaan stetson-tekniikkaan perustuvan arvioni perusteella väkivaltaisia miehiä esiintyy suhteessa enemmän pienemmillä paikkakunnilla, missä erilaisuutta karsastetaan ja perinteitä vaalitaan, kuin suurissa, monikulttuurisissa suurkaupungeissa (missä niissäkin toki saa helposti apua nenän niistämiseen, jos on väärässä paikassa väärään aikaan ja/tai aukoo päätään). Tämä voisi tukea käsitystä avoimuuden ja suvaitsevaisuuden roolista väkivallan ehkäisijänä, mikä ei ole yleisellä tasolla lainkaan harvinainen syy-seuraus-suhteen kuvatus.

Voisin jatkaa aiheesta kirjoittamista vaikka kuinka pitkään, mutta vaimo on näemmä tulossa ajamaan minua kirveen kanssa hankeen. Täältä siis tähän.

Kirjoittaja on pääkaupunkiseudulla asuva nörtti, joka ei ole ikinä lyönyt ketään tai tullut lyödyksi. Hänen välttymisensä väkivallalta ei kuitenkaan johtune niinkään rauhallisesta luonteenlaadusta kuin pelosta hävitä minkälainen nujakka tahansa vaikka esikoululaiselle. Hänen maailmankuvansa on varsin vanhanaikainen ja ennakkoluuloinen ja hän vihaa useimpia ihmisiä näiden sukupuoleen katsomatta ihan katkeruuttaan.