Jälleen kerran kesä on kirmannut ohi ja yli kuin pegasus bulgarialaisjugurtissa. On tapahtunut pieniä asioita ja isoja asioita, ja on ollut tapahtumatta pieniä asioita ja isoja asioita. Ja on tullut kirjoitettua järkyttävän typeriä ja mitäänsanomattomia virkkeitä blogiin, mistä todisteena edellinen.
Ehkä minun kesästäni kertoo kaiken oleellisen se, että sen todennäköisesti paras saavutus oli meressä uiminen pari päivää sitten. Ei sillä, että se olisi ollut tämän kesän mukavin päivä. Mutta olihan se kieltämättä onnistunut uimasuoritus.
torstai 31. heinäkuuta 2008
Huomenna vaihtuu elokuuksi
keskiviikko 30. heinäkuuta 2008
If It Be Your Will
Joskus sitä vain räpiköi kiinni itsessään. Oman onnensa eteen asettaa kaikki löytämänsä esteet, ja vielä pyytää naapurin mukaan etsimään lisää. Ja oikeastaan kyse on siitä, että kannattaisi vain kerrankin vastata myöntävästi, tai ainakin pidättäytyä kieltäytymästä.
Mutta eihän sellainen käy laatuun. Sellainen olisi päätöksen tekemistä, ja siinä minä en ole hyvä. Ehkä voisin ollakin, jos sitä kokeilisin, mutta en kokeile. En oikeastaan ikinä.
Päinvastoin, minä vältän päätösten tekemistä aina viimeiseen asti. Töissä uskallan sanoa vankasti mielipiteeni johonkin asiaan, jos olen siitä aivan varma ja se kestää kuinka kriittisen tarkastelun tahansa. Mieluummin annan päätökseni tai työni jäljet jollekin muulle, jotta hän voi ne hyväksyä (ja mieluiten ottaa niistä myös lopullisen vastuun).
Kuten tarkkanenäisimmät katsojani ovat jo varmaan kuulleetkin, en ole erityisen uskonnollinen ihminen. En kysy neuvoa jumalilta, koska kiinnostukseni mytologisiin olentoihin on kovin pinnallista ja uskoni niihin sangen epäröivää, ellei peräti täysin kieltävää. Vankkumattoman uskoni horoskooppeihin jokainen voi itse todeta. En siis oikein pysty pohjaamaan päätöksiäni isompiin auktoriteetteihin ja piiloutumaan sellaisten selän taakse (josko horoskoopeilla kovin kummoista selkää olisikaan).
Joskus taannoin keksin kuitenkin tavan kiertää tätä rajoitetta: minä heittelin vähäpätöisten valinnan hetkien edessä kolikkoa. Kyllä, toistan: heitin kolikkoa. Minä, joka olen saanut kuulla ihan korkeakoulutasoisen opetuksen muodossa, kuinka kyseessä on lopulta satunnainen ilmiö, jonka tuloksen todennäköisyys on teoriassa aivan tarkasti ennustettavissa. Puolustuksekseni sanottakoon, että heittelin kolikkoa ilmaan aina lähinnä saman kysymyksen edessä lauantai-iltaisin: "Lähteäkö tänään baariin vai ei?" Ehkä johtui täysin annetuista vaihtoehdoista, että yleensä seurattuani kolikon antamaa neuvoa (kumpi ikinä se olikin) olin tyytyväinen sen "päätökseen", mikä tietysti kannusti nakkelemaan maksuvälinettä ilmaan jatkossakin. (En minä siihen touhuun silti mitenkään koukkuun jäänyt, ja kokaiinin avulla siitä oli ihan helppo päästä eroon.)
Itsessään tuo olisi kovin harmiton, joskin ehkä nolo tapa (jos sitä nyt tavaksi voi edes sanoa). Jos nyt kuitenkin alan analysoida itseäni puhki, niin kaipa voisin nähdä siinäkin kovaa hinkua olla tekemättä itse päätöksiä vaan antaa ne jonkin toisen — tässä tapauksessa modernin oravannahan — käsiin.
Kaipa tämän kaiken voisi selittää vastuun pakoiluna. Tosin se ei kuulostaisi lainkaan imartelevalta minun kannaltani, joten jätän selittämättä ja syytän sen sijaan kärpässieniä. Tästä pohdiskelusta voi muutenkin vetää ainakin sen johtopäätöksen, että oman itseni analysointi on syytä lopettaa mitä pikimmiten ja keskittyä vaikka pubitikan heittoon.
Niille hiton kärpässienille haluan nyt kuitenkin uhmaikäni alkutaipaleella saattaa tiedoksi seuraavaa: nyt minä olen päättänyt ottaa riskin ja kantaa vastuun sen seurauksista, ja ihan piruuttanikin nautin siitä.
(I Love You But I've Chosen Darkness: The Owl)
torstai 24. heinäkuuta 2008
Burning Down the House
hei isä ja äiti stop olen hengissä stop uutta tapettia on seinässä jo enemmän kuin vanhaa stop vastahan tässä puolitoista vuotta tuli tätä remonttia aiottua stop nyt on toisaalta hyvä aika stop kukapa sitä lomallaan muuta tekisikään kun ulkonakin on hellettä stop kylppäri varmaan meneekin sitten kokonaan uusiksi ja tilit samalla iloisesti pakkasen puolelle stop
p stop s stop pientä malariaa ilmassa stop pahuksen baarisääsket stop
torstai 17. heinäkuuta 2008
Communication
Tänään on ollut useammassakin mielessä tapahtumarikas päivä, jos asiat suhteuttaa minun elämäni normaaliin, tylsyyteen kuollutta etanaa muistuttavaan hektisyyteen. Tapahtumarikkaus ei tietenkään ole yhtä hienoa kuin raharikkaus, sillä jälkimmäisellä on helpompi saada bikinimalleja kanssaan samaan porealtaaseen, mutta realismin ja tukanleikkuun nimissä keskityn nyt ensimmäiseen.
Varsinainen päivä alkoi visiitillä Kierrätyskeskukseen, jonne heitin yhden monitorin ja olohuoneeni nurkassa yli puoli vuotta poiskuljetusta odottaneen ison putkitöllöni. Ei, kaikissa asioissa minä en ole erityisen nopea, ahkerasta nyt puhumattakaan. Tänään kuitenkin olin, ja vielä niin ajoissa liikkeellä, että sain hengittää raikasta ilmaa parikymmentä minuuttia aamulla keskuksen pihassa ennen kuin tavaroita alettiin ottaa vastaan. Kaipa ne olisi voinut ulkona oleville pöydille jättää kysymättäkin, mutta minä nyt kuitenkin ajattelin odotella kiltisti ihmistä, jolle kertoa asiasta.
Matkalla kotoa melkein-hyväntekeväisyyteen ja sieltä töihin tuli kuunneltua aika monta kertaa Interpolin uusimman levyn avauskappale, missä ei normaalitilassani ole mitään hirveän erikoista. Levyn kolahdettua postiluukusta viime viikolla olin kuitenkin kyvytön kuuntelemaan sitä tai mitään muutakaan minun musiikkimakuni normaaliin pirteyssektoriin osuvaa. (Mikä on muistaakseni ensimmäinen kerta elämässäni, kun noin käy. Elämme outoja aikoja, ystävät ja muut hyväkkäät.) Tosin olin minä sitä kuunnellut jo muutenkin tällä viikolla, joten ei se tämän päivän tapahtumarikkauteen liity, mutta sainpahan vähän täytettä tähänkin postaukseen.
Töihin päästyäni selvisi puolivahingossa, että minun ja erään ystäväni välinen runsaan kuukauden mittainen hiljaisuus johtui puhtaasti sattumasta ja sitä seuranneista väärinymmärryksistä. Pidimme yhteyttä sähköpostitse, ja viimeisin viestini hänelle oli jostain syystä jäänyt menemättä perille. Me molemmat sitten oletimme olevamme viimeisenä ns. äänessä ollut ja odotimme vastausta toiselta, uskaltamatta lähettää uusia viestejä siinä pelossa, että hiljaisuus johtui "kamalasta, sanoinkuvaamattomasta loukkauksesta" (ystäväni sanoja vapaasti lainaten), jolla olimme toista täysin tarkoituksetta paiskanneet. Ja nyt syyksi siis paljastui yksinkertaisesti se, että yksi kirottu viesti oli jäänyt poikittain johonkin piuhaan.
Vaikka tässä hattarantuoksuisessa postauksessani näin olikin onnellinen ja ällöttävä söpöilevä loppu, moinen kommunikaation hauraus pistää kieltämättä miettimään, mihin kaikkeen onnettomaan ihminen voikaan törmätä ja mitä kaikkea menettää puhtaasti väärinkäsitysten takia.
tiistai 15. heinäkuuta 2008
Hidon pitkä meemi
Tiina tavallaan vähän vihjasi, että toisaalla olisi joku meemi, jota tehdessä jäljellä oleva elinaika lyhenisi taas lupaavasti. Siispä ei muuta kuin toimeen.
ALKUKYSYMYKSET
SITTEN SIIRRYMME VARSINAISIIN KYSYMYKSIIN:
LOPPUKYSYMYKSET:
sunnuntai 13. heinäkuuta 2008
Somewhere the rainbow ends my dear
Isä, minä olen tehnyt syntiä. Niin, sitä samaa, ikuista, jatkuvaa syntiä kuin aina ennenkin. Sitä ainoaa syntiä. Minä olen ollut (ja olen) typerä.
Nyt viikonloppuna olen sohvani kangasta reilusti kuluttaen miettinyt, miten oikeastaan elämääni elän. Tulin siihen johtopäätökseen, että minä olen kuin joka toisesta tarinasta tuttu sivuhahmo, joka vain odottaa. Ja odottaa. Tiedättehän te ne tarinoiden tarjoilijattaret jossain sivukylien kuppiloissa, jotka elävät tippien varassa ja joiden ainoa unelma elämässä on se, että jonain päivänä asiakkaaksi tulee joku komea ja rikas adonis, joka kaappaa heidät urheiluautoonsa ja ajaa heidät auringonlaskuun ja onnellisuuteen jossain aivan muualla. Minä olen sellainen hahmo. No, en tosin tarjoilijatar, enkä nyt ihan tarkalleen ottaen edes tarjoilija, ja unelmanikin on enemmän sellaista rikasta, tyhjäpäistä perijätärsorttia, mutta ehkä ymmärrätte, mitä yritän sanoa. (Jos ymmärrätte, niin hyvä. Itse en ole ihan varma, pysynkö enää kärryillä.) Minä olen Hollywoodin liepeillä olevaan kuppilanmurjuun jämähtänyt wannabe-tähti, jolla on oma käsikirjoitus pöytälaatikossa ja hiljakseen hiipuva toive siitä, että joku tulee juuri sellaista minulta vielä joskus kyselemään.
Ehkä ainoa erotus noihin hahmoihin on se, että minulla ei oikeasti ole edes sitä unelmaa. Tiedän toki haluavani asioiden muuttuvan niin, että saan prinsessan ja puoli valtakuntaa ja ikuisen alennuskortin huoltoasemalle ja voin elää elämäni onnellisena loppuun saakka. Ongelma onkin siinä, että minulla ei ole pienintäkään havaintoa, mitä moinen muutos vaatii. Olen toki ollut onnellinen joskus, montakin kertaa, ja elämääni jopa yleisesti varsin tyytyväinen. (Tämä saattaa tulla monelle teistä yllätyksenä, mutta noin on joskus käynyt/ollut. Ei se nyt niin ihmeellistä ole — sataahan sitä joskus sammakoitakin.) Ehkä tuollaisiin hetkiin on liittynyt aika oleellisesti toisten ihmisten läsnäolo. Noista hetkistä olen tietenkin kiitollinen, ja niistä mahdollisesti seuranneen oman onnellisuuteni loppuminen ei todellakaan ole noiden ihmisten syytä vaan omaani.
Kenties tuo riippuvaisuus muiden läsnäolosta on vain ilmentymä siitä, että minusta nyt vain on niin kovin mukavaa jakaa asioita (lukuun ottamatta maallista omaisuuttani, joka on tietysti minun ja vain minun, ruahahaa!). Kyse siis lienee siitä, että asioista nauttiminen ja kärsiminen yhdessä tuntuu parantavan jotakuinkin kaikkia asioita. Lopulta ongelma taitaa kuitenkin olla se, että minulla ei ole (enää) mitään varsinaista tavoitetta, jota tavoittelisin. Pitkään saatoin piiloutua opintojeni taakse ja väittää niiden olevan kovin rasittava, mutta pakollinen taakka, ja oikeasti niiden loppuun saattaminen antoi elämälleni tarkoituksen. Voisin sanoa yrittäväni myös kehittää omaa töihin liittyvää osaamistani aina vain pitemmälle, mikä varmaan pitää osin paikkansakin, mutta loppujen lopuksi minulle ei tunnu olevan kiinnostusta ja jaksamista moiseen, jos ns. jokin muu puuttuu. Minulla on myös yksi aktiviteetti, jonka voisin nimetä ainoaksi varsinaiseksi harrastuksekseni (jos nyt unohdetaan ne musiikin kuuntelut ja elokuvien katselut, joita jokainen terve ja myös valtaosa himmeistä vatipäistä harrastaa), mutta ei siitäkään elämän tarkoitukseksi ole.
Voihan sitä toki elämänsä odotellenkin viettää. Sitten kun on vetänyt överit jonkin pikaruokalan saniteettitiloissa ja makaa kaakeleilla odottaen sirrakuskien tulevan ja pistävän penaaliin, voi valaistuneena viimeisillä voimillaan huokaista, että hitsinpimpula kun eipä vain sitten lopultakaan osunut mitään kohdalle. Minä tosin olen sen verran turhamainen, että haluaisin jotain vähän hohdokkaampaa. Lisäksi muutun jatkuvasti entistä kärsimättömämmäksi ja eläkeiän lähestyessä vääjäämättä vihaan odottamista entistä enemmän. Tänäänkin aamulla olin menossa urhoilemaan yksikseni sopivaan karsinaan, mutta sen portit olivatkin kiinni. Odoteltuani paikalla muutamaa minuuttia yli kymmeneen miettien vaihtoehtoisia paikkoja kirmasin takaisin kotiin yhden mahdollisen vaihtoehdon kautta todetakseni, ettei se ollut vaihtoehto laisinkaan. Netistä sitten luin, että sen kirotun portin olisi pitänyt aueta kymmeneltä, ja se varmaan aukesikin heti lähdettyäni. Jos olisin tuon aikataulun tiennyt, olisin ollut varmaan vartin myöhemmin liikkeellä eikä minun olisi tarvinnut palata kotiini odottamaan... no, jotain. Mitä tahansa.
Jos joku haluaa vaihtaa typeryyteni johonkin muuhun riippuvuuteen, vaikkapa tupakointiin, niin ottakoon yhteyttä. Tuollaisiin pahoihin tapoihin kun on edes jotain hoitokeinoja. Tietysti jos joku tietää typeryyteen tehoavia purukumeja, laastareita tai inhalaattoreita, niin saa vinkata niistäkin (tai lähettää postissa ihan lupaa kysymättä).
P.S. Mikäli tämän blogin outo nimi muuttuu piakkoin muotoon "Itsesäälimonologit", tiedätte tätä samaa vinkumista ja valitusta olevan luvassa vielä rutkasti lisää.
perjantai 11. heinäkuuta 2008
Pikkusormitriptyykki
Postauksen nimestä tuli nyt aika harhaanjohtava. Tuollaiseksi minä sen kuitenkin jo eilen ehdin päättää, ja kun minä jotain päätän, niin sitten muu maailma saa siihen mukautua. (Jos minä jonain päivänä päätän, että maailma on litteä, sillä hetkellä kannattaa olla sitten kaukana sen reunoista.)
Alkuperäinen ideani oli ottaa pikkusormestani kolme kuvaa, yksi eilen illalla, toinen tänään aamulla ja kolmas tänään illalla. Niistä sadat tai tuhannet ällistyneet lukijani olisivat saaneet seurata, kuinka kalvakan vaalea pienoisraaja alkaa saada punertavanmustan tai purppuran sävyjä.
No, kaksi ensimmäistä kuvaa ehdin jo ottaakin, mutta eihän niistä sävyistä saa juuri minkäänlaista selvää. Tyytynen siis toteamaan, että elämääni on lopultakin ilmestynyt edes jonkinlaista väriä, vaikka sitten vain yhden tai kahden nivelen kohdalle.
Töihin päästyäni tuo sormi on alkanut jopa taipua hieman. Toipuminen (joko aito tai valheellinen) on siis alkanut nopeammin kuin oletin. Ei tuo eilenkään hirveän kipeä ollut, mutta kun se urhoillessa osumaa otti, kanssaurhoilija irvisteli kolmenkymmenen metrin päässä ja sanoi kuulleensa, että nyt napsahti (kerrankin muualla kuin päässä). Ei kai se sitten ihan terve ole. (Siis sormi. Kanssaurhoilija saattaa olla.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
