Pikkusormitriptyykki

Postauksen nimestä tuli nyt aika harhaanjohtava. Tuollaiseksi minä sen kuitenkin jo eilen ehdin päättää, ja kun minä jotain päätän, niin sitten muu maailma saa siihen mukautua. (Jos minä jonain päivänä päätän, että maailma on litteä, sillä hetkellä kannattaa olla sitten kaukana sen reunoista.)

Alkuperäinen ideani oli ottaa pikkusormestani kolme kuvaa, yksi eilen illalla, toinen tänään aamulla ja kolmas tänään illalla. Niistä sadat tai tuhannet ällistyneet lukijani olisivat saaneet seurata, kuinka kalvakan vaalea pienoisraaja alkaa saada punertavanmustan tai purppuran sävyjä.

No, kaksi ensimmäistä kuvaa ehdin jo ottaakin, mutta eihän niistä sävyistä saa juuri minkäänlaista selvää. Tyytynen siis toteamaan, että elämääni on lopultakin ilmestynyt edes jonkinlaista väriä, vaikka sitten vain yhden tai kahden nivelen kohdalle.

Töihin päästyäni tuo sormi on alkanut jopa taipua hieman. Toipuminen (joko aito tai valheellinen) on siis alkanut nopeammin kuin oletin. Ei tuo eilenkään hirveän kipeä ollut, mutta kun se urhoillessa osumaa otti, kanssaurhoilija irvisteli kolmenkymmenen metrin päässä ja sanoi kuulleensa, että nyt napsahti (kerrankin muualla kuin päässä). Ei kai se sitten ihan terve ole. (Siis sormi. Kanssaurhoilija saattaa olla.)

Am I Wry? No

Tämä saavutuksieni suhteen varsin vaatimattomaksi jäänyt päivä alkoi työterveyshoitajan vastaanotolla. Mietin etukäteen, kumpi vie minut pakkohoitoon, viikkoa aiemmin otettujen verinäytteiden tulokset vai haastattelussa ilmi käyvä antennieni vinous.

Huoleni oli kuitenkin turha molempien syytekohtien osalta. Kuutisen vuotta sitten olin muualla työhöntulotarkastuksessa ja lääkäri sanoi, että minun ei tarvitse ikinä välittää ainakaan kolesteroliarvoistani. Sama anomalia jatkuu yhä. Hoitajan mukaan verenkuvani näyttää niin hyvältä kuin on mahdollista. Elän toivossa, että passikuvastani voitaisiin vielä joskus sanoa samaa.

Palkinnoksi hyvistä tuloksista ja hengissä läpäistystä haastattelusta sain rokotepiikin olkavarteeni. Minä muistan, kuinka joskus taaperona (tai ainakin fiktiivisissä amerikkalaisissa elokuvissa) kilttinä pysytellyttä uhria lahjottiin tikkarilla. Jos joku vielä väittää, että asiat eivät olleet minun lapsuudessani paremmin, hän saakoon ympäri korvia ja muitakin ulokkeitaan.

Koko sinä aikana, jonka työtuoliani kulutin, merkittävin historiankirjoihin jäävä suoritukseni oli työtyytyväisyyttä ja -ilmapiiriä mittaavaan kyselyyn vastaaminen. Vastoin kaikkia periaatteitani ja tottumuksiani päätin olla rehellinen. Koska mikään hyvä teko ei jää rankaisematta, odotan jännityksellä, istuuko maanantaina paikallani jo uusi työntekijä vai jäänkö ruoskittavaksi vielä irtisanomisaikani ajaksi.

Toki voisi ajatella, että palaute olisi yrityksen johdolle tervetullutta ja sen perusteella yritettäisiin jopa parantaa asioita. Koska olen kuitenkin realisti, odotan jääväni paiseeksi muonavahvuuteen lähinnä sen takia, että työnantajalla ei yksinkertaisesti ole varaa potkia minua pois. (Ja osittain sen takia, että asiat eivät oikeasti ole niin pahasti pielessä eikä kritiikkini niin murskaavaa kuin täällä lukuisten fanieni aplodien toivossa uhoan.)

Työpaikan ulkopuolella tekoni niittivät kuitenkin satoa, joka tekisi äitini ylpeäksi jälkikasvustaan. Selvittyäni aamun tarkastuksesta poikkesin nimittäin paikallisessa tavaratalossa, ja hullujen lehmien päiviltä mukaan tarttui kolme elokuvaa ja kaksi kompaktia kiekkoa. Luulisin tuollaisen saaliin — ja yhden kovaa vauhtia kipeytyvän ja kangistuvan olkavarren — riittävän yhden päivän saldoksi.