Somewhere the rainbow ends my dear

Isä, minä olen tehnyt syntiä. Niin, sitä samaa, ikuista, jatkuvaa syntiä kuin aina ennenkin. Sitä ainoaa syntiä. Minä olen ollut (ja olen) typerä.

Nyt viikonloppuna olen sohvani kangasta reilusti kuluttaen miettinyt, miten oikeastaan elämääni elän. Tulin siihen johtopäätökseen, että minä olen kuin joka toisesta tarinasta tuttu sivuhahmo, joka vain odottaa. Ja odottaa. Tiedättehän te ne tarinoiden tarjoilijattaret jossain sivukylien kuppiloissa, jotka elävät tippien varassa ja joiden ainoa unelma elämässä on se, että jonain päivänä asiakkaaksi tulee joku komea ja rikas adonis, joka kaappaa heidät urheiluautoonsa ja ajaa heidät auringonlaskuun ja onnellisuuteen jossain aivan muualla. Minä olen sellainen hahmo. No, en tosin tarjoilijatar, enkä nyt ihan tarkalleen ottaen edes tarjoilija, ja unelmanikin on enemmän sellaista rikasta, tyhjäpäistä perijätärsorttia, mutta ehkä ymmärrätte, mitä yritän sanoa. (Jos ymmärrätte, niin hyvä. Itse en ole ihan varma, pysynkö enää kärryillä.) Minä olen Hollywoodin liepeillä olevaan kuppilanmurjuun jämähtänyt wannabe-tähti, jolla on oma käsikirjoitus pöytälaatikossa ja hiljakseen hiipuva toive siitä, että joku tulee juuri sellaista minulta vielä joskus kyselemään.

Ehkä ainoa erotus noihin hahmoihin on se, että minulla ei oikeasti ole edes sitä unelmaa. Tiedän toki haluavani asioiden muuttuvan niin, että saan prinsessan ja puoli valtakuntaa ja ikuisen alennuskortin huoltoasemalle ja voin elää elämäni onnellisena loppuun saakka. Ongelma onkin siinä, että minulla ei ole pienintäkään havaintoa, mitä moinen muutos vaatii. Olen toki ollut onnellinen joskus, montakin kertaa, ja elämääni jopa yleisesti varsin tyytyväinen. (Tämä saattaa tulla monelle teistä yllätyksenä, mutta noin on joskus käynyt/ollut. Ei se nyt niin ihmeellistä ole — sataahan sitä joskus sammakoitakin.) Ehkä tuollaisiin hetkiin on liittynyt aika oleellisesti toisten ihmisten läsnäolo. Noista hetkistä olen tietenkin kiitollinen, ja niistä mahdollisesti seuranneen oman onnellisuuteni loppuminen ei todellakaan ole noiden ihmisten syytä vaan omaani.

Kenties tuo riippuvaisuus muiden läsnäolosta on vain ilmentymä siitä, että minusta nyt vain on niin kovin mukavaa jakaa asioita (lukuun ottamatta maallista omaisuuttani, joka on tietysti minun ja vain minun, ruahahaa!). Kyse siis lienee siitä, että asioista nauttiminen ja kärsiminen yhdessä tuntuu parantavan jotakuinkin kaikkia asioita. Lopulta ongelma taitaa kuitenkin olla se, että minulla ei ole (enää) mitään varsinaista tavoitetta, jota tavoittelisin. Pitkään saatoin piiloutua opintojeni taakse ja väittää niiden olevan kovin rasittava, mutta pakollinen taakka, ja oikeasti niiden loppuun saattaminen antoi elämälleni tarkoituksen. Voisin sanoa yrittäväni myös kehittää omaa töihin liittyvää osaamistani aina vain pitemmälle, mikä varmaan pitää osin paikkansakin, mutta loppujen lopuksi minulle ei tunnu olevan kiinnostusta ja jaksamista moiseen, jos ns. jokin muu puuttuu. Minulla on myös yksi aktiviteetti, jonka voisin nimetä ainoaksi varsinaiseksi harrastuksekseni (jos nyt unohdetaan ne musiikin kuuntelut ja elokuvien katselut, joita jokainen terve ja myös valtaosa himmeistä vatipäistä harrastaa), mutta ei siitäkään elämän tarkoitukseksi ole.

Voihan sitä toki elämänsä odotellenkin viettää. Sitten kun on vetänyt överit jonkin pikaruokalan saniteettitiloissa ja makaa kaakeleilla odottaen sirrakuskien tulevan ja pistävän penaaliin, voi valaistuneena viimeisillä voimillaan huokaista, että hitsinpimpula kun eipä vain sitten lopultakaan osunut mitään kohdalle. Minä tosin olen sen verran turhamainen, että haluaisin jotain vähän hohdokkaampaa. Lisäksi muutun jatkuvasti entistä kärsimättömämmäksi ja eläkeiän lähestyessä vääjäämättä vihaan odottamista entistä enemmän. Tänäänkin aamulla olin menossa urhoilemaan yksikseni sopivaan karsinaan, mutta sen portit olivatkin kiinni. Odoteltuani paikalla muutamaa minuuttia yli kymmeneen miettien vaihtoehtoisia paikkoja kirmasin takaisin kotiin yhden mahdollisen vaihtoehdon kautta todetakseni, ettei se ollut vaihtoehto laisinkaan. Netistä sitten luin, että sen kirotun portin olisi pitänyt aueta kymmeneltä, ja se varmaan aukesikin heti lähdettyäni. Jos olisin tuon aikataulun tiennyt, olisin ollut varmaan vartin myöhemmin liikkeellä eikä minun olisi tarvinnut palata kotiini odottamaan... no, jotain. Mitä tahansa.

Jos joku haluaa vaihtaa typeryyteni johonkin muuhun riippuvuuteen, vaikkapa tupakointiin, niin ottakoon yhteyttä. Tuollaisiin pahoihin tapoihin kun on edes jotain hoitokeinoja. Tietysti jos joku tietää typeryyteen tehoavia purukumeja, laastareita tai inhalaattoreita, niin saa vinkata niistäkin (tai lähettää postissa ihan lupaa kysymättä).

P.S. Mikäli tämän blogin outo nimi muuttuu piakkoin muotoon "Itsesäälimonologit", tiedätte tätä samaa vinkumista ja valitusta olevan luvassa vielä rutkasti lisää.

Pikkusormitriptyykki

Postauksen nimestä tuli nyt aika harhaanjohtava. Tuollaiseksi minä sen kuitenkin jo eilen ehdin päättää, ja kun minä jotain päätän, niin sitten muu maailma saa siihen mukautua. (Jos minä jonain päivänä päätän, että maailma on litteä, sillä hetkellä kannattaa olla sitten kaukana sen reunoista.)

Alkuperäinen ideani oli ottaa pikkusormestani kolme kuvaa, yksi eilen illalla, toinen tänään aamulla ja kolmas tänään illalla. Niistä sadat tai tuhannet ällistyneet lukijani olisivat saaneet seurata, kuinka kalvakan vaalea pienoisraaja alkaa saada punertavanmustan tai purppuran sävyjä.

No, kaksi ensimmäistä kuvaa ehdin jo ottaakin, mutta eihän niistä sävyistä saa juuri minkäänlaista selvää. Tyytynen siis toteamaan, että elämääni on lopultakin ilmestynyt edes jonkinlaista väriä, vaikka sitten vain yhden tai kahden nivelen kohdalle.

Töihin päästyäni tuo sormi on alkanut jopa taipua hieman. Toipuminen (joko aito tai valheellinen) on siis alkanut nopeammin kuin oletin. Ei tuo eilenkään hirveän kipeä ollut, mutta kun se urhoillessa osumaa otti, kanssaurhoilija irvisteli kolmenkymmenen metrin päässä ja sanoi kuulleensa, että nyt napsahti (kerrankin muualla kuin päässä). Ei kai se sitten ihan terve ole. (Siis sormi. Kanssaurhoilija saattaa olla.)

Sana (tai jotain muuta) viikonvaihteeksi

Pahoittelen kovasti aiempaa synkistelyäni. En tiedä, mistä ja miten moinen roska pääsi läpi nettiin. Mikä lie tietoliikenneongelma...

Moisen ilmiön vastapainoksi ja yleiseksi ilmanraikastajaksi ajattelin "ilahduttaa" teitä jollain, minkä löysin (tai joka itse asiassa minulle oikein kädestä pitäen näytettiin, mutta mitäs pienistä yksityiskohdista) viime viikolla.


(via, via, via)

Hate to Feel

Sen odottamisen suhteen olin (jälleen) oikeassa. Uutiset olivat erittäin huonoja ja epämieluisia. Jos positiivisesti haluaa ajatella, niin ne olisivat kyllä voineet olla vielä asteen huonompia, mutta en minä tätä ihan voittona pitäisi.

Nyt on aivan Helvetin paha ja kelvoton olo. Heinäkuut eivät selvästikään ole minun kuukausiani.

I Will Follow You into the Dark

Mielessäni on pyörinyt jo jonkin aikaa tarina Orfeuksesta ja Eurydikestä. Tarinan mieleen palauttaneita syitä on monia (eikä tuo tarina synkässä kauneudessaan ikinä päästäni ole poistunutkaan sen jälkeen kun sen ensimmäisen kerran luin), mutta viime päivien tapahtumien takia minun piti lopulta etsiä tarina käsiini kirjahyllystäni löytyvänä Sandman-sovituksena. (Jos ette tiedä, mitä tarinassa tapahtuu, lukekaa tuon ensimmäisen linkin takaa. Sieltä löytyy aika kompakti tiivistelmä.)

Täytyy sanoa, että kertomus on yhä yhtä lumoava kuin ensimmäisen kerran luettuna, vaikka tuon mainitun version kuvitus onkin minusta aika mitäänsanomatonta (tai jos nyt sanotaan ihan suoraan, että huonoa). En tiedä, olenko kieroutunut tuntiessani suunnatonta viehtymystä tuollaisten surullisten tarinoiden edessä, mutta ainakin rakastan sitä siirappia ja symboliikkaa (kavereiden kesken vain "S & S"), joita tuonkin lehden sivuilta okulaareihini ja käsilleni tihkui. Joskus tosin pistää tosissaan miettimään, kiehtooko minua rakkauteen ja muuhun kuvottavaan ällösöpöilyyn liittyvä dramatiikka enemmän kuin nuo ilmiöt itsessään. (Tästä päästäisiinkin kätevästi filosofisiin kysymyksiin noiden ilmiöiden perimmäisestä luonteesta, mutta moinen pohdinta jääköön — yhä — rasittaville, omahyväisille m*lkuille, jotka sen paremmin hallitsevat.) Mikäli niin on, pääni kaipaisi varmaan pientä hienosäätöä (mitä se nyt toki kaipaa muutenkin —blog.huom.). Se saattaisi myös selittää historiastani aika monia tapahtumia, joista en voi olla kovinkaan ylpeä.

P.S. Esimerkkinä sattuman oudosta huumorintajusta mainittakoon, että tuon julkaisusarjan oikeaa osaa hyllystä etsiessäni silmiini pisti erikoinen (feminiiniseen intiimihygieniaan liittyvä) kirjanmerkki, joka oli jäänyt yhden kirjasen väliin niitä viimeksi lukeneelta ihmiseltä. Se oli vieläpä juuri oikean kirjasen välissä, minkä tosin huomasin vasta kahlattuani puolet noista kymmenestä nivaskasta läpi. Tuo löytö sai minut kyllä hymyilemään, mikä olikin ensimmäinen kerta tänään, kun moinen onnistui; tuli nimittäin mieleen, että ehkä oli lopulta ihan hyvä, että se olin minä, joka sen kirjan välistä löysi.

(Kuva: Gustave Moreau: Orpheus)

There's no comfort in the waiting room

Harrastin hiljattain itseilmaisua odottelun rasittavuudesta. Keskityin kuitenkin lähinnä jonottamiseen tai seisomiseen bussipysäkeillä tai treffipaikoilla. Niiden lisäksi on kuitenkin olemassa yksi merkittävä odottelun alalaji. Kyseessä lienee niistä vieläpä se kaikkein ärsyttävin ja raskain: yhteydenoton tai uutisten odottelu.

Osaltaan se johtuu siitä, että jos odottaa tärkeitä uutisia, oma keskittymiskyky on melko alhainen eikä siis oikein voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Lähes kaikki omat toiminnot (kuten esimerkiksi tällaisten täytekirjoitusten kirjoittaminen blogiin — vaikka eihän tässä kirjoituksessa toki ole mitään omakohtaista tilannetta taustalla) ovat vain ajan tappamista, kun odottaa tuota ulkoa tulevaa syötettä. Ja odottaa. Ja odottaa. Ja... (no, tajusitte varmaan jo).

Sitä paitsi moinen odottelu tuntuu noudattavan sitä kaavaa, että mitä enemmän ja kauemmin niitä uutisia odottaa, sitä huonompia ne ovat.


(Death Cab For Cutie: What Sarah Said)

Dead and Bloated

Eräs kesän ns. isoimpia juttuja minun osaltani on takana, ja olen vielä hengissä. Hengissä pysyminen ei tuottanut kovin suuria ongelmia, mutta välillä meinasivat käämit kyllä palaa ja pelihousujen puntit riekaloitua. Tiivistyksenä täytyy ehkä vain sanoa, että minulla on kovin erilainen tyyli tehdä joitain asioita kuin muutamilla muilla ihmisillä. Ehkä kyse on vain siitä, että minä kittaan kepardia pullollisen (tai kaksi) siinä, missä muilta menee korillinen (tai kaksi).

Samalla ympäripyöreyden tasolla voisin tässä maalailla muista kuulumisistani edessä olevia ikuisuusprojekteja oman kämpän suhteen, mutta en viitsi, kun ne alkavat kuitenkin vain masentaa. Niiden sijasta mainitsen siis vain yhden edessä olevan melko lailla pakollisen tilaisuuden, joka toisaalta on minulle vähintään siedettävän mieluinen. Lisäksi on kovat odotukset muidenlaisten tilaisuuksien määrän kasvusta, mutta se kasvu ei tunnu nopeudessaan jäljittelevän ainakaan rairuohoa. Sammalta ehkä. Vai kasvaako sammal hitaasti? Onko sillä merkitystä? Onko millään? Olenko ihan terve?

(Tässä välissä iski pieni metabloggauksellinen hetki, jonka ajan mietin, mitä hittoa oikein kirjoitan ja — ennen kaikkea — miksi.)

Minä taidan nyt ottaa pizzan uunista ja painua katsomaan Kovaa laakia taikalaatikosta.