Varoitus: tämä postaus sisältää hempeilyä, joka saattaa järkyttää yli kymmenvuotiaita radion katsojia.
Tänään syöttöporsailin toisten nurkissa. Siinä koko possen voimin viileästi hengaillessamme eräs seurueen jäsen alkoi tuijottaa ulos ja ihmetteli ääneen, voiko hänen näkemänsä kummallinen ilmiö olla orava. Itsekin siirryin ikkunan ääreen ja sama ihmetys valtasi minutkin; kaksi sauvakävelijää käveli pitkin asfalttipäällysteistä tietä, ja aivan heidän kannassaan pomppi noin nyrkinkokoinen, ruskea... no, jokin. Se viiletti niin lähellä kävelijöitä, että se näytti odottavan sopivaa hetkeä hyökätä raatelemaan toisen heistä kantapää ja sitä myöten kaikki, mikä on meille länsimaisessa maailmassa rakasta ja pyhää.
Sytytimme piippumme tieteellisen imagon nimissä ja pohdimme ääneen, että oravat eivät käyttäydy juuri havaitulla tavalla, joten havainnon täytyy olla jotain muuta. Koiraksi olento oli aivan liian pieni, ja kun se näytti seuraavan kävelijöitä niin kiinteästi, ehdin jo olettaa sen olevan jonkinlaista heillä nilkassa siimalla kiinni olevaa vappukrääsää. (Ei ihan heti tullut mieleen, miksi joku laittaisi sellaisen laahaamaan lahkeestansa sauvakävelylenkille, mutta suomalaisen muodin suuntaukset ovat toki päässeet yllättämään ennenkin.) Kuin välttyäkseen moiselta profiloinnilta tuo "ufo" (unidentified furry object) kiersikin varjostamansa kävelijän ja koukkasi pariskunnan eteen. Tässä vaiheessa koko seurakunta kuitenkin hävisi näkyvistä ja loput käänteet tästä villin luonnon meille tarjoamasta näytelmästä jäivät harmittavasti hämärän peittoon. Minkään osapuolen tuskanhuutoja ei kuitenkaan pupunkorviimme kantautunut.
Myöhemmin koko seurue päätti yhtenä miehenä (ja tasa-arvon nimissä myös naisena ja lapsena) lähteä kävelylle meren rantaa reunustavalle tielle heittelemään vesilintuja kivillä (tai itse asiassa leivänmuruilla, mutta se ei kuulosta yhtä raflaavalta kuin tulikivet ja tappura). Retken jatkuttua vain muutamia satoja metrejä henkemme salpautui; olimme varomattomuuttamme ja tietämättömyyttämme törmänneet itse mainittuun petoon!
[Kuvitelkaa tähän painostavaa musiikkia ja raastava hetken tunnelmannostatustauko. (Dumdidum.)]
Ilmestys oli kuin olikin orava. Rannan myötäisellä tiellä se seurasi edellämme kulkevia ihmisiä kuin sauvakävelijöitä aiemmin. (Keppien ulkoiluttajista ei näkynyt jälkeäkään, joten ainoana loogisena päätelmänä oletimme hirviön ahmineen heidät sauvoja myöten.) Jäätyään nyt seuraamistaan uhreista jälkeen se huomasi meidät, ja meidän oli enää myöhäistä yrittää karkuun.
Pomppien vuorotellen lähes jokaisen kenkien kärjistä toisille se vaikutti etsivän jotakin hukkaamaansa. Toisin kuin kaikki lajitoverinsa, ruokaa se ei kuitenkaan kelpuuttanut. Jatkaessamme hiljaa kulkuamme tuo kämmenenkokoinen saalistaja jatkoi seurueen osana seuraten milloin kenenkin kantapäitä kosketusetäisyydellä. Kun vastaan tuli ihminen koiran kanssa, oravanalku piiloutui yhden pysähtyneen kulttimme jäsenen kenkien väliin välttämään spanielikonfliktia.
Hetkeä myöhemmin peto oli taas liikkeellä. Menin kyykkyyn ja odottelin pelottomasti hirviötä, joka syöksyi minua kohti lieskat sieraimista purkautuen. Henkeni säästämisen lisäksi se pysähtyi armeliaasti toisen kenkäni viereen, pisti hetken päästä silmänsä kiinni ja alkoi nuokkua. Havahduttuaan jonkun ohikulkijan ääniin se kiipesi toisen kenkäni yli kenkieni väliin, ja hetken miettimisen jälkeen siirtyi toisen kengän päälle istumaan. Ja siinähän se sitten istua kökötti. Ja kökötti. Välillä se tähyili ylös lahkeitani pitkin, mutta ei missään vaiheessa ruvennut varsinaisesti kiipeämään kohti öljyttyjen lihasten peittämää ylävartaloani vaan tyytyi pitämään kurnuttavaa ääntä.
Mutta elämä on lyhyt ja rakkaus on aina aamulla loppu, joten lopulta myös minun ja karvaisen vappuheilani oli aika erota. Kyyneleitä ei vuodatettu eikä astioita paiskottu, ja uudet ohikulkijat kiinnittivät jo tuon saalistajan huomion. Niinpä käänsin urheasti sille selkäni ja jatkoin elämässäni eteenpäin enää pysähtymättä katsomaan taaksepäin.
Vaikka minulla ei tietysti tunteita olekaan, jokin pieni sisäelimeni kuitenkin hieman toivoo, että mikään nälkäinen Lenni ei osu oravanpoikasen tielle. (Tai siis toisinpäin. No, kumminkaan päin.)
8 kommenttia:
Olikohan se tämmöinen?
Pirkanmaalla on ollut liikkeellä pyromaaniorava. Seuraavaksi ne varmaan tekevät vallankumouksen.
Tuo oli lyhyempi ja varmasti kevyempi, sillä ei ollut moottorisahaa eikä torahampaita eikä se esiintynyt Kymeenlaakson alueella (ainakaan tietääkseni — ei sitä ikinä voi tietää, minne asti taiteilijoiden kiertueet ulottuvat).
Muuten kyllä täsmää kuvaukseen ihan yksi yhteen.
Hirrrrrmu tsöpöä... :-)))
Älä huoli, tuossa ei ole mitään söpöä eikä hempeätä. Lapsuuden kauniit muistot orkuista (niin me niitä kutsuimme vasten parempaa tietoa) kaikkosivat jouduttuani muutama vuosi sitten ihan samanlaisen hyökkäyksen kohteeksi. Ne pikkuriikkiset terävät kynnet pitivät inhottavaa ääntä rapistellessaan ylös säärtäni.
Nim. oravannahat valuutaksi jälleen, ja hämähäkinkoivet myös, sillä niitäkin minä kammoan
Zepa,
lopetetaanpas se kiroilu siellä heti alkuunsa.
Vaikka myönnettävä se on, että olisi sitä vappupäivänä aika paljon rasittavampiakin heiloja voinut kohdata.
Alcinoe,
veikkaan, että kammotus laantuu noiden maksuvälineiden ollessa irrallaan niiden alkuperäisestä haltijasta? Muuten jäisivät varmaan maksusuoritukset muovikorttien varaan.
Muistan kyllä elävästi (enkä oikein tiedä, kuinka kuolleesti asioita voi muistaakaan) kuinka joskus lukioaikoina Seurasaaren nököhampaat juoksivat hakemaan kädessä olevia pähkinöitä jalkaa ja vartaloa pitkin, jos niitä ei heittänyt riittävän nopeasti maahan (siis niitä pähkinöitä).
Itsehän sain vasta hiljattain jäykkäkouristusrokotuksen, joten olisin hyvinkin voinut napata tuon hännäkkään kääpiön matkaani, jos olisin ollut akuutissa orkun puutteessa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että jokainen on vastuussa omista orkuistaan, enkä ole riittävän kunnollinen kantaakseni moista vastuuta.
Hahaha (nauretaan kolkosti synkän hissimusakin säestyksellä), sehän oli tietysti salaliito-orava. Nyt tarkkana siellä.
Olisihan se pitänyt arvata. Näin jälkiviisaasti ajatellen on päivänselvää, kuinka mahdoton ajatus yksittäinen taikapähkinä oli. Nurmikummulla onkin täytynyt olla koko joukko Suojelupoliisin jyrsijöitä hoitamassa tätä salaista operaatiota.
Lähetä kommentti