Song to Say Goodbye

Miettiessäni tätä blogia nykyään koen sen olevan yhä enemmän
ja  enemmän  turvonnut  ja  kulahtanut  kuten  Elvis  Vegas-
vuosinaan  -  tosin  valitettavasti   ilman  epäterveellisiä
juustohampurilaisia ja kirkuvia tyttöjä.  Pohdin (ja häpeän)
viimeisimpiä kirjoituksiani,  jotka ovat olleet pakonomaista
änkyttämistä  ihan  hiljaisuuden  rikkomiseksi,   enkä  pidä
sieluni kieroissa silmissä  näkyvästä kuvajaisesta lainkaan.
Lienee siis  korkea aika  saattaa tämä  netin pimeä nurkkaus
armeliaasti saunan taakse.                                  
                                                            
Kirjoitusintoni   on  toki   heilahdellut  jo  monta  kertaa
aiemminkin.  Ennen  ajattelin,  etten  ota  kirjoittamisesta
paineita vaan annan blogini maatua tarvittaessa vaikka monta
kuukautta,  jos inspiraatio ei iske (enkä edes kirjoita enää
yhtään   metabloggausta  siitä,   kuinka  en   keksi  mitään
sanottavaa).   Viime  kuukausina  olen  kuitenkin  huomannut
taipuvani   sittenkin  suoltamaan   kamalaa  tuubaa   verkon
bittiaalloille jonkinlaisen velvollisuuden nimissä.         
                                                            
Ja se ei  vain käy  päinsä.  Minusta  blogin  pitää palvella
kirjoittajaa eikä toisin päin.                              
                                                            
Siispä irrotan  kituvan ajatusteni  kaatopaikan letkuistaan.
Ero tapahtuu  yhteisestä tahdosta  ja perustuu aatteellisiin
erimielisyyksiin.  Me vain kasvoimme erillemme.  Tapahtumaan
ei liity  dramatiikkaa ja ajattelin  tuoda asian julki vain,
jotta  RSS-lukijoita  käyttämättömätkin   vieraat  osaisivat
lopettaa   näillä   nurkilla   poikkeamisen.   (Hah,  kunhan
lämpimikseni  valehtelen;  minähän rakastan  ylidramaattisia
elkeitä yli kaiken, ja suorastaan elän niistä.)             
                                                            
Edellisellä kerralla kirjoitustaukoni  taisi kestää huimasti
viikon tai kaksi.  Tälläkin kertaa varaan itselleni oikeuden
palata maisemiin  jossain muualla,  vaikka tunnin päästä jos
mieli  tekee.  Jos niin  käy,  voisin  ehkä  kuitenkin  olla
edellistä  "paluutani"  omaperäisempi  ja  alkaa  kirjoittaa
vaikka neuleblogia.                                         

All I Want Is You

Joskus, erityisesti huonosti nukutun yön jälkeen, ajatukset saattavat harhailla kesken työpalaverin ja aivot saattavat takertua siveettömiin mielihaluihin. Toisaalta hävettää ja tekee mieli työntää ajatukset sivuun, mutta toisaalta kielletystä hedelmästä nauttimisen yksityiskohtainen mietiskely tuo mielihyvää, joka voittaa muut aistiärsykkeet. Sitä paitsi työpalaverit häviäisivät nautinnollisuudessaan haarukan työntämiselle pistorasiaan, joten palaaminen ajatuksista todellisuuteen ei houkuttelekaan tippaakaan. Kasvot onnistuu todennäköisesti pitämään ilmeettöminä, joskin ehkä hieman poissaolevina, mutta aivot iskevät sielun silmille jo sellaista kuvastoa, että yksityiskohdat voi lähes tuntea, maistaa ja haistaa. Omassa maailmassa olemisen syyllisyys (ja siis töihin keskittymättömyys) iskee jossain vaiheessa, mutta sen jälkeenkin palaa aatoksissaan takaisin moraalittomiin tekoihin kuin itseään kiusatakseen.

Tänään minulla oli tuollainen päivä (mikä tuskin yllätti ketään enää tuon pohjustuksen jälkeen). Vaikka aamuisen palaverin aikana päälle iskeneet mielihalut hiipuivat lopulta ja iltapäivä ja alkuilta menivätkin sujuvasti töihin keskittyessä, kotiin päästessäni idea oli ehtinyt kypsyä alitajunnan uunissa rapeaksi ja näennäisesti hetken mielijohteesta painelin toteuttamaan suunnitelmaani. Moinen julkeus ja rohkeus ei ole minulle välttämättä tavallista, mutta tänä vuonna olen muutenkin päättänyt kuoriutua vanho(illis)ista kaavuistani ja heittäytyä hedonismiin, joten en ajatellut seurauksia vaan marssin vakain askelin maksamaan minua odottavista nautinnoista. Enkä kadu.

Jotta perversioni olisi täydellinen, kuvasin tekoni tulokset. (NSFW!)

Ghost of the relationship past

Hyvinkin tarkalleen kaksi vuotta sitten olin kuin taivaassa, jollaisesta fanaattisimmatkin kristityt voivat vain uneksia. Valitettavasti iloni ja riemuni jäi huomattavasti lyhytaikaisemmaksi kuin niiden penteleiden muka-ikuinen elämä ja autuus. (Fanaattiset kristityt - Dorian 1 - 0.) Tosin jäi minullekin tuosta ajasta käteen muutakin kuin rukkaset, nimittäin tiettyjen asioiden suhteen korkeaksi kasvanut alitajuinen kynnys, josta ei edes tuntematon kaarnasotilas menisi yli niin, että heilahtaa.

Mokoma tuntuu nostavan rumaa päätään aina, kun pitäisi keskittyä juuri päinvastaiseen. Ei sillä, että moiselle päännostolle olisi ikinä hyvä aika; kyse kun on lopulta ihmisten vertailusta, joka jo teoreettisella tasolla on tietysti kuvottavaa ja moraalitonta ja kasvattaa hiilisormenjälkiä ja hukuttaa lokkeja öljyyn. (Mokomat lentävät rotat nyt ansaitsisivatkin sen, mutta se on toinen juttu.) Jonkinlaisen vertailun antaisin kuitenkin itselleni varmaan jopa anteeksi, koska uskon (lähes) kaikkien ihmisten sellaista tekevän kuitenkin, vaikka sitten pienessäkin mittakaavassa. Sitä en kuitenkaan sulata, että vertailukohtana elävälle, viehättävälle olennolle on jalustalle nostettu menneisyyden (h)aave.

Kyllä, kaksi vuotta sitten olin aivan pähkinöinä eteeni osuneesta ihmisestä. Sitä en voi kieltää, enkä toki haluakaan. Muistan kuitenkin myös silloin käyneeni läpi ne pakolliset "olenkohan nyt ihan varma, ettei tässä mikään mätä" -ajatukset, vaikka ne näin jälkikäteen sujuvasti unohdankin ja murehdin sitä verkkoni läpi uinutta täydellistä yksilöä. Itse asiassa tiedän varsin hyvin, että monikin asia olisi saattanut piakkoin hiertää asiat huomattavasti vähemmän ruusuisiksi, jos niille olisi siihen annettu aikaa. Ja aikaahan ei nimenomaan kulunut kuin naurettavan lyhyt hetkinen, lopun koittaessa melkeinpä ennen alkua. (Joskin täytyy nyt sen verran tarkentaa, että en puhu ympäripäissäni iskemästäni yhden yön lähiöruususta, jonka nimestä, ulkonäöstä tai edes sukupuolesta en enää ole ihan varma.) Sitä paitsi uskon tämän epäjumalankuvan muodostuneen pitkälti (ellei jopa pääosin) kyseiseen ihmiseen henkilönä tyystin liittymättömistä asian(kin)haaroista.

Osaan tottakai nimetä myös muutamia asioita, joita kyseisessä ihmisessä kaipaan. (En tosin tiedä, kehtaisinko kaikkia niistä mainita edes kyseiselle ihmiselle itselleen, jos jossain yhteydessä olisimme.) Mutta niin osaan nimetä monista muistakin ihmisistä, edesmenneestä koirastani nyt puhumattakaan. Ja olivat ne asiat mitä hyvänsä, ne eivät saa olla jotain perusteita, joihin nojaamalla annan itselleni luvan paeta kaikkia tulevia mahdollisuuksiani onneen, tai joita ajattelen jotenkin ihmisiä vertaillen ollessani jo muualle lupautunut.

Intiimin paljastelun puolelle menemisen uhallakin manaan tämän asian täten kirjalliseen (ja näennäisen julkiseen) muotoon, että saan sen jonnekin ahtaaksi käyvästä kuupastani. Sitähän varten minä olen blogeja ruvennut kirjoittamaan, prkl.

You've done me wrong

Minä en siedä epäoikeudenmukaisuutta. Tämä lienee uskoakseni yleensä ihan hyvä ominaisuus. Tosin haluamani oikeus tietysti noudattelee määritelmältään omaa mielihaluani, joten en taida olla ehdolla Fröbelin rauhanpalkinnon saajaksi ensi vuonna(kaan). Toki minunkin mielestäni kaltaisteni itsekkäiden sikojen tulee maksaa käytöksestään ja kunkin tulee myös saada tunnustusta hyvistä teoistaan ja nerokkaista lausahduksistaan, mutta lisäksi haluaisin, että typerät muille räyhäävät idiootit kuohittaisiin ja upotettaisiin kiehuvaan öljyyn samalla kun heille tehtäisiin selväksi, että he itse ovat väärässä.

Kaikkien yllätykseksi voin paljastaa, että törmäsin tänään eliöyksilöön, joka kuului viimeksi mainittuun kategoriaan (vaikkakaan hän ei ehkä sen räikeimpiä esimerkkejä olekaan). Kyseinen vatipää suhaili pyörällään sekä jalkakäytävän että autotien puolella rikkoen ainakin muutamaa liikennesääntöä ja minun pysähtyessäni autollani antaakseni hänelle tilaa ylittää suojatie hän ajoi autoni nokan ohi ja tempaisi kohdallani melkoisella vimmalla suuntaani kansainvälisen käsimerkin. Syy jäi minulle epäselväksi, mutta ilmeisesti autoni nokka oli hänen mielestään liian lähellä suojatietä (mikä ei varmaan olisi aiheuttanut ongelmaa, jos hän olisi ajanut suojatiellä eikä koukannut liikenteenjakajan ympäri risteyksen puolelle). Olin niin yllättynyt ja häkeltynyt moisesta typeryyden purskahduksesta, että en ehtinyt reagoida tilanteeseen mitenkään. Kyseinen sääliö siis jatkoi matkaansa todennäköisesti pilaamaan muidenkin ilmaa enkä tajunnut suolestaa häntä siihen paikkaan.

Tämä tapaus muistutti minua jälleen yhdestä suurimmista ongelmistani: en osaa unohtaa (ainakaan helposti) minua kohdanneita epäkohtia tai muitakaan vaivaavia asioita. Tänäänhän minun olisi pitänyt vain naurahtaa kuivasti kyseiselle idiootille ja jatkaa tissmaailmanpolitiikan kuumien kysymysten ajattelua. Sen sijaan tunnen vieläkin lievää harmitusta siitä, että kukaan ei tullut pysäyttämään tätä hiivatonttua etälamauttimen kanssa ja näyttänyt hänelle korvista roikottaen kyseistä risteystä ja tehnyt selväksi, että se oli hän itse, jolta pitäisi kieltää liikenteessä liikkuminen kokonaan täyden kädettömyyden takia.

Mietin lyhyesti, mistä moinen asioiden vatvominen johtuu. Pelkästä typeryyden päivittelystä se ei johdu, sillä sitä tulee nähtyä liikenteessä monta kertaa päivässä ja yleensä se unohtuu saman tien. Tällä kertaa kyse ei liene myöskään siitä, että olen löytänyt maailmasta jonkun, joka ei pidäkään minua maailman hienoimpana ihmisenä. Siispä olen päätynyt yllä eriteltyyn lopputulokseen, että minua sieppaa joutua itse vääryyden kohteeksi niin, että selkärangaton syyllinen livahtaa vielä kuin hauki liukkaalta peltikatolta.

Joka tapauksessa mieluummin unohtaisin moiset asiat kuin pyörittelisin niitä pienessä päässäni siinä määrin, että niistä pitää vielä blogiin tulla purkautumaan.

Integer vitae scelerisque purus

Ennen minulla oli periaatteita. Tai sellaiseen ajatukseen ainakin vetosin, kun jätin tekemättä itselleni mahdollisesti hyötyä tai ainakin iloa tuovia asioita; kuvittelin, että niitä tavoittelemalla saattaisin ehkä vahingoittaa muita (ainakin hieman) ja itseäni ja olla jotenkin huonompi ihminen kuin pidättäytymällä noista harkitsemistani nautinnoista. Siispä jätin asiat tekemättä ja pääni sisällä röyhistelin rintaani miettiessäni, kuinka kirkasotsainen ja suoraselkäinen ihminen olen.

Mutta kuten uskoni oikeudenmukaisuuteen, pääsiäishilleriin ja toimiviin parisuhteisiin aiemmin, tämäkin naiivi harha alkaa pikkuhiljaa vetää viimeisiä henkäyksiään. En siis ehkä ole tuomittu idiotismiin loppuiäkseni. (Mahdolliset eriävät mielipiteet voitte postittaa lähimpään hyvinvarusteltuun lehtipisteeseen kuumalla pannulla kuullotettuna.)

Nykyään uskon, että moraalisen ja eettisen ylivertaisuuden tavoittelu (vaikka sitten vain sisäisesti, muiden kanssa kilpailematta) on fiksua kuin laitesukellus kuivausrummussa. Kolhut kuuluvat elämään, ja niitä saa vastaanottamisen lisäksi myös jaella muille. Lievä hedonismi pitää mielen virkeänä ja kanta-asiakaskortin sukupuolitautien klinikalle runsaissa leimoissa. Sitä paitsi onhan se nyt hiton omahyväistä kuvitella, että se heilauttaa kenenkään maailmaa raiteiltaan, jos tavoittelee välillä vähän omaakin etuaan.

Siispä nyt suuntaan katseeni euforiseen tulevaisuuteeni terveen itsekkyyden tähdet silmissä loistaen.

Unnatural Selection

Tiina kirjoitti hiljattain postauksen, joka vaikutti aiheeltaan niin tutulta, että ajattelin uusiokäyttää muiden ihmisten ideoita ja väittää niitä omikseni. Tuleepahan taas ainakin hukattua vapaa-aikaa sujuvasti koneen ääressä niin tehdessäni.

Ensinnäkin kirjoituksen avausajatus siitä, että kuvissa näyttää oudolta, eikä mitenkään hellyttävällä tavalla, on kovin tuttu. Peilin edessä saa itsensä ruoskittua aamuisin taltalla ja höylällä sellaiseen kuntoon, että kehtaa lähteä ihmisten ilmoille (tai kenen ilmoja ne sitten ovatkaan), mutta jos näkee itsestään otetun kuvan, tekee mieli juosta masentuneena päin seinää. (Toki muutaman vuoden ajan yritin lähettää reklamaatioita kamerafirmoille pöyristyttävällä tavalla vääristävästä optiikasta, mutta jotain olen jo sittemmin oppinut ja myöntänyt itselleni totuudenkin — ainakin osaksi.) Hetkittäin tosin tuntuu siltä, että häivähdyksen samaa tunnetta saa joskus myös törmätessään julkisilla paikoilla heijastaviin pintoihin, mutta ei lainkaan samoissa mitoissa kuin valokuvissa. Päätelmäni onkin, että saniteettitilojen peilit valehtelevat imartelevasti ja/tai peilikaapit erittävät jotain huumaavaa ainetta, joka parantaa itsetuntoa. CIA:n salaliitto lienee todennäköisin selitys.

Myöskin Tiinan rohkea tunnustus kateudensekaisen ihmetyksen tuntemisesta ei-niin-hehkeitä ihmisiä katsellessa kuulostaa tutulta. Ja kyllä, minäkin myönnän sen olevan itsekästä ja rumaa. Mutta sittenhän se toisaalta sopii siihen hahmoon, joka niistä kuvista tuijottaa. Ja niitä katsellessa voikin todeta, että sillä kadulla vastaan kävelleellä heebolla olivatkin asiat vielä hyvin sen ulkomuodonkin kanssa, seuralaisen todennäköisestä maksuttomuudesta puhumattakaan.

Peesaustriptyykin voin täydentää yhtymällä blogiemännän kommenttiosastolla esittämään lausahdukseen siitä, kuinka ihmisten kiinnostukset tuntuvat aina menevän ristiin. Tämän täytyy kokemusteni perusteella olla jonkinlainen luonnonlaki, niin perustavanlaatuisesti se tuntuu toteutuvan. Painovoimaakin voinee uhmata helpommin. Ja silti tämä "ristiveto" ihmetyttää yhä. Toisaalta pitäisi kai olla otettu, jos edes joku kiinnostusta tuntee, mutta toisaalta sen yksisuuntaisuus saattaa tehdä tilanteesta siinä määrin epämukavan, että harmitus peittää alleen pienet itsetuntopiristeet.

Kommenttiosastolla hypättiin myös sujuvasti hieman aiheen viereen, kun alettiin puhua aloitteiden tekemisestä. Ja siitähän minulla vasta riittääkin sanottavaa.

Oikeastaan kaikki kanssakäymiseni vastakkaisen sukupuolen kanssa ovat lähteneet toisen osapuolen aloitteesta. (Kanssakäymisestä ei tässä rivossa, mutta tähän yhteyteen siistityssä merkityksessä ole kokemusta. Jos sellainen kiinnostaisi, ei ole aavistustakaan, olisiko tilanne siinä sama.) Joskus kyse on ollut tosin vain siitä, että toinen on ehtinyt tehdä sen ennen minua, ja tarkemmin ajatellen on käynyt niinkin, että toinen osapuoli on tehnyt lopulta aloitteen torjuttuaan ensin minun aiemmin tekemäni aloitteen, mutta ehkä leimaan ne nyt säännön vahvistaviksi poikkeuksiksi.

Totuus syystä lienee, että pelkään rukkasia enemmän kuin hammaslääkäriä. Tai varmaan enemmänkin, koska hammaslääkärissä sentään uskallan käydä. Mutta esitän nyt muutaman tekosyyn, ja toivon kaikkien nyökyttelevän niille hyväksyvästi.

Naiset ovat minulle kertoneet, kuinka inhoavat päällekäyviä partanaamoja, joiden seura ei heitä voisi vähempää kiinnostaa. Kaikenlainen kiinnostuksen osoittaminen on myös kuvottavaa vonkaamista, joka saa naisen tuntemaan itsensä halvaksi ja miehen näyttämään kiimaiselta, epätoivoiselta idiootilta. Jonkinlaiseksi lähestymisen ohjenuoraksi olen saanut pääteltyä kiteytyksen "Tule rohkeasti juttelemaan... jos olet George Clooney. Muuten ei tarvitse vaivautua." (Tosin katsellessani sivusta sukupuolikumppaneitteni toimintaa täytyy sanoa, että ymmärrän molemmat ym. näkemykset; erityisesti humalassa yritykset ovat aika puistattavia eivätkä kiiluvat silmät ja kuolaa valuvat suupielet varsinaisesti vetoa minuunkaan.)

Tilanteesta katkeroituneena voisin nyt haukkua feministejä tai ehkä kaikkia naisia ja todeta maailman miehille epäreiluksi. Kun toisaalta tiedän ainakin joidenkin naisten törmäävän pystysuoraan seinään lähestymistensä kanssa, en oikein voi tehdä tästä pelkkää sukupuolikysymystä (vaikka toki haluaisin, koska se olisi helpompaa). Siispä täytynee vain tyytyä syyttämään biologiaa; uskon, että ihmisrodun hylkiöyksilöissä elää voimakkaana jokin tietty geeni, joka saa meidät haluamaan (pelkästään) niitä ihmisiä, jotka eivät halua meitä. Näin meidät saadaan sujuvasti pois ihmiskunnan geeniallasta hämmentämästä (mihin minulla ei olisi kyllä pienintäkään halua antaa omaa panostani muutenkaan).

Lopuksi voisinkin kirota vaikka evoluution alimpaan Helvettiin.

I'm Going Slightly Mad

Viime kuukausina olen tehnyt isoja päätöksiä tai ainakin toteuttanut vanhoja sellaisia. Olen panostanut niihin melkoisesti ainakin taloudellisesti, uskoakseni hieman myös muilla tavoin. (Teeskentelen nyt, että minulla on muitakin kuin taloudellisia resursseja.) Motiivini on ollut toteuttaa joitain unelmistani ja suunnitelmistani pitkänkin odotuksen jälkeen ja muovata siten elämääni möykky sitä onnellisuutta, jota helmikuisessa postauksessani peräänkuulutin. (Joskaan en suoraan sanottuna ymmärrä, miksi asioita pitäisi kuuluttaa mihinkään perään, mutta jätän nyt pohtimatta sitä enempiä epämiellyttävien mielikuvien pelossa.)

Toisaalta asioiden odottelu ja esimerkiksi taloudellisten menojen ja tulojen suuruuden varmistuminen on stressannut. Olen nukkunut tavallistakin huonommin, keskittymiskykyni on riittänyt lähinnä kolmisanaisten lauseiden muodostamiseen ja vatsani on ollut rauhallinen kuin sähköiskuja saava bengalintiikeri.

Asioiden ratketessa tai muuten edistyessä yksitellen on oloni tosin ollut varsin aikaansaava ja tyytyväinen, silmänräpäysten ajan jopa euforinen. Olen myös onnistunut rajaamaan murehtimiseni pitkälti aina käsillä olevaan asiaan perisyntini, yleisen maailmantuskan, sijaan. Käteen on jäänyt jotain, joka näkyy ulospäin todennäköisesti jonkinlaisena edistyksenä. Katse suunnattuna kohti seuraavaksi tulevaa virstanpylvästä tai muuta lahoa tolppaa olen kokenut kulkevani eteenpäin, vaikka sitten kuinka pienin askelin.

Vaan sitten koittaa tietysti ilta, jolloin suunnittelemani kotiinlähdön sijaan päätänkin jäädä tuttavani seuraksi vielä yhden tuopin ajaksi tämän vaihtaessa ravitsemusliikettä, ja sinänsä mukavan keskustelun sivulauseessa kuulen — vieläpä oikeastaan minuun liittymättömän — asian, jota en olisi halunnut kuulla.

Saldona onkin sitten kovin tuttu tunne siitä, kuinka millään maailman materialla ei saa peitettyä sitä tosiasiaa, että oma elämä on tyhjää ja merkityksetöntä kallisarvoisen ajan heittämistä susieläimeen.