Please keep me in mind

Olen huomannut, että sahanpurupallo hartioillani puskee minua aina hetkittäin kohti menneitä, ja syyllistyy siinä samalla itsekkyyden pimeään perisyntiin. Tämä ei varmaankaan tule yllätyksenä kenellekään blogiani seuranneelle, mutta toivon mukaan ei myöskään ei-toivottuna pikakertauksena aiempiin aiheeseen liittyneisiin kirjoituksiin. (Voisin minä jotain uuttakin kirjoittaa, mutta kuten todettua, kuuppa tuuppii ihan pakottavasti sinne menneisyyden kertaukseen. (Ovela tekosyy kirjoittaa aina uudestaan samoista aiheista, eikö?) Sitä paitsi sain inspiraation muualta, ja sillä suunnalla toivottiin myös jotain luettavaa. Kannattaa varoa, mitä toivoo.)

Minä ajattelen ihmisiä. Vaikka omitomalaatuinen saatan ollakin, uskon muidenkin harrastavan samaa. Tiettyjen ihmisten ajattelu vain noudattaa lähes aina samaa vanhaa kaavaa, ja se on minusta kovin mielenkiintoista. (No ei se oikeastaan ole — mieluummin katsoisin eroottista draamaa telkkarista kuin paasaisin tästä, mutta futisliiga on tauolla.) Kaava on yksinkertainen ja silti kovin voimakas, vaikkei se ehkä Einsteinin kuuluisalle raapustukselle pärjääkään tai kelpaa patenttitoimiston kirjoihin: ajattelen menneisyyteni ihmisiä — joskus vuosienkin takaa — varsin rajatusti omasta, itsekkäästä näkökulmastani ja yleensä lopputuloksena minua ottaa päähän.

Näiden ihmisten ajattelu itsessään ei varmaankaan ole mitenkään universaalisti väärin tai millään tavalla yllättävää; he ovat aikanaan olleet toki merkittävässä asemassa maanpäällisessä elossani. (Ja täytyy tylsästi todeta, että juuri muunlaista eloa minulla ei olekaan.) Tästä olen jauhanut aiemmin jo kaiken sanomisen arvoisen. Se, minkä olen jättänyt kertomatta, on minun tapani miettiä heitä.

Ajattelu keskittyy tietysti ensisijaisesti lähinnä irstaisiin muistoihin käsirautoineen ja absinttihuuruineen. Mutta hyvänä kakkosena listalla ovat pohdinnat siitä, millä tavalla nuo ihmiset minua muistelevat (jos muistelevat lainkaan). Oikea vastaus on oikeastaan täysin yhdentekevä, mutta jo pelkkä moisen pohtiminen kertonee jotain omahyväisestä ja itsekeskeisestä pienoismaailmastani. Jyrkänteen yli sinne mainittuihin itsekkyyden kanjoneihin nämä ajatuskuviot työntää lopulta se, että minä jollain kierolla tavalla toivoisin kyseisten ihmisten ajattelevan minua paljon ja jatkuvasti, erityisesti kovalla ja dramaattisella kaipuulla. (Sama pätee toki kaikkiin maailman ihmisiin, mutta näihin erityisesti.)

Ehkä tämäkin on kovin luonnollista ja yleistä. Ehkä ei. Joka tapauksessa, kun itse ei tosissaan kaipaa enää minkäänlaisia uusintoja menneistä, toiveet siitä että toiset ihmiset itkisivät minun perääni ovat melkoisen egoistisia ja... no, parhaimmillaankin jokseenkin säälittäviä. Voisin yrittää puolustautua sanomalla, että olen vain sattunut näkemään muutaman Austen-filmatisoinnin liikaa, mutta enää se ei taida mennä edes itselleni läpi (ja minä sentään olen poikkeuksellisen hyväuskoinen ja helposti huijattavissa). Äitini ei taitaisi olla pojastaan kovinkaan ylpeä, jos tietäisi.

Kaikkea sitä kupoliin mahtuukin kummittelemaan.