Some Great Reward

Jos ihminen on oppinut oikein kiltiksi ja vastuuntuntoiseksi ja elättelee toiveita jonkinlaisen karman olemassaolosta, hän alkaa hiljalleen epäilemättä kissautua; hänen henkensä tosin saattaa pihistä muutenkin, mutta aurinko paistaa hänen päiviinsä vain kiitosten myötä. Ja vaikka hänen ylitseen ei käveltäisikään (mikä tosin lienee aika epätodennäköistä -blog.evvk.huom.), perustyytyväisyys ja asioiden oleminen oikeastaan kaikin puolin hienosti eivät hänelle riitä syyksi hymyyn (puhumattakaan maanisesta virneestä, mutta se on ehkä pelkästään hyvä asia). Ehei, onnellisuus nousee Eedenin puun lailla vain siemenestä, joka on kylvetty päätä jatkuvasti silittäen.

Jotkut rakentavat itsetuntonsa öljytyn, kadehdittavan lihaksikkaan vartalonsa varaan (en ehkä tarkoita tässä itseäni, mutta saatte vapaasti toki ajatella niin), toiset vetyperoksidin, muovilisäkkeiden ja paksun maalikerroksen muodostamalle sokkelille. Vaikka kauneus ja komeus onkin kovin katoavaista, heillä on kieltämättä kuitenkin toivoa vaikuttaa itsetuntoonsa itse. Toisten kiitosten ja muiden almujen varaan rakennettua itsetuntoakin saa ehkä tovin pidettyä yllä riittävän ahkeralla nuoleskelulla ja muulla alentuvalla kerjuulla, mutta silti se on lopulta katoavaista kuin mundinen glooria. (Tosin on se ehkä silti terveempää kuin ruokaöljyn ruiskuttaminen oman ihon alle kauneustarkoituksessa. Voitte tarkistaa Koreasta, jos ette ole varmoja.) Kun jatkuva kehuminen ja erinomaisuuden vakuuttelu loppuu (edes hetkeksi), on tällainen tuen kalastelija heikoilla jäillä ja läpeensä kelvoton katiskantäyte.

Siis tiedoksi teille, kaikki (myös tulevat) vanhemmat: opettakaa lapsenne odottamaan kiitosta ja pääntaputtelua päivittäin pelkästä olemassaolostaan, ja he saavat todelliseen maailmaan päästessään erinomaisen opetuksen siitä, mitä pettymys ja ahdistus ovat. Alan ymmärtää, miksi spartalaisilla meni aikoinaan niin lujaa.

(kuvalähde)