sunnuntai 27. huhtikuuta 2008

Praise to the glory of loved ones now gone

Sain eräältä tuttavalta lainaan kirjan, joka on ollut jo pitkään tarkoitus lukea. Loppuviikosta sainkin sen luettua loppuun ja ilahdutan teitä nyt pistävällä analyysilla kyseisestä eepoksesta. Kyseessä on Deborah Curtisin kirja Touching from a Distance.

Pienenä pohjustuksena niille, joiden yleissivistys ei kata mitään näinkin oleellista: Debbie on humppaorkesteri Joy Divisionin keulakuvan Ian Curtisin leski, ja kertoo kirjassaan vähemmän tai vielä vähemmän ihanasta elostaan miehensä rinnalla. Mainittu yhteiselo loppui 1980, jolloin mies siirtyi ns. rajan taakse oman kätensä kautta vain päivää ennen yhtyeensä ensimmäistä Amerikan-kiertuetta. (Minkä jälkeen jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet jatkoivat uraansa vaihtaen nimensä New Orderiksi, josta jokaisen teistä on sentään täytynyt kuulla.) Jos joku on sattumoisin poikennut tänä vuonna teatterissa katsomassa (minusta mainion) elokuvan Control, kyseinen joku tunnistanee tarinan. Raina nimittäin perustuu jossain määrin mainittuun painotuotteeseen.

Herra Curtis on ollut minulle varsin kaksijakoinen henkilö. Toisaalta olen viehtynyt joihinkin hänen yhtyeensä kappaleisiin, joita siivittävät hänen yltiöpositiivisuudestaan tunnetut sanoituksensa. Toisaalta minun on mahdoton ihailla ketään, joka pettää kotona pienoisen lapsen kanssa odottavaa vaimoaan kiertueella löydetyn tyttöystävän kanssa. Mies saattoi siis kirjoittaa mahtavaa tekstiä, mutta persoonana hän oli melkoinen m*lkku.

Ja tähän arviooni Deborah Curtis yhtyy (no, ehkei nyt varsinaisesti juuri minun arviooni), välillä suorastaan hämmentävällä antaumuksella. Hän kertoo pariskunnan elämästä käytännön esimerkkien avulla maalaten melkoisen synkällä sävyllä henkilökuvaa miehestä, joka kontrolloi vaimonsa kaikkia sosiaalisia kontakteja ja muun muassa pitkälti erottaa hänet parin yhteisistä ystävistä. Pettäminenkin on minun kirjoissani jo anteeksiantamatonta ja alhaista (tosin minä nyt olenkin tiukkis), mutta kirjassa kuvattu perheterrori saa miehen vaikuttamaan todella nilkiltä aivan uudella tasolla.

Mikään demoninen sadisti Ian Curtis ei vaimonsakaan mukaan kuitenkaan ollut. Vaikka miehen käytöksellä ei hymypoikia olisikaan voitettu, ei hän ilmeisesti sortunut väkivallassaan fyysisyyden puolelle (sen henkisen väkivallan ollessa toki aivan yhtä tuomittavaa). Teineinä solmitussa avioliitossakin voi "kasvaa erilleen" niin kuin naistenlehdissä ainakin, joten "ajautuminen" suhteeseen toisen naisen kanssa nyt saattoi olla vain harmillinen lipsahdus (vaikka suhde sitten jatkuikin miehen elon loppuun saakka hänen valehdeltuaan jo lopettaneensa sen). Lisäksi laulajapoju jätti pienen tyttärensä hoidon puhtaasti äidin kontolle, mutta vakavan epilepsian takia toki olikin olemassa riski, että hän kouristusten iskiessä tiputtaisi piltin vakavin seurauksin. Myönnettäköön, että kotoa poissa pysyminen ja lapsen hoidon välttäminen lähes kokonaisuudessaan oli silti ehkä hieman yliampuvaa varovaisuutta.

Deborah Curtis näkee ymmärrettävästi aika monet näistä visioista enemmän tekosyinä kuin siedettävinä perusteluina. Välillä sävy on sen verran kitkeränkatkeraa, että hyviä puolia ei aviopuolisosta tunnu löytyneenkään. Käy kuitenkin ilmeiseksi, että miehen epävakaus menee osittain hänen fyysisen(kin) sairautensa piikkiin, eikä tätä suinkaan kielletä kirjassa vaan päinvastoin sairauden ja sen todennäköisesti puutteellisen hoidon osuutta tapahtuneissa käänteissä korostetaan useasti.

Jos miehen kirjoittamia lyriikoita pitää luotettavina kuvauksina hänen oman mielensä liikkeistä, ei ehkä voi väittää hänen itsensäkään olleen erityisen ylpeä kaikista tekosistaan.



Mother I tried please believe me
I'm doing the best that I can
I'm ashamed of the things I've been put through
I'm ashamed of the person I am

        Joy Division: Isolation (ote)


Viimeistään nähtyäni Control-leffan tammikuussa aloin olla vakuuttunut siitä, että tuo nuorena kuolleita rock-tähtiä ihaillut, synkistelevä lyyrikko oli yksityiselämässään vähemmän ihailtava tapaus. Kirjan perusteella moinen ilmaus vaikuttaa nyt aika alimitoitetulta.

Toisaalta minun on vaikea ohittaa sitä seikkaa, että tämän ristiriitaisen henkilön kuvaus on häntä kohtaan mahdollisesti (varsin hyvästä syystä) katkeroituneen ihmisen käsialaa, ja julkaistu luettavaksi viisitoista vuotta miehen kuoleman jälkeen. Vaikka en usko, että Deborah Curtisilla olisi varsinaista tarvetta liioitella tapahtuneita asioita tai ainakaan kaivaa niitä omasta hatustaan, lienee hyvä pitää mielessä, että nyt jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten tuhkattu miesvainaa ei voi enää juurikaan puolustautua.

6 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Mutta miksi mennä naimisiin ja perustaa perhe sellaisen miehen kanssa? Vai muuttuiko tyypin käytös ihan radikaalisti vasta papin aamenen jälkeen?

Curtisin olisi kyllä pitänyt jaksaa sätkiä neljä vuotta pidempään, niin olisi päässyt siihen legendaariseen Joplin-Hendrix-Morrison-Cobain-jne. -ketjuun.

DorianK kirjoitti...

Mutta miksi mennä naimisiin ja perustaa perhe sellaisen miehen
kanssa? Vai muuttuiko tyypin käytös ihan radikaalisti vasta papin
aamenen jälkeen?


Niin, sepä tässä onkin varsin hyvä kysymys. Käsittääkseni mies oli kunnollisempi (mitä nyt otti joskus pienet lääkeöverit yms.) ja toki naiseen aivan lääpällään ennen häitä. Moinen käytös taisi kyllä karista jo ennen jakaantumista, mikä pistää kyseenalaistamaan sen järkevyyttä. Vaan ei sitä aina kai järkevä tarvitse ollakaan, ja teinit nyt tekevät joskus tyhmiäkin asioita.

Ei sillä, että itsellä olisi varaa ketään neuvoa tai että se minulle millään tavalla kuuluisikaan, mikä kunkin motivoi tekemään omat päätöksensä.

Curtisin olisi kyllä pitänyt jaksaa sätkiä neljä
vuotta pidempään, niin olisi päässyt siihen legendaariseen
Joplin-Hendrix-Morrison-Cobain-jne. -ketjuun.


Ehkä nuorena kuolemisen hohdokkuus on sitä kovempi, mitä nuorempana kuolee. Tosin nitkahtamista ennen pitäisi onnistua saavuttamaan ainakin jonkinlaista kulttisuosiota, joten laskukaava saattaa olla hieman monimutkaisempi.

Masentavaa ajatella, että itse on ohittanut jo mahdollisuudet edes tuollaiseen saavutukseen.

nona kirjoitti...

New Order oli mun SUURI suosikki, ihanalla tavalla outo. Oudot tyypit - niillä on menneisyytensä.

Surullista. En tiedä vapauttaako häpeän ja syyllisyyden tunne tekojen vastuusta varsinkin kun kuvioissa on jo lapsi mukana. Tekee ilkeää ajatella, että tuollainen menee pitkälle läpi juuri taiteellisuuden romantisoinnilla.

Tiina kirjoitti...

Niin, jos joku tietäisi vastauksen tuohon mun kysymykseen, niin täällä olisi varmaan paljon vähemmän perheväkivaltaa.

DorianK kirjoitti...

nona,

itsekin kuuntelin New Orderia jo ennen kuin tutustuin Joy Divisioniin, enkä sitäkään ole suinkaan hylännyt.

Minusta vastuutaan omista teoistaan ei voi paeta, vaikka keksisi niille kuinka hyviä selityksiä. Toki jokainen tekee virheitä, mutta tekojen toistaminen ja jatkaminen ja niistä valehteleminen ei ole mitenkään hyväksyttävää, vaikka kuinka kokisi oman elämänsä kurjaksi ja ikäväksi ja epäreiluksi (jne. jne.). En lainkaan epäile, etteikö mainittu herra olisi itse kokenut menettäneensä elämänsä kontrollin jossain vaiheessa tyystin, mutta itse pidän sitä enemmän tekosyynä kuin minään force majeurena.

Vaikeahan minun on tosin mistään mitään tietää, kun en ole ikinä moista kokenut.

DorianK kirjoitti...

Tiina,

todennäköisesti olisi. Tosin saattaisi olla vähemmän perheitäkin, jos ihmiset harkitsisivat tekojaan tarkemmin. (En sitten tiedä, olisiko sekään huono asia. Luulen, että olisi.)