Jokaisen kiven rohkeasti kääntävänä ja lukittuja ovia pelotta uhmaavana kansalaisjournalistina ajattelin tarttua aiheeseen, jota kukaan muu ei uskalla näinä epävarmuuden aikoina edes lyhyesti sivuta: jouluun.
Paketoidessani tänään soraa lahjaksi lähisukulaisilleni aloin miettiä, kuinka joulujen viettäminen on osaltani muuttunut. Ei vaatinut kovin kummoisia älynlahjoja päätyä lopputulokseen, että suunta on ollut suorastaan masentava. Lapsuuden joulut olivat mukavia materialistia juhlia, jolloin itse sai vältettyä kaikki vastuulliset askareet keskittymällä väkivaltaviihteen katseluun televisiosta ja antamalla vanhempien ihmisten taikoa pöytään kaikkia turhia sörsseleitä kädet ruvella ja hermot lopullisen romahduksen partaalla. Ainoa poikkeus tähän leppoisaan oleskeluun oli kuusen koristelu, johon kai osallistuin ilmeisessä mielenhäiriössä vieläpä innoissani.
Toki joulu itsessään oli nuorelle hampuusille ehkä tavallaan nykyistä stressaavampaa. Piti vääntää yli kolme viikkoa paperikalentereista luukkuja auki joka ainoa aamu ja saada uskoteltua vanhemmille, ettei muka ollut syönyt suklaakalenterin koko sisältöä jo marraskuun puolella. Luonnollisesti lahjonta oli yksipuolisuudestaan huolimatta myös hermoja kiristävää, kun piti jännittää koko syksy aina aattoiltaan saakka kasvavalla intensiteetillä, saako viimeinkin toivomansa nuubialaisen orjattaren vai onko paketeissa jälleen radio-ohjattavia villasukkia ja mummon virkkaama suklaalevy. Myös keplottelu irti joulukirkossa käynnistä oli hetkittäin ajankohtaista, kun joku vielä satunnaisesti yritti sellaiseen mukanaan raahata.
Kaikista näistä koettelemuksista huolimatta tuntuu kuitenkin todella siltä, että vuosien myötä kokonaiskokemus vuodenvaihteen juhlapyhistä on entistä(kin) negatiivisempi. Tämä asiaintila ei johdu pelkästään juhannuksesta lähtien telkkarissa pyörineistä joulumainoksista tai korvia raastavista, epäjumalia palvovista infernaalisista rallatuksista, joita saa sietää kaikissa kaupallisissa tiloissa kuukausitolkulla ennen kuin jolupunkki puskee sisään piipusta. Itse juhlarituaaleistakaan en stressaa, koska tämän kerettiläisen näennäis-kwanzan viettäminen ei ole sen enempää velvollisuus kuin pisteytystä vaativa suorituskaan. Ehkä tavallaan siinä juuri piileekin koko ongelman ydin; kun juhla on jokseenkin yhdentekevä, se ei juuri putkijuoksua hidasta tai hetkauta.
Ei sillä, ettenkö tässä 11 päivän "lomani" aikani viettäisi varmaan paria päivää sukuloiden ja lahnaillen nojatuoleilla ja sohvilla saamatta mitään varsinaisesti aikaan, ja etteikö saamattomuus (enkä tarkoita sellaista rivoutta, mitä jo ehditte miettiä — tai siis sellaista rivouden puutetta... tai siis jotain) tekisi ihan hyvää. Ainakaan meidän perheessämme siihen ei tosin tarvita punanuttuista setää ojentamassa krääsää vinkuville kerubeille vaan cosa nostra voi istua pöydässä tuntikausia syöpöttelemässä ja hourimassa sukulaisten tyräleikkauksista. Tämä pyhä sattuu käytännössä mahdollistamaan lähinnä sen, että hetkellisen passivoitumisen lisäksi töitä saa tehdä kahdeksan tunnin sijasta kellon ympäri tulevina päivinä. Revi siitä sitten hyvää joulumieltä.
Totuuden (eli jonkun muun kuin itseni) nimissä on tosin sanottava, että muutosten suunta saattaa noudattaa tiettyä kaavaa vain suuressa mittakaavassa, ja satunnaisia vahinkoja tapahtuu joskus. Viime joulu oli itse asiassa ihan mukava, ja odotettavissa lienee, että tätä joulua seuraavatkin sujuvat hieman vähemmän ahkeroinnin merkeissä. Siispä kippis sille.
(Kuva: tuntemattoman tekijän kuvitusta kansantarinaan)
sunnuntai 23. joulukuuta 2007
A Warm Place
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Lahnailusta soran paketointiin..ööö, kumpi suunta on masentava? Sinänsä hilpeää tutun tuntuista perinnejouluilua. Minulle on herännyt viimein (!) kysymys: miten tämän performanssin voisi luoda jotenkin omista mielekkäiksi koettavista lähtökohdista uudelleen?
Kaikki suunnat ovat masentavia, tietenkin.
Täytyy sanoa, että joulu ei mennyt ihan niin kuin ennakkoon ajattelin. Eipä se toisaalta kummoisia yllätyksiäkään lopulta tuonut. Jotain tuttua ja turvallistahan se oli, odotetuilla ja odottamattomilla lisämausteilla.
Tuohon uudelleenluontiin on kai yritetty kehitellä vaikka minkälaisia ideoita. Omassakin ystäväpiirissä on esimerkiksi Balille jouluksi karanneita yksilöitä. En tosin tiedä, pääseekö missään lomakohteessakaan kaikesta humpuukista eroon, ellei asu luolassa.
Toinen kotoisampi vaihtoehto olisi vetää kunnon p*rseet. Jos noudattaa ennen joulua annettuja kauniita ohjeita siitä, että lapsille pitää antaa raitis joulu, voi käydä hakemassa viinat joltain naapurilta, jolla lapsia sattuu olemaan. Ei kai se niin tarkkaa ole, kenen lapsille sen raittiin joulun antaa.
Tämäkään vaihtoehto ei — valitettavasti — liene kovinkaan uusi tai toimiva idea.
Paljon näkee juttuja immeisistä, jotka kovasti pakenevat joulua kuka minnekin, mutta sitten käy ilmi että pitihän sitä kinkkua löytää ja voi voi kun ei täältä Thaimaasta /Kanarialta /Miamista oikein saa sitä kunnon lanttuva...ja niin edelleen. KOva meteli omasta erikoisesta joulun välttelystä.
Ajattelinkin lähinnä, kuinka löytää se oma jouluajatus karkaamatta muualle kuin omaan päähänsä tai sieluunsa tai johonkin tahoon, jolla on sitä syvempää ymmärtämystä.
Sillä jos tässä keskellä kaamosta on tarkoitus ottaa itsensä irti maallisesta oravanpyörässä kipityksestä, koska sill eon valtiovallan taholtakin aika suotu, eikä mikään muutenkaan toimi joulunpyhinä, se on syytä tehdä niin että siitä on oikeasti iloa itselle ja lähimmäisille, luulen ma.
Toisaalta kuulee myös kauhutarinoita siitä, miten joulua on paettu jonnekin Thaimaaseen ja siellä vähintään hotellissa soi joulun tienoilla Kulkuset monta päivää putkeen käytävillä ja lähes ainoana ruokavaihtoehtona on länsimäinen juhlapöytä. Ei taida sentään ihan suomalainen olla.
Itselläni ne positiiviset jouluyllätykset löytyivät siitä, kun tuli illallisten jälkeen (eli joskus ennen puoltayötä) alas rakkaiden ihmisten kanssa sohvapöydän ääreen ja kuunneltua musiikkia, katsottua telkkarista jotain hömppää ja/tai luettua kirjaa yli kahteen yöllä. Ennen illallisia oli joulurauha minusta jossain aika kaukana.
Ja kyse oli siis alas istumisesta. Mitään uskonnollista laskeutumista rahvaan joukkoon se ei siis ollut.
Lähetä kommentti