Why Can't I Be You?

On olemassa ihminen, johon suhtaudun hyvin kaksijakoisesti. Uskon hänen olevan pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja - omien arvojensa mukaan - korkeamoraalinenkin henkilö. Hän yrittää elää jonkinlaisten periaatteidensa mukaan, vaikka lipsuukin niistä mielestäni liikaa.

Hän on kuitenkin tuottanut minulle enemmän pettymyksiä kuin muut tuntemani ihmiset yhteensä. Voisin ehkä jopa sanoa, että hän on pettänyt luottamuksenikin useammin kuin kerran. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä läheisyytemme takia suhtaudun hänen tekemisiinsä - ainakin joihinkin niistä - todennäköisesti ankarammin kuin kenenkään muun. Tiedän tämän, eikä ole varmasti liioiteltua sanoa, että olen antanut hänelle anteeksikin useammin kuin kenellekään muulle.

Uskon tuntevani hänet hyvin, mutta hän on päässyt teoillaan ja ajatuksillaan myös yllättämään minut monet kerrat. Joskus olen ollut varma hänen mielipiteistään ja haluistaan, ja tullut yllätetyksi, kun totuus onkin tuntunut paljastuvan täysin toisenlaiseksi. En tiedä, onko hän valehdellut tarkoituksella vai vain ollut itsekin epävarma siitä, mitä haluaa. Juuri tällaisista tilanteista on kuitenkin kummunnut yllätysten lisäksi myös mainitsemiani pettymyksiä.

Välimme ovat joskus riitaisat ja katkeratkin ja joskus on hetkiä, jolloin suorastaan inhoan häntä. Fyysisesti en ole ikinä häntä halunnut vahingoittaa, mutta joskus olen miettinyt hänen kaipaavan kivuliaitakin opetuksia, jotta hän oppisi läksynsä. Joskus olen ollut hänestä ylpeä, joskus olen suorastaan hävennyt häntä. Ainakin fyysisesti pystyn kuitenkin katsomaan häntä silmiin päivittäin, ja katsonkin, vaikkakin vain peilin kautta.

Olen miettinyt, olenko kaksinaismoralisti. Uskon hyväksyväni epätäydellisyyden ja jonkinlaiset "puutteet" paremmin muissa kuin itsessäni. Ainakin osittain tämä johtunee siitä, että tiedän oman rajoittuneisuuteni ja epätäydellisyyteni, enkä ne tietäen usko voivani vaatia muiltakaan ainakaan mitään enempää kuin itseltäni. Päästänkin uskoakseni muut usein vähemmällä kuin itseni - mutta ehkä vain siinä tapauksessa, että minulle ei siitä aiheudu suoranaista haittaa. Jonkinlainen itsekkyys siis varmaankin kummittelee taustalla myös silloin, kun koen olevani salliva ja ymmärtäväinen muita kohtaan. Oli miten oli, en usko kohtelevani itseäni tässä asiassa samalla tavalla kuin toisia.

Tiedän vaativani itseltänikin paljon, mutta en tiedä, vaadinko silloin samoja asioita kuin toisilta. Voin antaa asioita näennäisesti anteeksi niin itselleni kuin muillekin, mutta lopulta muistini on todella pitkä. Ja kuten Henry Ward Beecher sanoi: "I can forgive, but I cannot forget, is only another way of saying, I will not forgive." Muistan tekemiäni typeryyksiä ala-asteelta saakka varsin selvästi, ja vaikka en läheskään kaikista niistä itseäni varsinaisesti enää soimaakaan, en niitä edelleenkään hyväksy.

Siitä huolimatta myönnän omalla kohdallani, että minun on mahdollista muuttua ja että saatan oppia omista virheistäni ja että itselleni vihaisena oleminen ei lopulta johda mihinkään hyvään. Jos tähän toisten kohdalla pystynkin, saattaa se viedä hyvin pitkän ajan tai olla vain hetkellinen tunne, jonka jälkeen palaan taas aiempaan katkeruuteeni. Osittain tämä liittynee siihen, että alistun joissain asioissa liian helposti kynnysmatoksi ja odotan muilta samaa. Kun niin ei käy, se on tietysti muiden vika ja minun mielipahani on liian herkästi heidän syytään. (Tällä kärjistyksellä en tarkoita sitä, ettenkö olisi kohdannut myös kohtelua, josta minulla on mielestäni (ollut) täysi syy olla vihainen.) Voi siis olla, että toisissa asioissa olenkin lopulta ankarampi muita kuin itseäni kohtaan.

Voiko ihmistä kohdella eri tavalla kuin muita siksi, että asuu tämän ruumiissa? Onko se peräti väistämätöntä, kun kuitenkin tietää itsestään ja motiiveistaan enemmän kuin voi ikinä tietää muista?

(Kuva: Rembrandt van Rijn: omakuva)