torstai 9. elokuuta 2007

Uhrautumisesta, osa II

Kun kirjoitin aiemmin uhrautumisesta, aloin pohtia, minkälaisia "uhreja" lopulta vaadin toiselta ihmiseltä, jos haluan hänet lähelleni päästää. Lista on tietenkin pitkä ja raaka, mutta yritän muotoilla muutaman esimerkin jotenkin ymmärrettäviksi sanoiksi. Toivon, että tämä vaikuttaa enemmän vakavalta pohdinnalta kuin toivomuskirjeeltä Joulupukille.

Minulla on ollut joskus tapana miettiä erilaisia hypoteettisia tilanteita ja sitä, miten toimisin niissä. Aika usein tilanteet ovat liittyneet ihmissuhteisiin. Eräs tilanne tuli mieleen, kun näin parin päivän sisällä sellaisesta kerrottavan useammassakin visuaalisessa viihdetuotoksessa: kun pitkän liiton toinen osapuoli kuolee, miten käy suhteelle? Mielestäni on jotenkin suorastaan oletusarvoista, että toinen osapuoli jatkaa elämäänsä ja aikanaan kokee uuden rakkauden (tai useampia), jos niin haluaa ja siihen tarjoutuu mahdollisuus. Näin lopulta haluaisin omankin kumppanini tekevän, jos heittäisin henkeni ollessani suhteessa, enkä häneltä varmasti mitään muuta ikinä vaatisi. Toisaalta tilanteen osuessa kohdalle toisin päin tilanne ei minusta tuntuisi lainkaan selvältä; toki uskon, että aikanaan itsekin voisin aloittaa uuden suhteen, mutta ajatuksena se tuntuisi jotenkin pahalta ja vaatisi käytännössäkin varmasti aikaa täysin riippumatta siitä, mitä kuollut puoliso olisi eläessään mahdollisesti tilanteesta sanonut.

Aloin pohtia, että uskon olevani valmis yleisestikin itse "uhrautumaan" suhteissa enemmän kuin mitä vaadin toiselta. (Nyt täytyy todeta, että "uhrautuminen" kuulostaa väärältä sanalta tässä yhteydessä, mutta käytän sitä johdonmukaisuuden ja sopivamman ilmaisun puutteen takia.) En koe olevani marttyyri vaan enemmänkin aika joustava. Luulen, että sallisin suhteen mahdollisten kompromissien aiheuttaman mielipahan itselleni suurempana kuin toiselle. Eikä tämä siis tee minusta suinkaan mitenkään erityisen hyvää ihmistä - joku voisi sanoa, että pikemminkin epätoivoisen ja tahdottoman alistujan, mutta toisaalta en koe sietäväni itseni rajoittamista kovin pitkälle.

Haluaisin, että toinen voisi ajatella olevansa minun "omani" ilmauksen melko karmaisevista kaiuista huolimatta. Tällä tarkoitan jonkinlaisen mustasukkaisuuden ja omistamisenhalun ymmärtämistä (en puhu "sietämisestä", sillä se antaisi vaikutelman vahvemmasta alistumista kuin mitä voisin toivoa). Ainakin tähän pätisi yllä esittämäni ajatus molemminsuuntaisuudesta, sillä voisin hyvinkin rakastaa ihmistä, joka on minusta lievästi mustasukkainen ja haluaa jossain määrin "omistaa" minut. Käytännössä tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kummankaan liikkumisenvapautta saisi rajoittaa; molemmilla pitää olla oikeus tavata, keitä haluavat ja käydä, missä haluavat. Jonkinlaista omistautumista ja pysyvyyttä molemmat saisivat kuitenkin mielestäni odottaa.

En usko, että mikään vaatimusten esittäminen on perusteltua sillä verukkeella, että on itse valmis tekemään kaiken sen, mitä toiselta haluaa. Aina voinee kuitenkin toivoa ja haluta, että tiettyihin ehtoihin (tai rajoituksiin tai "uhrauksiin") sitoutuminen vapaaehtoisesti olisi molemmille mahdollista ja kivutonta. Toisen pakottaminen mihinkään tuntuu sikäli vastenmieliseltä, että jo pelkästään "vaadin"-sanan käyttö "haluan"-sanan sijasta tuntuu raa'alta. Luulen kuitenkin vaatimisesta puhumisen olevan tässä yhteydessä rehellisempää.

(Kuva: Jules Eugène Lenepveu: Jeanne au bûcher)

12 kommenttia:

Laura kirjoitti...

Miksi puhut "uhrauksesta"? Vaikka olet selittänyt käyttäväsi sanaa paremman puuttuessa, en silti oikein ymmärrä sitä.

"Luulen, että sallisin suhteen mahdollisten kompromissien aiheuttaman mielipahan itselleni suurempana kuin toiselle. Eikä tämä siis tee minusta suinkaan mitenkään erityisen hyvää ihmistä - joku voisi sanoa, että pikemminkin epätoivoisen ja tahdottoman alistujan, mutta toisaalta en koe sietäväni itseni rajoittamista kovin pitkälle."

Luulen, että noin ei kannata toimia ainakaan tietoisesti. Jos törmäät oikein kiltteihin ja mukaviin ihmisiin, voit uhrautua levollisin mielin. Yleensä kuitenkin kuvaamallasi tavalla ajattelevia käytetään hyväksi.

Olen huomannut itse tekeväni juuri tuon virheen jota kuvailet. Mukaudun tilanteisiin kunnes lopulta olen pisteessä, ettei mitään ole enää tehtävissä. Sietäminen on mennyt liian pitkälle ja silloin on aivan liian myöhäistä muuttaa asetelmaa.

DorianK kirjoitti...

Luulen, että olen tullut valinneeksi aika huonoja sanoja ajatusteni esittämiseen. Ehkä olen valinnut ne tulkittuani saamiani ulkoisia viestejä väärin tai ainakin liian voimakkaasti.

En oikeastaan pelkää hyväksikäyttöä, sillä koen mukautuvani ainoastaan kilttien ja mukavien ihmisten kanssa. Toki virhearvioiden riski on olemassa, mutta en todellakaan usko törmänneeni suhteissa vielä ihmisiin, jotka olisivat halunneet käyttää joustamistani hyväksi.

Eräässä suhteessa sain kyllä kuulla olevani "liian kiltti", mikä varmaankin viittaa siihen, että toinen alkoi kokea minun joustavan liikaa. Uskoakseni hänkään ei yrittänyt hyötyä tilanteesta, minkä asian suoraan mainitsemisen voi varmaan nähdä vahvistavankin. Sitä paitsi olin ainakin osittain hänen kanssaan eri mieltä.

Laura kirjoitti...

"Liian kiltti" on samanlainen pieleen mennyt sanapari kuin "vain ystäviä". Sellaisten ilmaisujen käyttäjä (en tarkoita siteeraamista) osoittaa ymmärtämättömyytensä siitä, mikä on elämässä tärkeää.

DorianK kirjoitti...

Etenkin ensimmäisestä sanaparista olen kanssasi samaa mieltä. Voin kyllä ymmärtää, että ilmaisua käytetään joskus kynnysmatoksi alistunutta tai kovin miellyttämisenhaluista ihmistä, mutta ei sillä ole mielestäni kiltteyden kanssa tekemistä.

Jälkimmäisen sanaparin käyttöön tosin syyllistyn itsekin. Tarkoitus ei suinkaan ole vähätellä ystävyyssuhteita edes verratessa niitä parisuhteeseen (ja kyllä, minä teen niiden välille - yhä - eron), mutta kaipa sanoihin sellainen lataus tulee pakostikin.

Eufemia kirjoitti...

Minustakin on kummallista, että puhut uhrauksista tai kompromisseista. Ymmärrän, että haluat monogamisen parisuhteen, jossa kumpikin sitoutuu tietynlaiseen käytökseen koska haluaa tehdä niin. Se tuntuu olevan sinun ihanteesi. Et tahdo muuntyyppisiä ihmissuhdejärjestelyjä koska - vaikka ne olisivatkin ehkä kiinnostavia - ne eivät ole ihanteesi mukaisia. Et halua niitä sillä tavalla kuin haluat tuollaista monogamista parisuhdetta.

Tässähän ei ole mitään vikaa. Mutta miksi sanot, että ihanteesi mukaisessa parisuhteessa uhraat jotain tai teet kompromisseja? Sinähän et uhraa ainakaan ihannettasi, sitä mitä eniten tunnut haluavan, etkä taida olla halukas tekemään sen suhteen kompromissejakaan. Haluaisit ymmärtääkseni mielummin etsiä ihmisen, jonka parisuhdeihanne on sama kuin sinun, kuin tehdä kompromisseja sellaisen ihmisen kanssa, jonka ihmissuhdeihanne on erilainen kuin sinun.

Et uhraa parisuhdeihannettasi etkä tee sen suhteen kompromisseja. Tämä tosiaan on minusta ok. Mutta se tuntuu hieman kohtuuttomalta, että nimität sitä uhrautumiseksi ja kompromissien tekemiseksi.

Laura kirjoitti...

Ymmärrän tarkoituksesi siten, että kirjoituksesi on pohdiskelua. Toivomuslista joulupukille oli hauska vertaus.

Olen tavannut paljon pitkään ilman parisuhdetta eläneitä, varsinkin lapsettomia ihmisiä (en tiedä sinusta, joten en tarkoita tällä analysoida sinua), jotka ovat asettaneet sellaisia ihanteita, ettei niitä voisi sadun prinssi tai prinsessakaan täyttää.

Oman kokemukseni mukaan silloin, kun tapaa oikein mukavan ihmisen, mukautuminen ja sopeutuminen käy alussa aika helposti. Myöhemmin, jotta erilaisten ihmisten yhdessäolo onnistuisi, on välttämätöntä pystyä sopimaan siitä, miten toiveiden ja odotusten yhteensovittaminen tapahtuu. Tässä kohdassa "uhraus" on minusta liian voimakas sana. Realistisesti, jos haluaa elää toisen kanssa, ei voi aina välttämättä tehdä kaikkia asioita oman mielensä mukaan.

DorianK kirjoitti...

Niin. Olet varmaankin tulkinnut haluni aivan oikein, ja koen todella ihmissuhdeihanteeni olevan monogamisen parisuhteen, jossa molemmat ovat omasta tahdostaan.

Luulen, että aloin puhua alun perin uhrauksista, kun pohdin, vaadinko automaattisesti sellaisia toiselta ihmiseltä odottaessani ihanteeni jakamista. Hiljalleen olen kyllä itsekin päätynyt siihen, että omaa ihannettani noudattaessani en itse koe "uhraavani" mitään, ja on täysin mahdollista löytää ihmisiä, jotka jakavat ihanteeni uhraamatta hekään mitään. Sikäli alkuperäinen sanavalintani oli aika huonosti valittu.

Kompromisseista puhuessani en ajatellut enää varsinaisesti monogamiakysymystä, mutta sekin sana lieni hieman liioitellen valittu.

Eufemia kirjoitti...

Rohkaisen toki ihanteiden uudelleenajattelemiseen ja kyseenalaistamiseen, sillä se on ainoa keinosi tietää, että ne tosiaan ovat juuri sinun ihanteitasi.

DorianK kirjoitti...

Laura,

kirjoitukseni ovat todellakin pohdiskelua ja hetkittäin varmaan jäsentämättömän tajunnanvirran sävyttämää, vaikka jonkinlaista muotoilua yritän niihin saadakin. Osoitan tekstit vähintään yhtä paljon itselleni kuin muille.

Osittain hämmennykseni (joka varmaankin paistaa kirjoituksistani mailien päähän) johtuu juuri siitä, että olen kokemuksistani huolimatta jämähtänyt jotenkin saduista tuttuun "teinirakkautta ensi silmäyksellä ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" -odotuksiin, vaikka ne ovatkin jo kohdallani osoittautuneet mahdottomiksi. (Enkä sano tätä mitenkään masentuneena tai itsesäälin vallassa vaan tarkoitan vain sitä, että ensimmäinen seurustelusuhteeni ei kestänyt elämäni loppuun saakka.) Luulen, että eräs suuri vaikutin on ollut vanhempieni suhde; uskon vilpittömästi heidän olevan onnellisia yhdessä ja selvinneen ilman suuria kriisejä, vaikka he tapasivat toisensa alle parikymppisinä eikä kumpikaan ollut käsittääkseni varsinaisesti seurustellut ennen heidän tapaamistaan.

Sikäli olen kanssasi samaa mieltä ihmisten tapaamisesta, että yleensä uuden ihmisen kanssa uteliaisuus ja jonkinlainen alkuinnokkuus saavat ehkä joustamaan joissain asioissa. Toisaalta merkittävämpien joustojen tekeminen on mielestäni todennäköisempää myöhemmin, kun on ehtinyt kiintyä toiseen enemmän ja tuntuu vaikeammalta "luopua" hänestä erimielisyyksien(kään) takia. Toki on mahdollista, että tietyt toisen ominaisuudet ja halut paljastuvat vasta pitemmän yhdessäolon jälkeen ja niitä ei osata ennakoida aiemmin.

Tuo "ei voi aina välttämättä tehdä kaikkia asioita oman mielensä mukaan" kuvaa aika hyvin sitä ajatusta, mitä tarkoitin puhuessani kompromisseista. Tosin ajattelin termiä käyttäessäni aika pieniä käytännön asioita, joissa joustaminen on suhteen yleisen tasapuolisuuden ja vastavuoroisuuden nimissä enemmän kuin kohtuullista. "Uhrauksista" puhumista yritän ehkä jatkossa välttää.

DorianK kirjoitti...

Eufemia,

sitä kyseenalaistamista olen viime aikoina yrittänyt harjoittaa. On vaikea sanoa, kuinka hyvin siinä olen onnistunut. Toisaalta olen kyllä kokenut miettineeni asioita, mutta silmieni avoimuudesta asioita katsellessa olen hieman epävarma. Jotkut asiat näen edelleen varmaankin varsin mustavalkoisina ja toisilleen vastakkaisina, vaikka niin ei tarvitsisi olla.

Laura kirjoitti...

Toivottavasti sallit että liitän tähän nämä yhden kappaleen sanat, jotka tulivat mieleeni tästä parisuhdekeskustelusta. Laitoin ne myös sivulleni, mutta säästäni sinulta blogivierailun vaivan.

Aiheesta voi kirjoittaa myös vinosti hymyillen. (Koska muistaakseni et ole, kuten en minäkään, suuri hymiöiden ystävä, en laita hymiötä.)

The Lords: When Blood Runs Cold
(Bator/James)

You got the passion of an empty mansion
Don't feel no fire when the blood runs cold
There ain't no hurtin' like two hearts uncertain
Ya' can't feel hot when the blood runs cold

When a love's gamble and turns to shambles
Can't mend the pieces when you fall apart
Can't make decisions with mixed suspicions
My coquette cutie with a chameleon heart

You tried to change me,
to disarrange me
You lost that attitude
you act so old
Too much drinking
from too much thinking
Ya' can't feel hot when the blood runs cold

I'm on a junk food diet, I got caught in a riot
My friends all tell me I'm a total mess
You changed our palace to a scene from "Dallas"
I'm at the party but I'm not a guest

When the blood runs cold
You, a real cruel kind of love for me
You, your real strange way of holding me
Now, there's nothing in this left for me

Chorus to fade

DorianK kirjoitti...

No toki sallin, vaikka blogivierailuun viestillä ei ollutkaan vaikutusta.

Itse asiassa olen aika usein päätynyt toteamaan, että muut osaavat ilmaista ajatukseni paremmin kuin minä. Tämä tunne on iskenyt esimerkiksi lukiessani lyhyitä aforismeja, mutta ehkä yleisimmin se vyöryy yli juuri kappaleiden sanoituksia kuunnellessa.

Ajattelinkin jo ruveta nimeämään kirjoituksiani laulujen nimillä tai niiden sanoituksia lainaamalla (kuten itse asiassa ensimmäisessä postauksessani jo teinkin), mutta tämä viimeisin oli "pakko" vielä nimetä vallinneen tavan mukaan, jotta saisin uhrautumisen ykkösosalle jatkoa.

(Satuin kuulemaan erään kappaleen vajaa tunti sitten tässä kommentteihin vastatessani ja kaivoin senkin sanoitukset esiin lainatakseni niitä ehkä profiiliini. Ehkä teen sen myöhemmin.)