Minne katosi päivät

Joitain päiviä ei tule muistelleeksi sitten, kun ikäloppuna kolmekymppisenä kutoo villakoiria kiikkustuolissaan. Tämä oli sellainen päivä.

Huonosti nukuttujen öiden, töistä ja kaikesta muustakin kumpuavan v*tutuksen ja kymmenen tunnin toimistossa istumisen päälle saa niskaansa vielä huonon omantunnon, kun jättää kauniin kesäillan käyttämättä (no, ainakin ulkoilun osalta) ja istuu sen sijaan kotona liian väsyneenä edes hengittämään. Voisin kirjoittaa itselleni muistiin ohjeen mennä aiemmin nukkumaan ja yrittää olla ajattelematta yhtään mitään enää vaakatasoon päästyäni, mutta korvan takana on vastaavia ohjeita jo enemmän kuin pyitä oksalla, ja silti ei vain mene jakeluun.

Nettisarjiksia ja blogejakin voisin taas lukea, etteivät vallan pääsisi kuromaan hirvittävää etumatkaa, mutta ehtii ne varmaan selata sitten seuraavassakin elämässä. Täältä tÄÄÄH

Shiver me timbers!

Joskus ihmiset sanovat, että asioita saa paremmin aikaan, kun niitä vain alkaa tehdä pitkän ja hartaan aikomisen sijasta. Päivän tai kahden henkisen valmistautumisen jälkeen kokeilin moista tänään. Ja herraisä, sehän toimii! Kaikkea se vanha kansa keksiikin, kun vanhana pysyy... tai jotain.

Kaikenlaisen siivoamisen ja muun kodin järjestelyn välttäminen oli onnistunut jo viikkoja, mutta lopulta vallihautani alligaattorit määkivät nälkäänsä sellaisella volyymilla, että toimeen oli tartuttava. Tein 20 kohdan toimintasuunnitelman päivää varten, ja kuohitun paviaanin vimmalla aloin suorittaa listaani jo ennen puoltapäivää.

Päivä alkaa kääntyä pimeäksi yöksi ja lepakot tapulissa jo heräillä, ja listallani on jäljellä enää neljä kohtaa (no, viides odottaa pesukoneen pysähtymistä). Ne tosin päätin jo aiemmin jättää tulevalle viikolle. Kaiken muun hyvän lisäksi ehdin harjoittaa listan ulkopuolelta nurmikolla loikoilua hyvän ystävän seurassa ja itseni nolausta biljardin (sen oikean, ei taskuversion) nimissä — jälkimmäistä tosin ilman todistajia, mikä hyvän tuurin piikkiin pistettäköön.

Ja kiinnostaako ketään? Ehkei, mutta se taas ei minua kiinnosta. Minun elämässäni tämä on jo jännittävämpää kuin Dynastian uusintojen katsominen karvahattu päässä. Seuraavaan kirjoitukseeni keksin jo jotain oikeaa sanottavaa. (No, itse asiassa en.)

English Summer Rain

Hajanaisia ajatuksia arktiseen kesäyöhön:

Kesäkuu oli ensimmäinen kokonainen (kalenteri)kuukausi tämän blogin historiassa, jolloin en kirjoittanut mitään. Älkää kuitenkaan vielä juhliko, teillä vain kävi tuuri.

Olin aikeissa kirjoittaa tänne jopa pätkän fiktiota, ja raapustinkin sitä tunnin ajan muistikirjaan paikallisessa kahvilassa perinteiseen tapaan kynällä. Lopputulos vain oli niin surkeaa kuonaa, että sittemmin en ole jatkanut kirjoittamista, raapustuksen julkaisemisesta puhumattakaan. Tätä voitte jo juhlia, ei siitä kelvollista tule jatkossakaan.

Tänä kesänä olen kokeillut ensimmäistä kertaa harrastetta, jota kohtaan olin aiemmin ennakkoluuloinen — ja turhaan (siis turhaan ennakkoluuloinen, en turhaan kokeillut). Ennakkoluuloton kokeilu sai jatkoa, ja muutama päivä sitten ostin (tai tarkemmin ilmaistuna tilasin, mutta en nyt ala halkoa vähäisiä hiuksiani) jotain, minkä tuomitsin täysin tarpeettomana leluna viime syksynä: miniläppärin. Mikäli sama kokeilunhaluinen vimma jatkuu, ensi viikkoon mennessä olen polttanut ruiskuhuumeita ja ennen ensimmäisiä syyssateita olen Naamakirjassa.

Hajanaisia ajatuksia olisi varmaan enemmänkin, mutta ne taitavat toistaiseksi olla liiankin hajanaisia ollakseen taltutettavissa blogikirjoitukseen. Ja täytyyhän sitä jotain sanottavaa säästää elokuullekin.

Down in a Hole

Päätin vaihteeksi tarttua meemiin, joka löytyi esitäytettynä kahdestakin paikasta. Ajatuksena oli siis kertoa asioita, jotka mättävät annetuilla aihealueilla elämässäni.

1. Nimessäni:

Sitä kuulee huudettavan liian harvoin hekuman kourissa.

2. Kasvoissani:

Niihin hierotaan liian harvoin naisellisia ulokkeita.

3. Vartalossani:

Lienee helposti arvattavissa edellisten kohtien perusteella.

4. Luonteessani:

Liiallinen empaattisuus ja ystävällisyys.

5. Vaatekaapissani:

Se on (melkein) liian heiveröistä tekoa pitääkseen sinne lukitut ihmiset sisällään.

6. Kotonani:

Kaatopaikalle vientiä odottavien ruumiiden määrä.

7. Työssäni:

Palkan eteen pitää tehdä jotain.

8. Ystävissäni:

Liian köyhiä, jotta heidän kanssaan olisi mitään järkeä kaveerata.

9. Perheessäni:

Ei kummoistakaan perintöä luvassa.

10. Harrastuksissani:

Joskus pitää olla harmittavan varuillaan poliisiratsioiden takia.

11. Kumppanissa?

Tuntiveloitus.

12. Lemmikissäni/lemmikeissäni:

Tapauksessa riippuen kts. vastaus 11 tai 5.

13. Kielenkäytössäni:

Niin hienostunutta ja viisasta, että kukaan tavallinen kuolaavainen ei tajua sen nerokkuutta.

14. Musiikkimaussani:

Maailmassa tehdään liian vähän siihen sopivaa musiikkia — mikä ei tietenkään ole musiikkimakuni vaan maailman vika.

15. Kotikaupungissani:

Sen kaduilla kulkee (usein kontaten) liikaa rahvasta.

16. Ruokavaliossani:

Ravintoympyräni "uhanalaiset eläimet" -lohko on kärsinyt vajausta viime aikoina.

17. Lapsissani:

Ennen vasektomiaa riski on vielä olemassa.

18. Naapureissani:

He hengittävät vielä.

19. Nykyisessä elämäntilanteessani:

Lukija on hyvä ja summaa muiden kohtien vastaukset yhteen.

20. Tulevaisuudessa:

Todennäköisesti jatkossakin minun pitäisi muka itse tehdä jotain ongelmilleni eivätkä ne voi ratketa itsestään.

Lopuksi maistiainen musiikista, joka siivitti suurinta osaa meemin täyttöön kuluneesta ajasta. Herkimpiä radion katsojia varoitettakoon siitä, että kappale on hieman raflaavampi kuin muut viimeaikaiset ääniliitteet. (Video on jälleen joku faniräpellys.)

Capitalism Stole My Virginity

Viime viikolla nauttiessani Suomen keväisestä tundrasta kävelylenkin muodossa törmäsin ensimmäisiin eurovaalimainosständeihin. Ilmeisesti ensimmäisinä liikkeellä olivat erilaiset hörhöryhmittymät; taulurivistön terveintä päätä vaikuttivat edustavan Kristillisdemokraatit, mikä kertonee kaiken oleellisen.

Mainitun ryhmittymän vaalimainos pisti muutenkin silmään. Syytä ei ole vaikea keksiä, jos vilkaisee mainoksen hieman erilaista versiota verkossa. Valitusta kuvakielestä en olisi ihan ensimmäiseksi puoluetta tunnistanut, mutta se mennee ihan tunnetun hitauteni piikkiin. Tosin muillekin asia väännetään rautalangasta entisen kävelijän vaalisivustolla.

En osta tuota vertausta kyllä vieläkään.

You miss too much these days if you stop to think

Aivotoiminta on rasittavaa. Myönnettäköön, että joskus se on ehkä suotavaa tai jopa tarpeellista, mutta useimmiten siitä tuntuu olevan lähinnä harmia. Olen (jälleen) viime vuosina miettinyt aika ahkerasti, miten siitä pääsisi sujuvasti eroon.

Eräs yleisesti tunnettu ja iltaisin — tai varsinkin kesäisin kellon ympäri — kylillä helposti havaittava keino tukahduttaa aivotoiminta on turvautua erilaisiin kemikaaleihin. Tässä keinossa on kuitenkin muutamia ongelmia. Ensinnäkin sillä on tapana korostaa muita kehon toimintoja aivojen osuuden vähentyessä. Se on melko valitettava (sivu)vaikutus, sillä haluaisin lähinnä olla Mukavasti turta (kuten Vaaleanpunainen Floyd asian ilmaisi), en aggressiivinen, yliäänekäs ja rasittava m*lkku. Lisäksi sen vaikutukset ovat pitemmän päälle pysyviä, mitä en oikeastaan toivo. Mieluummin kytkisin aivotoiminnan vain tarvittaessa pois päältä ja takaisin hetkiksi, jolloin täytyy tehdä muutakin kuin kuolata kaulukselle. Sitä paitsi päihtyminen on hauskaa lähinnä seurassa, ja hauskuus perustuu enemmän nimenomaan seuraan kuin itse kaatamiseen, joten sikäli kittaaminen menettää oikeastaan merkityksensä (vaikka se saattaa joskus hauskanpitoa tehostaakin).

Tästä pääsenkin sujuvasti toiseen keinoon, eli sosiaaliseen kanssakäymiseen. On ilahduttavaa, kuinka korvien ja suun käyttö verbaaliseen kommunikointiin poistaa selkeästi pään sisäisiä ääniä. Kuka tahansa kanssani keskustellut ihminen voinee myöntää, että ainakaan minun tapauksessani suusta ulos tulevat sanat eivät selvästikään ole kulkeneet aivojen kautta, joten jatkuva keskustelu (ehkä lievän yllä mainitun nesteytyksen saattelemana) on kuin onkin mainio keino pysäyttää muutamia ylikierroksilla pyöriviä rattaita. Tässäkin tavassa on kuitenkin ongelmansa. Sosiaalisuuteen ja muuhun kommunistiseen sosialismiin liittyy kiinteästi useampien ihmisten läsnäolo — joko fyysisesti, ääniaallollisesti tai muuten virtuaalisesti. Tämän saavuttamiseksi vaaditaan jonkinlaista aikataulujen ja kiinnostusten yhteensovittamista, mikä ei aina onnistu tuloksellisesti. Toki on muitakin keinoja saada seuraa (vain keskustelutarkoituksiin, tietysti), mutta ne ovat runsain mitoin käytettyinä melko suolaisen hintaisia jopa minun surkmainiota palkkaani nauttivalle ihmiselle.

Jos etukäteen sovittavat sosiaaliset järjestelyt tuottavat ongelmia, erilaisissa riennoissa voi tietysti juosta yksinkin. Tai vaikka matkustaa. Tai harrastaa jotain. Mikäli sosiaaliset ärsykkeet puuttuvat puuhastelusta, täytyy harrasteen kuitenkin vaatia melkoista keskittymistä, että se saa siihen liittymättömän aivotoiminnan loppumaan. Valitettavan harva harraste vaikuttaisi olevan tällainen. Eräässä niistä (jota kutsutaan nimellä "työ") jonkinlainen flow onnistuu joskus, mutta vain pään sisäisten äänien ollessa melko satunnaisia ja hiljaisia. Ja mikäli työnteko tapahtuu samoissa tiloissa muiden ihmisten kanssa, äänien hiljentämisen yrittäminen hakkaamalla päätä seinään saattaa aiheuttaa melko kummallisia katseita. (Mitä en tietenkään tiedä omasta kokemuksesta. Olenpahan vain kuullut moista. Sitä paitsi paikalla olleiden todistukset ovat minusta niin ristiriitaisia keskenään, ettei niihin kannata luottaa.)

Yleisenä ongelmana tuntuu tavasta riippumatta olevan, että ajatuksiaan voi hetkittäin juosta karkuun onnistuneesti, mutta lopulta on aina pakko pysähtyä, ja silloin ne pirulaiset saavat taas kiinni. Sitä paitsi joskus pelkkä liikkeelle lähteminen on sen verran takkuista, ettei hidastuskuvaa taatusti tarvita mahdollisten varaslähtöjen tarkistusta varten.

Ei zeniläisen tasaisen aivokäyrän saavuttaminen voi näin vaikeaa oikeasti olla. Mikäli tiedätte siihen hyviä keinoja, neuvoja otetaan vastaan (niiden laadusta riippuen ehkä epä-)kiitollisena.

The Gentle Art of Making Enemies

Yllättäen ammennan kirjoitusaiheeni taas kanssabloggaajalta, jonka vanavedessä olen muutenkin kirjoittanut lähes koko viimeaikaisen kirjallisen tuotantoni. Tähänkin aiheeseen tarttumiseen meni yli viikko, mutta minähän nyt bloggailen joka tapauksessa sellaisia ikivihreyksiä, että niissä eivät ajan hampaanjäljet paljon paina.

Kunniallisia kansalaisia riivaavista feissareista on varmaankin sanottu tällä kertaa kaikki oleellinen, mutta mainosten jakajien alhaisimmasta kastista ei. Viikko sitten kypsähdin taas toviksi kotioven avattuani, saavuttaen sisäisesti ulkoilmaa merkittävästi korkeamman lämpötilan. Roskaposti sylettää ihan riittävästi sähköisessä muodossa, joten sitä ei tarvitsisi toimittaa lisää enää postiluukun kautta. (Enkä puhu nyt tänään luukusta tipahtaneesta TV-maksulaskusta, vaikka sen summa onkin mielestäni aika rietas. Eilen tehty esitys yleisestä mediamaksusta — tai YLE-maksusta, ihan miten vain — kuulostikin ainakin nopeasti ajatellen parannukselta nykytilanteeseen.)

Ovessa oleva "Ei mainoksia eikä ilmaisjakelulehtiä, kiitos" –lappu ei ilmeisesti oletusarvoisesti koske pizzamainoksia, sillä niitä tippuu postiluukustani yhä. Ei usein, mutta kuitenkin toistuvasti. Pistää miettimään, hyväksikäyttävätkö lättymainosten jakajat tarkoituksella sitä tosiseikkaa, että minulla ei juurikaan ole keinoja pakottaa heitä noudattamaan lappua. Toki voisin odottaa oven sisäpuolella ja katkoa moisten nilviäisten kädet heti, kun lappu luukusta tipahtaa, mutta sillä saattaisi olla ikäviä seurauksia. Lapun kantaminen mainostettuun pizzapuljuun muutaman tarkkaan harkitun, lämpimän sanan saattelemana toki houkuttelisi, mutta ajan tuhlaaminen moiseen vaatisi ehkä enemmän ärsykettä kuin yhden mainoksen kuussa. Toisaalta sama idea jalostettuna (mainoksen palauttaminen ilmateitse, tiiliskiven ympärille kiedottuna) alkaa jo kuulostaa houkuttelevalta.

Lopulta mahdollisesti tarkkaankin rikoksensa laskelmoivat ruojakkeet ovat kuitenkin oikeassa; en tee mitään, koska tuntisin itseni idiootiksi (jopa normaalia enemmän), jos näkisin noin pienen haitan takia oikeasti vaivaa ohjatessani noita niljakkeita kaidalle polulle.