Evil

Tänään on kansainvälinen autoton päivä. Ajaessani lauantaina kohti keskustaa huomasin eräänkin väylän varressa maininnan asiasta kaltaisilleni tapauksille, jotka eivät asiaa muuten kuitenkaan huomaisi.

Minusta autottoman päivän idea on ihan hieno ja kannatettava, ja esimerkiksi kadunvaltauksia huomattavasti miellyttävämpi tapa levittää tietoisuutta tästä vihreästäkin aiheesta. Heti perään tosin täytyy todeta, että itse olin ehtinyt unohtaa koko asian tähän aamuun mennessä ja köröttelin töihin bensiinihirvitykselläni. Ihan suoraan sanottuna en myöskään ole varma, olisinko kulkenut bussilla, vaikka olisin asian muistanutkin. Kyllä, olen paha ja ennen kaikkea mukavuudenhaluinen ihminen.

Tähän sopinee seuraava yksilö musiikkiviisikostani, lähinnä nimensä takia. Aika harvoin taidan pitää remix-versioita alkuperäisiä kappaleita parempana, mutta tässä tapauksessa kuitenkin pidän. (Johnny Cashin Hurt-cover saattaa myös olla jopa alkuperäistä NIN-versiota parempi, eli ei tämä nyt ihan tavatonta ole. Mutta cover ja remix ovatkin eri asioita.)

Kävin pitkästä aikaa kirpparilla jokin aika sitten ja bongasin remix-levyn, jolta tämä on lainattu. Koska myös seuralaisellani oli tunteita Nine Inch Nailsia kohtaan, jätin kuitenkin levyn ostamatta ja annoin hänen hankkia sen kokoelmiinsa. Kuuntelin sen sittemmin läpi, ja tämä kappale jäi korviin soimaan. Sain levystä myös oman (ja ihan ostetun, mikä Teostolle tiedoksi saatettakoon) kopion, kun ritarillisuuteni palkittiin ja sain saman levyn tuliaisena ulkomailta.


(Nine Inch Nails: The Great Destroyer [Modwheelmood remix])

Marching Bands of Manhattan

Kun nyt sain matkakuvat lopultakin auki (yllättäen se ei uudella ulkoisella lukijallani onnistunut, mutta työkoneeni omalla sisäisellä kortinlukijalla kyllä), ilahdutan teitä muutamalla kriittisen tärkeällä otoksella. Näillä toivon saavani kansalaisjournalismin Pulitsari-palkinnon, ellei kriittinen yleisö tekstiviestiäänestä minua pois ehdokkaiden joukosta liian pienen ja piilossa pysyvän rintavarustälykkyyteni takia.

Aloitan tärkeimmästä. (Huomattakoon, että tuo yksi kevytversio oli kuusiopakkauksessa niin ovelasti, että huomasin sen vasta kassalla, enkä viitsinyt enää paeta sitä vaihtamaan oikeaan juomaan. Join kyllä tuon viallisenkin yksilön, ja se oli juuri niin pahaa kuin olettaa voi.)


Tässä vieraassa ja primitiivisessä kulttuurissa oli selvästi tapana muistella vainajia tavalla jos toisellakin. Yleensä tämä ilmiö purkautui ilmoille erilaisiin aitoihin kiinnitettynä esineistönä.


Yllä näkyy hieman kestävämpi versio, alla todennäköisesti huomattavasti lyhyemmän ajan toimiva. Tosin jälkimmäisessä ajoitus oli arvatenkin varsin merkittävä osa koko ilmiötä.


Oheen länttään (fani)videon yhtyeeltä, joka on kotoisin visitoimastani kaupungista. Tämä kipale on soinut niin työpaikallani, päässäni kuin autossanikin loppukesän aikana varsin runsaasti. Kun nupit kiskaisee sopivasti kaakon suuntaan, tästä tulee minulle aina mielikuva livekeikan aloittavasta vedosta, jolla yleisön saa edes jokseenkin heräämään.


(Interpol: Untitled)

A Sort of Homecoming

Olen kotoutunut. Oli tarkoitus laittaa tänne matkani kaikkein oleellisimman seikan kiteyttävä kuva lukijoitteni iloksi tai suruksi, mutta omistamani kortinlukija ei tietysti ymmärrä mitään kamerani käyttämän SDHC-kortin päälle (vaikka vanhaa SD:tä toki tukeekin). Siispä palaan aiheeseen yhtä nörttiostosta myöhemmin.

Voisin kuitenkin tarttua saamaani haasteeseen ja ilahduttaa teitä siis viidellä kappaleella, jotka ovat soineet korvissani ja muutenkin päässäni viimeisten kuukausien aikana. Mitään tuoreita tämän syksyn hittejä ei kannata odottaa, sillä (myös) musiikkimakuni suhteen olen valikoiva ja trendejä väistelevä, ja osittain jämähtänyt jonnekin menneille vuosisadoille.

Koska olin jo ajatellut ujuttaa joitakin näistä kappaleista kirjoitusteni oheen enkä nyt ehkä muutenkaan viitsi tuhlata niitä kaikkia heti (ja tietysti haluan myös jättää lukijani musiikkikoukkuun kuin narkkarit odottamaan seuraavaa annostaan –blog.ilk.huom.), ajattelin soveltaa haasteen sääntöjä ja pistää yhden kappaleen viiden seuraavan postaukseni lisukkeeksi, mahdollisuuksien rajoissa postauksen aiheeseen sopivasti. Mikäli tämä ei teitä miellytä, voitte valittaa aiheesta lähimpään hyvin varustettuun kirjakauppaan. Arkipäivän anarkistina jätän myös uudet haastekirjeet lähettämättä, varsinkin kun useimmissa seuraamistani blogeista on oma luolassa evästä syövä viisikko esitelty.

Ensimmäinen kappale ei liity kotiinpaluuseeni oikein mitenkään, mutta on sikäli ajankohtainen, että esittäjät pistäytyivät Suomessa tasan viikko sitten tukemassa hieman tunnetumpaa pumppua. Jatkoa seuraa... no, jatkossa.


(Editors: Bullets)

P.S. Videosta on tarjolla myös ääntä vähemmän särkevä versio, jota ei kuitenkaan saa ujutettua postauksen osaksi. Katsokaa, jos kiinnostaa.

I had a secret meeting in the basement of my brain

Syksy, ilmeisestikin.

Olen ollut varsin laiska kirjoittamaan, mikä pistettäköön muiden kiireiden piikkiin. Kiireet ovat toki tuoneet myös muutoksia mukanaan, ja edessä niitä on lisää. Ensi viikon olen poissa kaukana aavan meren tuolla puolen jossakin maassa, jonka kaukorantaan laine liplattaa. Siellä eivät natiivit puhu juurikaan pohjoismaisia kieliä ja kännykän mukaan ottaminen olisi turhaa, joten se jää kotiin. Toivottavasti raukka pärjää yksinään. Ehkä pitäisi pyytää naapuria kastelemaan sitä.

Paluun jälkeen seuraava isompi muutos lienee selkäänpiiskaajan vaihtuminen. Leipä tulee ansaittua jatkossa hieman eri tavalla kuin tähän saakka, mikä nostanee työskentelymotivaatiota taas vaihteeksi ja aikaansaanee useita pötsihaavoja ja hermoromahduksia — ja tietysti vähentää bloggaukseen käytettävissä olevaa aikaa entisestään, mikä aiheuttanee pienten karvaisten käsien yhteentaputusta ja iloista hihkumista lukijoideni kotopuolissa.

Toisaalta olisi ollut vielä isompi muutos tarttua yhteen toiseen tarjottuun haastatteluun, joka olisi saattanut poikia paikan ison meren takana. Minä taidan olla jotenkin nyhverö, kun näin kovasti takerrun kotimaani multaan, mutta täällä on koti ja täällä on kolo ja nörtillä pehmoinen pääolo.

Tänään taidan myös viettää varsin erikoisen illan ja istua vain telkkarin ja läppärin ääressä. Lieneekin ensimmäinen sohvaperunainen koti-ilta sen jälkeen, kun tuli saatua tapetointiurakka valmiiksi ja tavarat suunnilleen paikoilleen.

Hämmentävää, että minä oikeastaan odotan sitä kuola valuen.


(Viikate: Syys)

The Perfect Kiss

Alcinoe kirjoitti (Annikin jalanjäljissä) suudelmista ja suuteluhistoriastaan. En nyt ajatellut mennä omaan historiaan, mutta kun aihe kuitenkin on kiinnostava, voisin näin kirjoittaa (jälleen yhden) pienen "olen yhä hengissä" –postauksen.

Kävin runsaat pari viikkoa sitten keskustelun siitä, onko oikeasti olemassa hyviä suutelijoita. Oikeastaan kyse oli jonkinlaisesta määrittelystä hyvälle suutelijalle. Keskustelukumppanini mielestä sellaisia on, vaikka tietenkään mitään universaalia mitta-asteikkoa ei (millekään) suoritukselle voi oikein asettaa. Hänellä oli ainakin vahvat mielipiteet siitä, millaisia ovat huonot suudelmat, ja kieltämättä niiden tunnusmerkit tuntuvat eri ihmisten puheissa toistuvan usein kovin samanlaisina. Erityisesti toisen osapuolen tukehduttaminen oman kielen avulla tuntuu keräävän miinuspisteitä.

Lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä on pakostikin lähinnä henkilökohtainen mieltymys eikä mikään mitattavissa oleva taidonnäyte. Olen aina kallistunut enemmän sille kannalle, että suudelmien miellyttävyydessä on kyse ihmisten yhteensopivuudesta. Sama pätee minusta myös niin seksiin kuin suhteiden ei-fyysisiin piirteisiinkin. Minusta se on makuasioissa jopa aika itsestäänselvää, vaikka cosmojen yms. läpysköiden kansissa kovasti mainostetaankin jotain yleisiä vinkkejä taitojen kartuttamiseen. (Sen verran voin toki antaa asiassa siimaa, että täyttä kädettömyyttäkin maailmaan tuntuu mahtuvan, ja sikäli tuollaisille jutuille voi olla ihan niiden tarpeessa olevaakin — pun intended — yleisöä.)

Sikäli koko pohdinta on aika turhaa ja typerää, että mitään pisteitä ei noista suorituksista jaeta (tai ei ainakaan pitäisi). Toisaalta ihmiset kuitenkin pitävät toisista suudelmista enemmän kuin toisista, eikä sen tunnustaminen minusta ole mitenkään ilkeää ketään kohtaan. Ei sillä, että suoritusten analyyttinen vertaaminen keskenään olisi välttämättä kovinkaan mukava puheenaihe toisen osapuolen kuullen, tai kovin järkevää puuhaa edes itsekseen pimeinä talvi-iltoina.

Saatte olla toki eri mieltä. Vaikka kaikesta.

No, kerrottakoon siitä historiasta nyt kuitenkin sen verran, että äitini mukaan minä olin suudellut jo tarhassa (ja siis itsekin ihan tarhaikäisenä -pedof. syyt. vältt. huom.) jotain tyttöä, tai ehkä paremminkin hän minua, kun minun aloitekykyni tietää. Itse en siitä kotona ollut kertonut, mutta äitini kuuli asiasta tytön äidiltä. Pienokainen oli kuulemma kehuskellut kotona tapahtuneella silmät loistaen. Itse tosin en muista koko tapahtumaa, joten kyseessä saattaa olla vain äitini keksimä tarina kannustamaan minua heterouden tielle. Joka tapauksessa olen itseeni aika pettynyt sen takia, etten sitten tajunnut ottaa moista (siis suutelua, en heteroksi kannustamista) tavaksi ennen kuin vasta monia, monia vuosia myöhemmin (tosin en lastentarhoissa -jäll. pedof. syyt. vältt. huom.).

(Kuva: Francesco Hayez: Il Bacio)

The pretense is not what restricts me

Kerrankin olen tilanteessa, jossa voisin houria joutavuuksia vaikka kuinka monesta asiasta, mutta ei ole aikaa tehdä sitä. Voisin — ja jopa tekisi mieleni — avautua hieman vaikka tuoreehkosta uutisesta ja siitä, kuinka Yhdysvaltain armeijan ei ilmeisesti tarvitse noudattaa minkäänlaisia lain tai yleisen(?) moraalin sanelemia toimintamalleja saadakseen loputtomasti rahoitusta ja valtion tukea ylipäänsä ja pysyäkseen muutenkin paksuna ja hyvinvoivana. Parista muustakin asiasta voisin kirjoittaa, mutta ne eivät ole nyt niin ajankohtaisia, ettenkö voisi siirtää niiden käsittelyä myöhäisemmäksi.

Sen sijaan voisin kertoa eräästä ystävästäni, joka on paitsi ohjannut minua kiinnostavan musiikin pariin, myös ehdottanut erästä järjestelyä elämiemme elävöittämiseksi. No, en kerro sen enempää itse ystävästä, mutta järjestelystä kyllä.

Noin kaksi ja puoli viikkoa sitten valittelin kyseiselle ihmiselle yleistä maailman kamaluutta, ja hän puolestaan kertoi (huomattavasti hillitymmin sanakääntein) olevansa stressaantunut töistään. Hän ehdotti, että mikäli kahden viikon sisällä asioissa ei tapahtuisi parannusta — eli minä en tulisi edes hieman iloisemmaksi ja hän edes hieman vähemmän stressaantuneeksi — keksisimme toisillemme hoitomuodot vaivoihimme. Jotta koko hommassa olisi jonkinlaista ideaa, toisen keksimästä hoitomuodosta ei tietenkään saisi kieltäytyä. (Hoitomuotojen tulisi toki olla ajallisesti, kustannuksellisesti ja "käytöksellisesti" järkeviä, eli puolen vuoden retriitti Nepaliin ei todennäköisesti tulisi kysymykseen.) Viimeistään siksi, että erään aiemmin saamani kommentin ideoimana pyrin vastaamaan hieman entistä ennakkoluulottomammin myöntävästi ehdotuksiin, päätin tarttua haasteeseen.

Tuo kahden viikon aikaraja umpeutui muutama päivä sitten. Ystäväni ei ole ainakaan merkittävästi vähemmän stressaantunut töistään kuin pari viikkoa aiemmin, joten nyt minun on keksittävä hänelle jotain sopivaa toimintaa stressinpoistajaksi. Hetkellinen poisto toki onnistuu melko helpostikin, mutta toivoisin saavani aikaan jotain pysyvämpää vaikutusta. Koska oma pääni ei (edelleenkään) toimi kovin kehuttavasti, en toistaiseksi ole keksinyt mitään erityisen lupaavaa.

Minun on osaltani ollut pakko myöntää, että hän on (juuri ja juuri, rimaa hipoen) vapautunut omasta keksimisvastuustaan — mikä saattaa olla ihan hyvä asia, sillä kerrottuani tuosta kieltäytymisen systemaattisesta välttelystä ystäväni suunnitteli käskevänsä minut noudattamaan tuota linjaa hyvinkin jyrkästi muutaman viikon ajan (visioiden muun muassa pyytävänsä minut sen jälkeen siivoamaan hänen keittiönsä). Ihan niin rohkea en edelleenkään taida olla, että olisin moisesta pelkästään innostunut.

Kevyesti keskellä päivää

Töihin palaaminen loman jälkeen saisi aina olla tällaista.

Postilaatikossa oli kuusi viestiä, joista viisi automaattisia ja siis ainoastaan yksi, josta tarvitsi välittää. Sekään ei ollut henkilökohtainen vaan isommalle joukolle lähetetty ilmoitusviesti, joka ei vaatinut toimenpiteitä (huvittuneen hymähdyksen lisäksi). Nenäni eteen hommia kantavat henkilötkin ovat poissa pari-kolme viikkoa, eli juuri sopivasti seuraavaan lomaviikkooni asti. Kun taivaalta vielä sataa kissoja ja koiria ja muita matelijoita, lämpimiin sisätiloihin töihin palaaminen oli oikeastaan aika rentouttavaa. Kun stereot eivät kotona ole vieläkään kiinni kaiuttimissa eikä ulkoinen kovalevy ketjutettuna koneeseen, musiikin kuunteluni lisääntyy toimistoympäristössä taas aivan uusiin sfääreihin. Sitä paitsi nyt minulla on hyvä syy istua koneella taas monta tuntia päivässä, ja minulle vielä maksetaan siitä. (Ainakin nimellisesti.)

Olisin minä ehkä silti halunnut jäädä aamulla sänkyyn makaamaan.