Soul Meets Body

Kun nyt pääsin vauhtiin itsellenikin käsittämättömien reaktioiden ja asenteiden tutkiskelussa, jatkan samoilla raiteilla kohti seinää. Eilen katselin uusintana näytettyä Prisma-dokumenttia Minkä arvoinen ruumiisi on? (nähtävissä vielä muutamia päiviä Yle Areenassa, ainakin joillekin — tosin herkimpiä varoitettakoon, että ohjelma sisältää melko graafista ja jännittävyydessään lähes iltauutisten tasolle pääsevää materiaalia).

Muutamaan sanaan kiteytettynä dokumentissa siis puhuttiin siitä, kuinka ihmisten osia voidaan kaupata heidän kuolemansa jälkeen elävien yksilöiden varaosiksi. Melko yleisesti tiedossa olevien elintenluovutusten lisäksi varaosiksi kun voidaan nykyään napsia myös ihoa, luuta, jänteitä, verisuonia jne. Tällaiseen toimintaan suhtaudun pelkästään positiivisesti, vaikka sen kaupallinen puoli ehkä joitain kysymyksiä herättääkin. Tässä reaktiossani ei siis ole sen kummemmin ruodittavaa.

Minua askarruttava seikka on oman ruhoni kohtalo sen jälkeen, kun itsestäni aika jättää. En ole kovinkaan uskonnollinen ihminen — minkä ymmärrän tulevan molemmille lukijoilleni yllätyksenä ja aiheuttavan järkytystä — enkä myöskään usko olevani ruumiissani kovinkaan kummoisesti läsnä viime henkäykseni jälkeen. Sikäli minulle siis pitäisi olla täysin yhdentekevää, mitä esimerkiksi nivelilleni sen jälkeen tapahtuu. Mutta eipä vain ole.

Aiemmin pohdin haluavani tulla tuhkatuksi, mutta mitään lopullista päätöstä en ollut tehnyt. Sitten satuin aivan sattumalta lukemaan siihen jossain määrin rinnastettavissa olevasta, mutta ekologisemmasta vaihtoehdosta, nestemäisellä typellä jäädytetyn ruhon ravistelusta tomuksi. Vaikken mitään viherpiiperrystä haluakaan liittää edes hävitykseeni, uskoin löytäneeni postmortaalisen käsittelytapani (vaikka se ei olisikaan yhtä miehekäs kuin viikinkien polttohautajaiset).

Toisaalta voisin kuitenkin tasapainottaa itsekkäänä sikana elämistäni sillä, että lahjoittaisin huonosti kohdellut soluni lääketieteellisiin tarkoituksiin. Jokin ajatuksessa kuitenkin haraa vastaan. Enkä tässäkään asiassa osaa tyhjentävästi selittää, mikä tai miksi.

Kyse ei varmaankaan ole mainitussa dokumentissakin sivutuista laillisuuteen liittyvistä seikoista, vaikka välistävetäjät toki ärsyttävätkin joka alalla. Muutenkaan en keksi muuta syytä moiselle pykimiselle kuin minuun niin pysyvästi juurtuneen siveyden. Minähän olen hengittäessänikin erittäin tarkka siitä, kuka iholle tulee (ja yritän yhä uskotella itselleni, että kyseessä on nimenomaan minun eikä tulijoiden tietoinen valinta), ja sama tahti on siis ilmeisesti jatkumassa myös kylmettymisen jälkeen. Sikäli tämä on kyllä loogista, että muidenkin kalmojen kohdalla niiden jonkinlainen kunnioitus ja arvokas kohtelu on olematonta, harmaata sydäntäni lähellä. Mitään loogista siinä ei kuitenkaan taida olla vaan kyse on enemmän irrationaalisista mielikuvista. Sitä paitsi henkien pelastaminen tai jonkun elämänlaadun parantaminen kehonkappaleilla ei kyllä taida olla ensimmäisenä listalla, jos häpäisykeinoja aletaan listata.

Ehkä keksin syyn asenteeseeni vielä joskus, ja mahdollisesti pääsen sen yli ketterästi kuin naapurin omenatarhan aidasta. Siihen saakka vuosia vanha elintenluovutustestamenttikin saa pölyttyä täyttämättömänä lipaston laatikossa.