Minun piti kirjoittaa tästä aiheesta jo lähes kaksi viikkoa sitten, mutta jotenkin sanani eivät tuntuneet osuvan lainkaan kohdalleen. Se on ollut viime aikoina tuttu tunne, mutta tällä kertaa yritin jopa kuunnella sitä. En tosin tiedä, osaanko edelleenkään kirjoittaa aiheesta sitä, mitä oikeasti ajattelen, mutta nyt on aika yrittää.
Koska en oikein tiedä, miten aloittaisin kirjoituksen (paitsi tällaisella metalöpinällä), lainaan T.S. Linnun aiempaan kirjoitukseeni kirjoittamaa kommenttia:
Retoriikka (ja luultavasti uskomus) on näissä tilanteissa usein astetta ovelampaa: omistusoikeutta ei voi vaatia, mutta rakkaussuhteen olettaminen 'aidoksi' ja 'syväksi' voi edellyttää, että toinen ihminen antaa itsensä vapaaehtoisesti.
Tämä kuulostaa niin kovin tutulta. Suhteessa tietyn omistautumisen odottaminen - ja jopa vaatiminen - tuntuu olevan varsin yleistä, jopa normi; suhdetta pidetään vahvana, jos (ja vain jos?) sen osapuolet ovat valmiita luopumaan jostakin sen edestä. Vaikka usein sanotaan, että onnellisessa parisuhteessa kumpikin voi olla oma itsensä eikä kummankaan tarvitse luopua, käytännössä odotukset tuntuvat useimmiten kuitenkin olevan toisin.
Luopuminen - tai paremminkin toisen puolesta "uhrautuminen" - koetaan ilmeisesti yleisesti hyveeksi. Luettuani Rosa Meriläisen nuoruusliitostaan kertovaan kirjoitukseensa saamat kommentit tämän asenteen jyrkkyys alkoi suorastaan kuvottaa. Täysin tuntemattomien ihmisten suhteen "laadun" arvostelu viittaisi siihen, että kaikki eivät näe uhrautumista mitenkään kahden ihmisen välisenä sopimuksena tai symbioosina, vaan yleisenä velvollisuutena. Ilmeisesti kaikkien pitäisi sitten kärsiä ihmiskunnan tulevaisuuden puolesta.
Ehkä on oleellista myös miettiä, miten ihminen käytännössä uhrautuu suhteessa. Yleisesti kai voisi sanoa, että ainakin jonkinlaisesta vapaudesta luopuminen liitetään kiinteästi sitoutumiseen. Joissakin (murheellisissa) tapauksissa suhteen osapuoli saattaa joutua luopumaan myös esimerkiksi tietyistä ihmisistä tai harrastuksista. Ajatuksen ikävyydestä huolimatta ihmiset suostuvat tällaiseen. On hieman hankala miettiä, miksi. Pelkäävätkö ihmiset yksin jäämistä niin paljon, että mieluummin alistuvat ja uhrautuvat? Kokevatko he saavansa suhteesta uhrautumisesta huolimatta jotakin niin merkittävää, että kaikki lopulta kannattaa? Jos he kokevat luopuvansa suhteensa takia kovin paljosta, onko heidän onnellisuutensa suhteessa jonkinlaista teeskentelyä? En tiedä.
Tietysti voi kyseenalaistaa sen, tajuavatko ihmiset edes uhrautuvansa. Ja jos eivät tajua, onko lopulta kysekään uhrautumisesta? Itse olen suhteissani toki ymmärtänyt, että minulta on odotettu jotain parisuhteen osapuolena - ehkä vapauttani on rajattu tavalla, jota yksin ollessani kukaan ei ole minulta pyytänyt. Toisaalta en ole ikinä kokenut, että olisin menettänyt mitään oleellista vapautta ollessani suhteessa. Voihan olla, että olen uhrannut jotain itsestäni huomaamattani. Lopulta tiedän kuitenkin vain, että mitään sellaista se ei ole ollut, joka olisi estänyt minua olemasta onnellinen - tai ainakaan tuntemasta itseäni onnelliseksi. Lopulta saattaa olla kyse siitä, että olen oppinut tai suorastaan opetellut olemaan onnellinen minulle ulkoa määriteltyjen rajojen sisällä. Ehkä kyse on miellyttämisenhalusta ja suunnattomasta halusta olla jollekin maailman tärkein asia, mutta tällaisena kameleonttina ollessani en ole osannut tai halunnut kaivata muuta vaan olen ollut tyytyväinen. En tietenkään voi vakuuttaa, etteikö lopulta olisi käynyt toisin, jos suhteeni olisivat jatkuneet pitempään kuin jatkuivat.
Voi olla, että olen myös sekoittanut tietämättömyyttäni onnellisuuden ja tyytyväisyyden, ja uskonut olevani onnellinen, vaikka olenkin lopulta ollut tyytyväinen. Tähän en kuitenkaan halua uskoa, sillä olen onnekseni saanut kokea elämässäni edes hetkittäin jotain niin kaunistakin, että en millään haluaisi kutsua silloisia tuntemuksiani "vain" tyytyväisyydeksi.
(Kuva: Albert Edelfelt: Sven Dufva)
4 kommenttia:
Onko olemassa joku sertifioitu "onnentunne"? Tai voisiko kauniita kokemuksia kuitenkin arvostaa sellaisina kuin ne ovat ja ovat olleet, ainutkertaisina.
Tästä tuli mieleeni kirja, josta kirjoitin vuosia sitten. Kirjoitukseni ponsi on hieman toisaalla kuin omasi, mutta silti. Uhrautumiselle näet annetaan ällistyttävän helposti jonkinlainen itseisarvo. Tuossa kirjassa vaiti (mitä nyt vähän ruikuttaen) kärsimisestä palkittiin, ja uhrautumiseen tosiaan helposti liitetään ajatus, että siitä palkitaan.
En itse asiassa osaa nähdä uhrautumista niin, että suhteen "osapuolet ovat valmiita luopumaan jostakin sen edestä". Minusta uhrautuminen on usein yksityistä ja varsin itsekeskeistä toimintaa, joka perustuu ääneenlausumattomalle oletukselle, että se on jotenkin jaloa. Totta kai uhrautumista saatetaan vaatia - mikä teko tuskin on kovin rakastava. Uhrautuminen on kuitenkin aina oma valinta, eikä se välttämättä lainkaan liity siihen, että uhrautumista vaadittaisiin.
Olen itse harrastanut aikanaan uhrautumista, ja luopunut koko touhusta sittemmin. Huomasin näet, että se, mitä kuvittelin jotenkin jaloksi ja oikeamieliseksi, olikin itse asiassa yritys välttää vastuun ottaminen itsestäni. Tuntui vähemmän pelottavalta koettaa kantaa vastuuta toisesta ja miellyttää tätä, vaikka se olikin vaikeaa. Siitä ei tietenkään ollut oikeasti mitään muuta kuin haittaa kellekään. Harrastin uhrautuvaista kärsimistä, todellisuudessa siis pelokasta vastuunvälttelyä, aivan turhaan. No, ehken aivan, sillä opinpahan jotain.
Lienet oikeassa siinä, että on turhaa miettiä leimaa tuntemuksilleen. Olennaisinta lienee, että olen hetkistä nauttinut ja voin niitä muistella hymy kasvoillani tai kyynelsilmin, enkä muistoja niistä pois antaisi.
Luulen, että uhrautumisesta puhuminen on hieman hankalaa, jos sitä ei ole määritelty kovin tarkkaan. Ehkä uhrautuminen on tosiaan lopulta yksityistä ja pitkälti sisäistäkin toimintaa, ja toinen voi ainoastaan vaatia tekoja, jotka puolestaan vaativat ihmiseltä yksityistä uhrautumista. Toisaalta tuntuu, että uhrautumisella ja kärsimisellä on jokin yleinen jalouden leima, ja tuota jaloutta tulisi enemmän tai vähemmän näkyvästi tavoitella: "Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat."
Itsekin olen kieltämättä omaksunut ajattelutavan, jonka mukaan mitään on vaikea saavuttaa, ellei ole valmis kokemaan sen edestä myös kipua (joko henkistä tai fyysistä), mutta elämän suurimpien palikoiden rakentaminen oman kärsimyksen varaan tuntuu varsin itsetuhoiselta, eikä onnellisuudesta oikein voi puhua samassa lauseessa. Olen kokenut uhrautuvani korkeintaan sillä tavalla, että olen hyväksynyt toisissa ihmisissä jotain pieniä ikäviäkin tapoja tai piirteitä, koska heidän hyvät piirteensä ovat minulle niin paljon merkityksellisempiä. En ole kokenut kärsiväni tilanteissa juurikaan, ja olen toki tuntenut jaloutta yrittäessäni hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat - kokonaisina yksilöinä kaikkine "vikoineen". (En tiedä, olenko lopulta ikinä edes nähnyt ihmisiä oikeina itsenään, mutta se on eri aihe.)
Miellyttämisenhalun tunnistan itsessäni myös melko vahvana, mutta en osaa liittää sitä omalla kohdallani uhrautumiseen.
Kiitos vierailusta blogillani ja pahoittelen että en ole vastannut aikaisemmin kommenttiisi.
Olen pitänyt välillä lyhyen tauon kirjoittamisesta. En ole yhtä aikaansaava kuin monet blogien kirjoittajat ja tarvitsen taukoja keksiäkseni sanottavaa.
Olen todella otettu että pidit Kääntyvästä profiilista. Kiitos
Vierailuilo oli kokonaan minun puolellani, enkä suinkaan odota, että kommentteihini välttämättä vastattaisiin.
Ymmärrän mietiskelytauot hyvin, ja jos niiden jälkeen saa aikaan niin osuvia tuotoksia kuin Kääntyvä profiili, niin ne ovat enemmän kuin perusteltuja. Älä toki ota kirjoittamisesta paineita vaan kirjoita sitten, kun siltä tuntuu. Itse noudatan ehkä enemmän "mitä ikinä sylki suuhun tuo" -linjaa, vaikka tässä ehdinkin jo pienen hiljaisen välin pitää täälläkin. Se ei liene ainakaan parempi tapa kirjoittaa.
Lähetä kommentti