Hiljattain olen tuntenut oman peilikuvani muuttuvan kiltistä, huomaavaisesta ja hellästä välittäjästä omistajaksi, joka haluaa kahlita jonkun kaksijalkaisen lemmikin liekaan ja pakottaa tämän geneeriseen tyttöystävämuottiin välittämättä tämän yksilöllisistä ominaisuuksista ja tukahduttaen tämän henkilökohtaiset halut, jotka poikkeavat lemmikilleni varaamastani sapluunasta. Vaikka nämä kuvaukset ovatkin karikatyyreja ja nämä molemmat puolet (niin kuin monet muutkin hahmot) ovat varmasti jo pitkään eläneet minussa rinnakkain, muodonmuutos hahmosta toiseen on omissa silmissäni ollut varsin ruma ja myös rajulla tavalla yllättävä, kun en ole pitänyt silmiäni ja korviani auki kuunnellakseni ulkoa tulevia viestejä itsestäni tai etenkään tarkkaillut itseäni riittävän kriittisesti. Osittain olen kyllä tunnistanut tuon ruman hahmon itsessäni jo aiemmin, mutta en ole yrittänyt suitsia sitä niin kuin olisi pitänyt.
Lopulta en kuitenkaan haluaisi kohdella ihmistä kuin lemmikkiä, jonka osoittama "rakkaus" on kiinni sen täydellisestä riippuvuudesta isännästään. Vaikka toki yritän tarjota itseäni tueksi ja olla käytettävissä (ja jopa jollain tavalla tehdä itseni tarpeelliseksi), uskon, etten voi olla kovinkaan onnellinen, jos koen toisen olevan (vain) vahvasti riippuvainen jostain, mitä voin tarjota. En tunne kiinnostusta esimerkiksi prostituoitujen tai muiden maksullisten seuralaisten tarjoamia palveluja kohtaan, sillä rahalla ostettu muka-kiintymys ei merkitse minulle paljoakaan, jos mitään. (Toki palveluiden käyttöön liittyy muutenkin mielestäni monenlaisia laillisia ja moraalisia ongelmia, jotka varmaankin vaikuttavat myös asenteeseeni.) Silti minusta tuntuu, että tahdon pystyä lunastamaan toisen vapaaehtoisen sitoutumisen ja lojaalisuuden tavalla, joka oikeuttaa minut "omistamaan" hänet. Väitän kirkkain silmin, että ihminen on minulle maailman rakkain, ja kuitenkin pidän häntä lopulta enemmän "saavutettuna etuna", josta pidän kiinni (ainakin - ja toivottavasti vain - henkisesti) kynsin ja hampain. Pahimpina hetkinä pelkään niin kovasti, että kiristän liekaa entisestään, mikä varmaankin viimeistään sinetöi toisen halun paeta ja olla oma itsensä ilman asettamiani rajoitteita.
On hämmentävää, miten ystävilleen ja (lapsuuden) perheenjäsenille on aina ollut helppo antaa vapautta eikä ole juurikaan tuntenut heistä mustasukkaisuutta. Miksi saman vapauden antaminen sille "tärkeimmälle" ihmiselle on niin ylitsepääsemättömän vaikeaa? Täytyykö ihminen pitää kahleissa, jotta hän ei pääsisi satuttamaan? Onko itsetuntoni täysin sen varassa, että joku muu haluaa omistaa elämänsä minun palvomiselleni? Haluaisinko tai pystyisinkö tarjoamaan vapauden sille rakkaimmalle ihmiselle, kun hän pyytää jotain, minkä haluaisin oman turvallisuuden ja eheyden tunteeni takia kieltää?
Näitä kysymyksiä olen pohtinut paljon viime päivinä ja öinä, enkä osaa vieläkään vastata itselleni oikein millään tavalla. Tiedän, että vielä en riittävän vapauden antamiseen ole pystynyt enkä ihan heti tule pystymäänkään. Pelottavan usein jopa uuden, ruman peilikuvani varjossa minusta myös tuntuu, että en sitä edes halua.
(Kuva: Akseli Gallen-Kallela: osa Aino-taru -triptyykistä)
maanantai 30. heinäkuuta 2007
Omistamisesta
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
22 kommenttia:
Tääk! Kuulostaa kamalalta. Toisaalta tuo ongelma ei varmaan ole kovin paha, kun kuitenkin pystyt näkemään sellaisen piirteen itsessäsi.
Minulla on todella huonoja kokemuksia omistushaluisista ihmisistä ja mustasukkaisuudesta. Luulen, että jos nykyisin törmäisin hyvin omistushaluiseen ihmiseen, lähtisin karkuun niin kovaa että seinään jäisi aukko.
Kuulostaa todellakin kamalalta. Tosin kyseessä on siis vain yksi hahmo, jonka olen peilissä tunnistavinani, ja minun on yhä vaikea nähdä, onko kyseessä todella oma kuvani.
Minä olen kuullut todella kamalia kertomuksia mustasukkaisista ja omistushaluisista ihmisistä, enkä todellakaan haluaisi olla sellainen. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että en koekaan olevani yhtä paha tapaus kuin mitä noissa kertomuksissa esiintyy. Siitä huolimatta jotain oppimista on varmasti edessä.
Et varmasti olekaan kun kirjoitat piirteestä noin analyyttisesti.
Toisaalta ihmissusista voi kirjoittaa varsin analyyttisesti päivänvalossa, eikä se tarkoita, etteikö itsekin olisi sellainen täydenkuun aikaan. Toivon ja uskon kuitenkin, etten ole.
Hmm. Olet oikeassa.
Useimmat taitavat olla hiukan mustasukkaisia rakastetuistaan (valitsin sanan, joka mielestäni sopii blogistasi huokuvaan tunnelmaan). Uskon oikeudenmukaisuuden välttämättömyyteen niin syvästi, etten voisi antaa itseni rajoittaa toista enempää kuin sallisin toisen tekevän.
Olen pohtinut asiaa tässä hiljattain aika paljon, ja tuo tasapuolisuus on itsellenikin aika merkittävä virstanpylväs siinä, mitä toiselta toivon ja mitä hänelle sallin. Tarkoitukseni onkin itse asiassa kirjoittaa seuraavaksi omistamisesta ja uhrautumisesta juuri tuon "vertailun" pohjalta.
Parisuhteet ja elämä yleensäkään eivät tietenkään ole laskukaavoja ja sikäli tällainen lähestymistapa lienee hieman luonnoton tai keinotekoinen, mutta toisaalta se auttanee ainakin miettimään, kuinka paljon rajoittamisessa on kyse itsekkyydestä ja kuinka paljon molemmille sopivasta vastavuoroisuudesta. Tosin tällaisen vertailun tekeminen yksin on tietysti pakosti aika subjektiivista ja vastavuoroisuus jää toisen osapuolen käsityksen osalta vain arvailuksi.
Eksaktia tasapuolisuutta ei varmaan ole mahdollista saavuttaa. Kaikissa ihmissuhteissa on mukavinta tietysti, jos tasapaino löytyy ilman jatkuvaa tasapainottelua ja ilman yksipuolisia myönnytyksiä.
Luulen, että ystäviä kohtaan on helpompi olla suvaitseva siksi, että ystävyyteen ei kasata samanlaisia odotuksia kuin parisuhteeseen. Ja ystäviä voi olla monia, jokaisen ei tarvitse olla niin ihanteellinen, kun voi nauttia kunkin hyvistä puolista.
Luulen, että ystäviä kohtaan on helpompi olla suvaitseva siksi, että ystävyyteen ei kasata samanlaisia odotuksia kuin parisuhteeseen. Ja ystäviä voi olla monia, jokaisen ei tarvitse olla niin ihanteellinen, kun voi nauttia kunkin hyvistä puolista.
Niin. Varsin merkittävä ja oikeutettu kysymys onkin, pitääkö niin olla.
Vaihtoehtoinen ajattelutapa olisi kohdata jokainen ystävä yksilönä, jonka kanssa ystävyys voi saada omanlaisiaan piirteitä täysin tilanteen mukaan - mahdollisesti myös intiimejä. Todella kiehtova ajatus, ja jollakin tapaa sekä looginen että houkutteleva vapauden ruumiillistuma. Kahden ihmisen välisen suhteen määrittely parisuhteeksi tai ystävyyssuhteeksi ja jonkinlaisen rajan vetäminen noiden välille lienee lopulta keinotekoistakin.
Tietysti tuollainen elämäntapa vaatii sen, että molemmat ystävyyden osapuolet ajattelevat samalla tavalla ja pystyvät välttämään mustasukkaisuuden ja omistamishalun, tai ainakin jotenkin hallitsemaan niitä riittävän vahvasti. Omat ratakiskon lailla taipuvat aivoni eivät tunnu mitenkään pääsevän irti siitä ajatuksesta, että tuollainen olisi itselleni mahdotonta; minun on vaikea kuvitella oikeasti nauttivani intiimistä suhteesta kenenkään kanssa, ellen ole todella kiintynyt häneen, ja kiintymykseni tuntuu saavan poikkeuksetta valitettavan omistushaluisia piirteitä.
Ja toisaalta pidän niin kovasti kulttuurituotoksissa varsin suuressa osassa olevista pateettisista rakkauskuvauksista, että en tiedä, haluaisinko (tai haluanko haluta) tuollaista elämäntapaa vai elänkö mieluummin hattaramaailmassa - vaikka sitten valheellisessa sellaisessa.
Eih.
Jollekin sopii "avoin suhde", minusta koko käsite on lähes naurettava. Arvelen tuntevani ihmiset tarpeeksi hyvin voidakseni väittää, että useimmiten avoin suhde johtaa mielipahaan enemmän kuin mihinkään hyvään.
Olin joskus itsekin "avoimessa suhteessa", vaikka se ei ollut suunniteltua. Tai pikemminkin voisi sanoa että toinen osapuoli oli avoin. Säännöistä ei ollut sen enempää keskusteltu. Niiden kokemusten perusteella tiedän, etten haluaisi olla yksi monista kenellekään. Joku minussa haraa vastaan, vaikka en ole yltiöromantikkokaan.
Tuo kuvailtu ajattelutapa ei käsittääkseni noudata minkään "yleisen" avoimen suhteen kaavaa, kun ei ole ainakaan virallisesti mitään toisten suhteiden ohi nostettua yhtä suhdetta, josta "poikettaisiin" hetkittäin. En nyt kuitenkaan ehkä ala oman puutteellisen ja mahdollisesti väärän mielikuvani perusteella tämän enempää eroja selittää, kun todennäköisesti sekoittaisin soppaa enemmän kuin selventäisin sitä.
Vaikka olen itsekin varma siitä, että ainakaan toistaiseksi minkäänlainen avoin tai rajoittamaton suhde ei minulle sopisi, en voi puhua toisten puolesta. Mainitsemasi esimerkki taas kuulostaa varsin ikävältä. Itse olen sitä mieltä, että suhteen alkuvaiheissa säännöt tulee vääntää molemmin puolin rautalangasta ja niitä tulee sitten molempien myös noudattaa. (Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö niitä pitäisi pystyä myöhemmin tarkistamaan yhdessä, jos niin halutaan.)
En itsekään ole ihan varma, mikä minussa lopulta sotii niin vahvasti avointa tai rajoittamatonta suhdetta vastaan, mutta jokin varsin vahva voima se tuntuu olevan. Se voi hyvin olla jokin ulkoa imetty mielikuva siitä, miten "asioiden kuuluu olla". Uskon kuitenkin jo hieman pystyneeni sitä myös kyseenalaistamaan, ja pitäytyneeni siinä enemmän omasta tahdostani kuin silkasta sopulin luonteestani.
Niin, toivottavasti en vaikuttanut tuomitsevalta, sillä se ei ollut tarkoitus. Olen suvaitseva muiden järjestelyjä kohtaan, jokainen aikuinen saa minusta elää valitsemallaan tavalla ellei tapa loukkaa toisia. Tarkoitin sitä, ettei näkemäni perusteella ideaalilta tuntuva vapaus kuitenkaan käytännössä vapauta, vaan aiheuttaa murhetta.
Minun ajatukseni ystävyyteen ja luottamukseen perustuvasta (voih miten lällyltä näyttää!) ihanteesta perustuu pelkästään omiin kokemuksiin. Vikani on aina ollut, etten uskonut muiden opetuksiin, vaan minun täytyi tehdä virheet itse. Hah.
En minä viestissäsi mitään tuomitsevuutta havainnut. Sen vähän perusteella, mitä itse olen jokseenkin läheltä nähnyt tai kuullut avoimista suhteista, ne vaikuttaisivat tosiaan aiheuttavan murhettakin. Olen kuitenkin kuullut puheita paljon paremmin onnistuneistakin järjestelyistä, ja niiden todenperäisyyttä minulla ei ole syytä tai tarvetta kyseenalaistaa. Hyvä vain asianomaisten kannalta, jos heidän järjestelynsä heille sopivat ja he ovat niihin tyytyväisiä.
Minulla ei ole lainkaan kokemuksia avoimiksi sovituista suhteista, joten omasta puolestani en voi puhua. En sellaisia halua myöskään kokeilla, joten tämä aukko sivistyksessäni tullee säilymään. Monogamisista suhteista sen sijaan on kokemusta, ja yhtäkään niistä (tai niissä tehdyistä sopimuksista) en kadu. Päinvastoin, koen itseni onnekkaaksi saatuani sellaisia kokea, ja toivon vielä kokevani ainakin yhden sellaisen lisää.
(Minusta lällyys on sitä paitsi kaunista.)
Lällyys on tietenkin kaunista. Minunkin elämäni olisi ollut paljon tyhjempää ilman lällyyttä.
Minustakin "avoimet suhteet" ovat epäilyttäviä. Sehän merkitsee, että asianomaiset elävät yhä todellisuudessa, jossa vapaus ihmisten välisenä ihanteena vaatii erikseen maininnan. Apologeettista sanahelinää, jonka kohdalla voi tehdä karkeita ajatteluvirheitä. En näe syytä epäillä, miksi Laura olisi väärässä epäillessään useimpien ns. vapaiden suhteiden toimivuutta (puhumattakaan ihmisten haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä selvittää ajattelutapojaan ja niiden yhtymä- ja eriämäkohtia toisilleen). Koko kuviohan vieläpä onnistuu jotenkin viemään vapauden jo niputtamalla 'suhteen' osalliset saman termin alle, aivan kuin kyseessä olisi jokin nimettävä sen sijaan, että nimenomaisesti nimellisyyden kadottava suhtautumistapa! Ja puhun tietoisesti "suhtautumisesta", "suhteesta", sen siinä merkityksessä, joka painottaa subjektin todennettavissa olevaa toimintaa suhteessa toiseen subjektiin, oli kyseessä sitten kommunikaatio, havainto tai yhteistyö. Tästä syystä jupisin lokissani kolmioista. ihmissuhteissa kaikki kahta useampi vaikuttaa perspektiivivirheeltä, ainakin jos puhutaan "henkilökohtaisuudesta". Luulisi nimittäin tällöin harjoitettavan viimeisen päälle 'narrow'- eikä 'broadcastingia'. Jokainen akti on suunnattu ainutkertaiseen subjektiin. Ja ei, kyse ei ole filosofiasta tai mistään 'abstraktista' sen enempää kuin pyrkimys ajatella ajattelemisen ehtoja on aina väistämättä filosofiaa (joskaan ei abstraktia).
En nykyisin jaksa puhua edes "suljetuista suhteista", vaikka minusta se on erillisen maininnan arvoinen asia, mikäli tahdotaan ihmisen elinympäristön olevan synnyinvapauteen (juu, panen sille vahvan eettisen painon) puuttuvien sanattomien sopimusten ansoittama. Lyhyesti: "ei käy."
Näiden perusasioiden jälkeen on loputtomasti mielenkiintoisempaa, että Dorian tuo esiin romanssin 'kulttuurituotteet', jotka ovat myös itselleni tärkeitä pohdiskelun, kokemisen ja tuotannon kohteita. Olen joskus kokenut itsekin, että jostakin siinä luopuu (ei kuitenkaan romantiikasta), mikäli ei seuraa valmiina olemassaolevaa parisuhdeomistavaisuusskriptiä (anteeksi polemiikki). Totta kai menettää. Juuri tuon nimetyn tavan suhtautua toiseen ihmiseen eräänlaisen 'turvaverkon' kautta. Uskon, hieman Lauran tapaan (vaikka Laura ei tätä tukenutkaan), että samoin kuin avoimessa suhteessa 'onnistuneet' (onnelliset) ihmiset, myös suljetussa suhteessa onnistuneet ihmiset ovat varsin harvinaisia. Ja luen nyt suuren osan kompromisseja ulos onnistumisen piiristä, koska ne saavat ihmiset vielä jälkikäteen heikkoina hetkinään pohtimaan, 'olisinko sittenkin voinut tehdä toisin?' ja tuntemaan peräti pahaa mieltä. Toisin sanoen, myöskään suljetuissa suhteissa elävät ihmiset eivät pohtineet asennoitumistaan ja sen implikaatioita hirveän pitkälle. Enkä sano, että tarvitsee, mutta sellaiset ihmiset tavallaan hermostuttavat minua, jotka eivät ole pohtineet vapauskäsitystään ja tulevat sitten harjoittamaan ajattelemattomuuttaan suhteessa minuun. Eihän se haavoita, mutta niiden ylilyöntien, jotka väistämättä vahingoittavat, pienikin mahdollisuus saa varuilleen. Elitismiä? - voisi olla, jos meitä olisi useampia.
Takaisin romantiikkaan (jos tätä ei jaksa lukea, niin pahoittelen sivupalkin kelaamisen vaivaa).
Nyt, jos otan vakavasti sen, mitä alussa sanoin "avoimista suhteista", eli että kyseessä on vain hatara viittaus johonkin, joka määrittyy vain yksilöiden välisissä suhteissa ilman todesta otettua kattokäsitettä, joka pyrkii selittämään tämän tavan olla ihmisten kanssa parisuhdemallina, voin aivan hyvin sallia tietyn eksklusiivisuuden suhteessa moniin ihmisiin, jos se suhteen kahta osapuolta miellyttää. Tässä suhteessa (viitaten Lauraan) kukaan ei ole koskaan "avoimessa suhteessa" koskaan epäonnistunutkaan, vaan ainoastaan sen puutteeseen, reagoidessaan kolmantena toisten tekemisiin, joita ei ole eksplisiittisesti kytketty osaksi joko ensimmäisen tai toisen suhdetta kolmanteen. Puhun siis oikeastaan parisuhdemallin poissaolosta. Se on läsnä varmistamaan joitakin turvallisuuteen liittyviä seikkoja, joita ei pidä väheksyä ja jotka eivät ole edes sellaisenaan mikään yksioikoinen asia, koska prosessiin liittyy aina kyky/teknologia, jonka avulla selvittää toisista ihmisistä turvallisuuden kannalta olennaiset kriteerit. Koska puhun parisuhdemallin poissaolosta, on romantiikalla vapaat kädet. Jokaisella ihmisellä on ihanteensa, eikä ihmissuhteen jännitykseen tarvita esimerkiksi instituutioita tai vihaista aviopuolisoa. Toisen yksilön tunnustelu tarjoaa mielestäni tarpeeksi romantiikan vaatimaa epävarmuutta, kun tästä toisesta tosissaan välittää ja tahtoo tämän oppia. Olemme myös keskeneräisiä itsessämme ja toinen joutuu kohtaamaan meidät siellä missä olemme. "Vapaa suhde" olettaa, että tietyt vastuun kysymykset on ratkaistu ennalta, jotta ihmisten ei tarvitsisi huolehtia itse jokaisesta yksityiskohdasta. Minua tällainen epäilyttää. Kieltäydyn ottamasta avointa ja suljettua suhdetta vakavasti, koska ne eivät jätä ihmisen luovuuden ja moninaisuuden koko kenttää avoimeksi eteeni. Sekä avointen että suljettujen suhteiden kuvasto on sitä paitsi niin laaja, että niidenkin kohdalla olennainen tuntuu löytyvän aina ainoastaan suhteessa toiseen ihmiseen. Ehkä joku voi löytää vapautuksen tunteen anonyymistä seksistä, mutta minä puhun ihmisten välisistä välittämisen ja oppimisen suhteista. Kutsun niitä mielelläni ystävyyksiksi, ja uskon tähän mennessä selittäneeni kohtalaisesti sen, miksi tapa, jolla ymmärrän "ystävyyden" eroaa merkittävästi Dorianin ja Lauran tavoista käsittää sen ulottuvuus
.
Niin, "suljetuissa suhteissa" varmasti eräs niitä houkuttelevimpia asioita on juuri jonkinlainen "turvaverkko", joka saa tuntemaan, että vieressä oleva tärkeä ihminen myös pysyy siinä. Sikälihän kyseessä on tietysti selvä näköharha, että pysymiseen ei silloinkaan voi luottaa vaan asiat voivat muuttua äkistikin. Mutta kaipa se rauhoittaa ainakin hetkellisesti, kun saa huijattua itsensä uskomaan ja voi hetken olla pelkäämättä menettämistä. (Ilmaisun "menettäminen" käyttö liittynee aika kiinteästi omistamiseen, ja sen käyttö kuvannee oman näkemykseni pinttyneisyyttä.)
Luulen, että näen kahdenkeskisten suhteiden sijasta useinkin kolmioita osittain siksikin, että minun on vaikea olla ottamatta vastuuta toisten tuntemuksista. Tavallaan näen varsin loogisena ja selvänäkin sen, että jokainen on vastuussa omista tuntemuksistaan ja ne johtuvat usein enemmän omista (vääristä) odotuksista kuin toisten teoista, mutta minun on silti vaikea toteuttaa tuollaista ajattelua käytännössä. Kaipa syynä on osittain itsekkyys, sillä haluan, että minusta pidetään, ja siksi haluan kohdella toisia ihmisiä niin kuin arvailen heidän haluavan tulla kohdelluiksi. (Arvailen muuten ilmeisesti aika usein pieleen.) Näin siitäkin huolimatta, että vaikka saisin miellytettyä ihmisiä, he todennäköisesti ovat tyytyväisiä enemmän tekoihini kuin oikeaan minuun (vaikka en koekaan tekojeni olevan ristiriidassa omien halujeni kanssa).
Mitä tulee onnellisuuteen "suljetuissa suhteissa", olet varmaankin oikeassa. Epäilemättä ihmiset pohtivat niissä, ovatko he todella onnellisia ja voisivatko he (tai olisivatko he voineet) valita toisin. Minun on kuitenkin vaikea nähdä mitään valittua elämäntapaa niin lopullisen pohdinnan tuloksena, etteikö sitä välillä kyseenalaistaisi. Ja jos oma valinta kestää toistuvat kyseenalaistamiset, se lienee aika vahvalla pohjalla. (Uskon sinun ajattelusi kulkeneen huomattavasti pitemmälle kuin suurimman osan "suljetuissa suhteissa" elävistä, mutta en pitäisi mahdottomana, että hekin olisivat voineet päätyä omaan lopputulokseensa pitkällisen harkinnan tuloksena.) Itse olen kaikkien suhteitteni aikana pohtinut montakin kertaa, kuinka onnellinen koen olevani ja kuinka onnellinen voisin olla, jos valitsisin toisin. Jokaisen pohdinnan jälkeen olen tullut johonkin lopputulokseen, ja yleensä sen jälkeen olen kokenut itseni vielä aiempaa onnellisemmaksi.
Luulen, että kompromisseihin päätymisen suurin syy on se, että ihmiset näkevät vaihtoehtoina joko lämpimän vankilan jakamisen toisen kanssa tai jäisessä suossa "vapaana" seisomisen yksin. Noin olen itsekin vaihtoehdot nähnyt, ja niistä valitsisin ehdottomasti mieluummin jaetun vankilan. Ongelma tällaisessa asetelmassa onkin varmasti se, että vaihtoehtoina nähdään vain "suljettu suhde" tai loputon yksinäisyys, ja muut vaihtoehdot (joita on varmasti olemassa) jäävät/jätetään näkemättä.
Itse uskon avanneeni silmiäni sen verran, että näen toisten vaihtoehtojen olemassaolon, vaikka en niitä varmasti vielä ymmärrä tai hahmota kovin selkeästi. Toisaalta minussa puskee (jälleen) vahvasti esille vanha tunne siitä, että suhteen vahvuus todistuu vasta siinä vaiheessa, kun sen edestä on annettu (vapaaehtoisesti) jonkinlainen uhri. Myönnän oman ajattelutapani rajoittuneisuuden, mutta toistaiseksi minulle riittää toive siitä, että tapaan jonkun yhtä rajoittuneen "uhrautujan" ja saamme rypeä omassa näennäisonnessamme tyytyväisinä.
Tulta syöksevä lintu, en tiedä miten ajattelet minun käsittävän ystävyyden ulottuvuuden tai miten se eroaa omasta näkemyksestäsi.
Jaottelut avoimiin ja suljettuihin suhteisiin ovat mielestäni teoreettisia. Molempien kaiku on vastenmielinen. "Suljettu suhde" kuulostaa lintuhäkiltä.
Teoreettisesta näkökulmasta ajatellen en voi oikeastaan juurikaan osallistua keskusteluun. Kuten jo sanoin, minusta jokainen järjestely on hyvä, jos kyseiset ihmiset pitävät suhdetta onnistuneena. Omalla kohdallani ajattelen, että molemmille tasapuolisesti liikkumavaraa (eli mahdollisuutta lennellä häkin ulkopuolella) antava monogaminen suhde on ihanteellisin. Tämä ajatus ei perustu minulle saneltuihin opetuksiin.
Dorian,
En usko, että koskaan päätyisin kuvaamaasi "yhteiseen vankilaan". Luulisin valitsevani yksinäisyyden ennen yhteistä vankilaa ja niin olen kai tehnytkin. Ajattelen silti ettei tila ole pysyvä mutta mistä sitä tietää. Inhoaisin olla kenenkään toisen vankila.
Sen suon minäkin valitsisin. Aina saattaa kuitenkin hairahtaa. Tietenkin erityisen hankalat olot ja uhka omalle selviytymiselle (kuten karrikoidussa esimerkissä) voivat johtaa itsekkäisiin ja julmiin valintoihin.
Laura, en tiedä eroaako ystävyyden käsityksesi omastani. Se jää lopulta kirjoittamani perusteella sinun arvioitavaksesi. Selvä ero olisi, jos voit kuvitella puhuvasi missään olosuhteissa "pelkästä/vain ystävyydestä", joka määritelmällisesti sulkee joitakin ihmissuhteen ulottuvuuksia ulkopuolelleen. Jos nyt vaikka hyväksyn jupisematta käyttämäsi termin "teoreettinen", voisin sanoa, että juuri teoreettisesti en voi puhua uskottavasti monogamiasta, koska tyrmään kaikenlaisen "-gamian", ja yksilöyden vakavasti ottamisen nimissä joudun näkemään maailman, joka on "mono-"ja täynnä. Suhteudumme toisiin ihmisiin välttämättä "mono-"-moodissa. Tietenkin muille tietokäytännöillemme löytyy lukemattomia muita 'geometrisia' ratkaisuja painottavia metaforia.
Dorian, itseselityksesi kuulostaa kummallisen apologeettiselta puhuessasi "rypemisestä" ja "näennäisonnesta", jossa kuiteknin eletään "tyytyväisinä". Monenko sorttista onnea sitä oikein on? Lisäksi minulle tulee kalvava tunne siitä, että vaikutan itse jotenkin tuomitsevalta tai ajatuksiani tuputtavalta. Retorinen itsen vähättelysi nostaa minut sellaiseen asemaan, jota en keskustelussa itselleni tahdo. Kuvittelen nimittäin keskustelevani 'asioista', en kilpailevani mistään. Sano, mikäli olen jossakin suhteessa väärässä.
En muuten soisi uskovani noihin suhteen eteen itsensä vuoksi annettuihin uhreihin. Tietenkin sitä arvostaa toisilta saamaansa apua ja tahtoo auttaa rakkaita ihmisiä, mutta hyvän eleen arvo tuntuu valuvan heti hukkaan, mikäli joku hairahtuu odottamaan/edellyttämään uhria ja antamista.
Retoriikkani hyppelehtii kirjaimellisesta varsin karrikoiduksi, mikä tekee tekstistäni varmaan hieman vaikeaselkoista. Pahoittelen.
Etenkin vankilaesimerkki oli varsin yliampuva. Tarkoitin sillä "vain" sitä, että toisessa vaihtoehdossa ihminen luopuu jostakin voidakseen olla suhteessa toiseen ihmiseen, ja toisessa vaihtoehdossa säilyttää oman vapautensa pysymällä tyystin yksin. Itse kallistun sille kannalle, että olen valmis luopumaan jostakin saadakseni jotain arvokkaammaksi kokemaani - eli tekemään kompromisseja. Toki tämän "vankilan" mahdollisuus olla mieluisa riippuisi siitä, että toinenkin olisi siinä omasta vapaasta tahdostaan.
Laura,
jos tarkoitit "monogamista suhdetta" siten kuin minä sen ymmärrän, siinä molemmat jo määritelmän mukaan luopuvat jostakin. Mitään tämän kummempaa en vankilalla tarkoittanut. Tosin käyttämäni ilmaus meni sikäli pieleen, että molempien vapaaehtoisesti valitsema vankila ei ehkä ole vankila lainkaan.
Toisaalta minusta monogamisuuden ei tarvitse olla radikaalisti enemmän "vangitsevaa" kuin rajoittamattomien suhteiden valitseminenkaan. Molemmilla valinnoilla rajaa uskoakseni itseltään pois vaihtoehtoja (eli - ainakin intiimejä - suhteita joidenkin ihmisten kanssa). Valitsija ei myöskään välttämättä (ja toivottavasti) koe valintansa aiheuttamia rajoituksia mitenkään oleellisina riippumatta valinnastaan.
Lintu,
itsevähättelevä sävyni johtuu lähinnä omasta hämmennyksestäni itseni suhteen. Koen kuvaamasi ajattelutavan (siten kuin sen olen ymmärtänyt) varsin loogisena, perusteltuna ja houkuttelevanakin, mutta en silti usko sitä haluavani itse noudattaa. Eikä minun toki tarvitsekaan enkä koe sinun yrittävän "käännyttää" ketään, mutta kun minulle tuottaa vaikeuksia kirjoittaa auki sitä, miksi haluan pitää kiinni omasta ajattelutavastani, alan jossain määrin jo huvittaa itseäni. Siitä siis nuo kielelliset ylilyönnit. Asioista minäkin haluan keskustella - tosin hetkittäin teen sen varmaan aika tunnepainotteisesti enkä kuulosta aina kovin johdonmukaiselta.
Uhreista puhuminen on myös sikäli harhaanjohtavaa, että toivoisin suhteessa molempien luopuvan jostain todellakin omasta halustaan (jos yleensä jostain luopuvat). Ainakin omat "uhrini" (esimerkiksi intiimistä kanssakäymisestä pidättäytyminen toisten kanssa) ovat minulle niin mitättömiä luopumisen kohteita, etten osaa niitä kummoisina uhreina pitää. Tietenkin haluan suhteeseen vain sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaa "luopua" samoista asioista ja joka myös pitää uhriaan yhtä mitättömänä. Käytännössä uhrauksen haluaminen tarkoittaa sitä, etten voisi kuvitella seurustelevani (käytän nyt tätä sanaa ihmissuhteesta, koska se kuvaa varmaan aika hyvin haluamaani suhdetta) sellaisen ihmisen kanssa, joka kieltäytyisi ehdottomasti luopumasta mistään minun takiani. Tietenkään en häneltä luopumista vaatisi, vaan etsisin minulle sopivamman ihmisen.
Itse kallistun sille kannalle, että olen valmis luopumaan jostakin saadakseni jotain arvokkaammaksi kokemaani - eli tekemään kompromisseja.
Ptruu! Minusta tässä ilmauksessa on jotakin omituista. Miten lienee, mutta minun näkökulmastani tässä menee kaksi aivan eri ja jopa vastakkaista asiaa sekaisin, eli kompromissi ja arvon maksimoiminen. Parisuhteen kompromississa on mielestäni erittäin selvästi kyse juuri suhteen muihin arvoihin nähden essentialisoivasta suhtautumistavasta, jonka on tarkoitus estää jotakin, joka arvoista puhuttaessa voitaisiin kuvata omien arvojen maksimoinnin vapaina markkinoina, jossa mitä tahansa voidaan vaihtaa mihin tahansa. Parisuhteen kompromissin tapauksessa sen sijaan luovutaan jostakin itsessään arvokkaammasta suhteellisen pienen parisuhteessa saavutettavan edun eteen. Sinun kuvaamaasi vaihtoehtoa kutsutaan ymmärtääkseni opportunismiksi, ei kompromissiksi.
En myöskään tiedä, mitä noiden vankiloiden ja niissä vapaasta tahdosta olemisten on tarkoitus olennaisesti vangita.
Vastaan uhreista vielä tähän, vaikka aloitit uuden aiheenkin.
Ainakin omat "uhrini" (esimerkiksi intiimistä kanssakäymisestä pidättäytyminen toisten kanssa) ovat minulle niin mitättömiä luopumisen kohteita, etten osaa niitä kummoisina uhreina pitää.
Sitä paitsi minusta tämä ajattelutapa on melko huima siinä suhteessa, että henkilö, joka väittää tällä tapaa uhraavansa väittää samalla, että hänellä on jonkin sortin 'optio'näihin tuntemattomiin kolmansiin ihmisiin. Kuitenkin uhri annetaan tälle toiselle, 'kumppanille', ja oikeastaan ohitetaan koko näiden kolmansien ihmisyys ja ajatus siitä, että päätyminen intiimiin tilanteeseen olisi kaiketikin tässä kontekstissa tulosta ainutlaatuisesta kahden ihmisen tutustumisesta, löytämisestä ja intohimosta. Kontaktin/ystävyyden syvyys voitaneen ylipäätään kyseenalaistaa, mikäli tämä 'uhraaja' sitten tekee kehitetystä suhteesta objektin, aivan kuin se olisi jotenkin tälle 'toiselle' uhrattavissa, aivan kuin hän itse sen lahjoitettavana tai luovuttavana asiana omistaisi. On mielestäni melko perinpohjaista arroganssia ottaa jälleen, ei vain tämä 'toinen', vaan nyt myös 'kolmas' ihminen jotenkin 'itsestäänselvyytenä'. Minua kummastuttaa, että miten ihmiset oikein tällä tapaa ajateltaessa nähdään?
En tiedä, miten "kompromissi" yleisesti määritellään, mutta itse olen sen yleensä ymmärtänyt niin kuin sen edellä esitin. Jos sanat tulkitaan sinun esittämälläsi tavalla, luulen tosiaan, etten (juurikaan) tee kompromisseja suhteissani. En ole varma, kertooko tämä enemmän omista haluista ja "oikeuksista" kiinni pitämisestä vai siitä, että "opettelen" arvostamaan suhdetta enemmän kuin asiaa, josta olen luopunut ja joka olisi aiemmin saattanut olla minulle tärkeäkin. Toivon (ja pitkälti uskon), että kyse on lähinnä ensimmäisestä, vaikka toisenkin vaihtoehdon mahdollisuus on olemassa.
Mitä kolmansiin osapuoliin tulee, minusta tuntuu, että törmään nyt johonkin kielelliseen tai ajatukselliseen aitaan välissämme (minkä kiertämisen tai ylittämisen yrittäminen ei tietenkään ole epämukavaa, ja sitä aion parhaani mukaan yrittääkin), enkä oikein tunnista omia ajatuksiani tuosta tulkinnastasi (tai siitä, miten nyt ymmärrän sinun sanani tulkinneen).
Kolmansista osapuolista luopumisella tarkoitin omalla kohdallani sitä, että vaikka tapaisin jonkun mielenkiintoisen ihmisen, jonka kokisin mielenkiintoisena ja läheisenä ja jota kohtaan tuntisin intohimoa, pidättäytyisin (tai ainakin yrittäisin kovasti pidättäytyä - sen onnistumisesta en tiedä, kun tilannetta ei ole kovin vahvana tullut ikinä eteen) intiimiin tilanteeseen päätymisestä toiselle annetun lupauksen takia. Jos kokisin "kiusauksen" pysyvästi liian suurena, minulla toivottavasti olisi itsehillintää sen verran, että voisin ensin purkaa toisen kanssa tekemäni sopimukset ennen niiden rikkomista.
Vaikka suhdetta kolmanteen osapuoleen (tai oikeastaan sen mahdollisuutta) välttäisikin, en itse osaa nähdä sitä objektina. Myös tuo "itsestäänselvyys"-näkemys pakenee nyt ymmärrystäni täysin.
Dorian, luin tätä keskustelua ja koetin saada selkoa muutamista kohdista. En ole varma onnistuinko, ja parista on kysyttävää:
Itse kallistun sille kannalle, että olen valmis luopumaan jostakin saadakseni jotain arvokkaammaksi kokemaani - eli tekemään kompromisseja.
Tämä tuntuu epätavalliselta parisuhdeajattelulta. Tulta syöksevä lintukin huomautti ymmärtääkseni samasta. Olen saanut sen käsityksen, että parisuhteissa tehdään usein aivan toisenlaisen laskukaavan mukaisia kompromisseja kuin mistä tunnut tuossa puhuvan. Ei luovuta jostain jotta saataisiin jotain arvokkaampaa, kuten sinä sanot, vaan luovutaan jostain itse arvokkaana pidetystä toisen toiveiden vuoksi, eikä saada siitä hyvästä välttämättä mitään.
Mielessäni kilpailee keskenään kaksi selitystä. Ehkä kumpikin on väärä.
Voi olla, että edustat harvinaislaatuista parisuhdeajattelua, jossa tehtävistä kompromisseista tosiaan tulee saada jonkinlainen uhrausta suurempi hyöty (joka siis mitataan jollain parisuhde- ja muut asiat yhteismitallistavalla asteikolla). Tällaista ajattelua ei varmaan moni nimittäisi kovin romanttiseksi.
Toisaalta voi olla, että mainitsemasi arvokkaampi, siis saatu hyöty, on sen järjestelmän säilyminen toiminnassa, jossa luovutaan arvokkaistakin asioista jos toinen niin toivoo.
Miten on? Tarkoititko jompaa kumpaa noista vai jotain muuta?
Toiseksi, tunnut postuloivan hypoteettisen "kolmannen" ihmisen, jonka kanssa on mahdollisuus "toisen" pettämiseen. Sitten sanot luopuvasi tästä mahdollisuudesta "toiselle" annetun lupauksen tähden. "Kolmas" ja hänen kanssaan luotu suhde (sellainenhan on oltava koska mahdollisuus "toisen" pettämiseen on olemassa) jää aika omituiseen asemaan. Kuin olisi kohdattu toinen (siis "kolmas"), ja sitten tehty kohtaamisesta tällainen uhrauksen objekti ilman, että sillä "kolmanneksi" nimetyllä on asiaan mitään sanomista. Se tuntuu oudohkolta. Osaatko kuvitella tuollaisen tilanteen?
Eufemia,
tarkoitin käytännössä sitä, että joissain (lopulta melko merkityksettömissä) asioissa voi joustaa ja antaa toiselle myöten, jos uskoo asian olevan toiselle tärkeä(mpi kuin itselle) ja kokee suhteen jatkuvan vähemmän kuoppaisesti niin. Hatusta vedettynä esimerkkinä voisi olla vaikkapa lomamatkakohteen valitseminen toisen osapuolen toiveen mukaan, jos itse kuitenkin pitää yhdessä vietettyä lomaa tärkeämpänä kuin lomakohdetta, johon itse olisi halunnut.
Ehkä tällainen osuu ensimmäiseen selitykseesi, jos yhdessäoloa ja omaa lomakohdetta pitää vaakakupeissa ja haluaa laskea "hyötyään". Toisaalta myös toisen selityksen voisi tulkita osuvaksi, jos ajattelee suhteen jatkumista "järjestelmän säilyttämisenä toiminnassa" ja pelkää, että ilman joustamistaan suhde olisi vaarassa. En ehkä osaa itsekään sanoa, osuiko tarkoittamani lähemmäksi jompaa kumpaa noista vai jotakin muuta (tai ymmärsinkö selityksesi ylipäätään lainkaan sellaisina kuin niitä tarkoitit).
Tuon "kolmannesta osapuolesta" luopumisen selitin ehkä huonosti, tai sitten ymmärrän huonosti sinun ja Tulta syöksevän linnun tulkinnat siitä. Ajattelen asiaa niin, että joskus "kolmansia" ihmisiä kohdatessaan voi orientoitua kohtaamiseen niin, ettei siihen yritä saada intiimejä vivahteita tai niitä yrittää suorastaan välttää. Tämä "kieltäytyminen" tai "rajoittaminen" ei mielestäni vaadi sitä, että kyseinen kolmas osapuoli olisi millään tavalla kiinnostunut suhteen viemisestä intiimille tasolle tai edes tietoinen siitä, että toinen "jarruttelee" tai "varmistelee" oman parisuhdestatuksensa takia.
En tiedä, kuulostaako tämä yhtään vähemmän oudolta.
Lähetä kommentti