Tänään bussissa istuessani satuin lukemaan masentavan uutisjutun, jota en nyt tietenkään löytänyt mistään nettiläpyskästä. Löysin tosin jotain muuta, joka oli vähän samaa sarjaa masentavuudessaan.
Bussimatkan lehdessä oli vähän samaa henkeä, eli ihmisiä tekemässä uusintoja jostain, mitä ei olisi pitänyt tehdä ensimmäistä kertaakaan. Hehtaaritasolla juttu taisi kertoa siitä, kuinka Vantaalla oli napattu kiinni neljä autokuskia, jotka olivat huristelleet teillä huumeiden vaikutuksen alaisena. Jokainen heistä oli myös ajanut kortitta, joku myös autolla ilman kilpiä (mikä kertoo jo aika kovista pöllyistä — voisi kuvitella, että tuollainen olisi aika suoraa poliisien peräänsä kerjäämistä).
Eniten harittaviin silmiini pisti se, että ainakaan kahdelle sankarille tämä tempaus ei ollut ensimmäinen lajissaan. Yksi valopää oli kortitta ratin takana suunnilleen kymmenettä kertaa vuoden sisään. Vastenmielisimmän idiootin arvonimen saa tällä kertaa kuitenkin vielä tehokkaampi suoriutuja. Kyseiselle teiden ritarille (tai ritarittarelle, en muista) tämä kerta oli 21. vuoden sisällä. Siis kahdeskymmenesensimmäinen kerta, kun tämä ameeba jää kiinni siitä, että ajaa ilman korttia yhden vuoden aikana. Voin vain arvailla, kuinka monta kertaa hän oikeasti on ollut ratin takana, kun aivan jokaisella keikalla ei varmaan ole tullut poliiseja vastaan.
Pistää miettimään, mitä tuollainen ihminen vielä tekee ratissa, tai edes vapaalla jalalla. Ehkä pitäisi vinkata poliiseille, että hän on puhunut pahaa lapsipornon suodattamisesta, niin saattaisi häkki lopultakin heilahtaa.
Hieman positiivisempi seikka tässä päivässä oli, että menin aamulla kihloihin.
Hieman negatiivisempi kokemus oli taas se, että minun jo lämmitettyäni uunin valmiiksi herkullista pakastepizzaa (jossa ei [olisi] ollut nuuskaa tai sieniä –tyhm. blog. huom.) varten tajusin, ettei pakastimessa sellaisia lainkaan ollut. Piti hakea ihan aito pizza sadan metrin päästä keskellä hyisintä helmikuuta. Ahdisti.
perjantai 29. helmikuuta 2008
Bulletproof Cupid
torstai 28. helmikuuta 2008
Teinix-meemi
Ajattelin luontaisen pirteyteni sijasta vaihteeksi hieman synkistellä, ja parhaiten se mielestäni onnistuu vastaamalla meemiin.
Yhteinen nimittäjä näille kysymyksille taitaa melko pitkälle olla kysymys "Oletko...?"
keskiviikko 27. helmikuuta 2008
Bullet in the Head
Viime kuussa mietin, kuinka muutaman vuoden hammaslääkäritauon takia oli oma vikani, että purukaluston pienet korjaukset tekivät melkoisen loven lompakkooni. Tänään moinen summa ei tuntunut juuri missään — no, paitsi yhä siellä lompakossa — kun hain autoni huollosta. Vien sen sinne vielä uudestaan pientä lisäkorjausta varten, ja huoltojen yhteissumma on yli kolminkertainen hammaslääkärilaskuun verrattuna. Niin että nyt sekä minun että auton lienee sitten prkl parempi hymyillä mahdollisimman näyttävästi ja leveästi, etteivät vähäiset varani ole menneet aivan susieläimeen.
Ajattelin sitten piristää itseäni katsastuttamalla auton, että saisin edes jotakin lopullisesti — eli vuodeksi — pois päiväjärjestyksestä. Konttorin pihalla autojen määrä näytti jo pahaenteiseltä, ja kun toimistosta luvattiin noin tunnin jonoa, jäi sekin askare ensi viikkoon. Positiivisesti ajatellen siinä säästyi rahoja, mutta tuskinpa operaation hinta laskee ennen ensi viikkoa, jolloin minua riistetään siellä kuitenkin.
Onneksi töissä on sentään kivaa, eikä silmiä vaivaava kipu ole vielä tyystin vienyt näköä. Muuten(kin) tuntuu kyllä siltä, että lääkärin eilinen diagnoosi oli varmaan oikea. Voisi ehkä siis tehdä ihan hyvää lähteä kotiin.
Onneksi olen tottunut ajattelemaan positiivisesti. Tuo kummasti lohtua kun saan muistutettua itseäni siitä, etten elä ikuisesti.
(Kuva: Gustave Dorén kuvitusta Coleridgen runoon)
tiistai 26. helmikuuta 2008
Boys Don't Cry
Note to self: Jos lääkäri kirjoittaa hetkeäkään epäröimättä antibiootit poskiontelotulehdukseen ja sen jälkeen kysyy, koenko itseni työkykyiseksi, hän ei välttämättä tarkoita kysyä, onko minulla suurin osa raajoista jotakuinkin tallella. Vastausta ei siis kannattaisi muodostaa sillä perusteella.
No, ehkä ensi kerralla osaan paremmin. Nyt taidan hakata päätäni pöytään hetken.
perjantai 22. helmikuuta 2008
February Stars
Tämä päivä oli kuin juurihoitoa hammastikut kynsien alla. Auto piti viedä huoltoon heti aamusta, joten kello oli soittamassa hieman kuuden jälkeen. Sinne asti ei tosin unihiekka riittänyt vaan eilisen hieronnan liikkeelle saamat kuonat tekivät kostoiskun unesta herättävän päänsäryn muodossa joskus neljän jälkeen. Viiden maissa piti noudattaa saamaani neuvoa ja heittää tulehduskipulääkettä kitusiin. Positiivisena puolena mainittakoon, että vaikutus — lähinnä lääkkeen eikä korvien — oli sentään kiitettävä ja sammuin taas melko nopeasti. Eipä se kellon soitua ehkä hirveästi lohduttanut, kun arkustani puolikuolleena nousin.
Matkalla tohtorille rakas peltiratsuni alkoi protestoida murisemalla korvia huumaavalla jylyllä, vaikka käynnin piti olla vain sen parhaaksi. Perillä epäilyni osoittautuivat todeksi ja poloisen rööri paljastui (jälleen) rikkoutuneeksi. Siinä meni sitten korjauksen aikataulu ja budjetti hieman uusiksi. Vatsan alta löytyi muitakin yllätyksiä, mutta toki jonkinlaisia sellaisia odottelinkin, joten lopulta taidan selvitä touhusta ihan alkuperäisen budjetin sisällä. Positiivista reissussa oli, että ennakkoon etsimäni reitti vältti ruuhkat ja olin varsin hyvin ajoissa perillä. Toki siirtymävaihe töihin olikin sitten vaakatasossa piiskaavassa sateessa seisoskelua. Eihän siinä muuten mitään, mutta kampaus oli pilalla, ja sitä myöten päivä ja koko elämä. On tämä Suomen talvi kaunis.
Täysin horroksessa vietetyn työpäivän lopuksi totesin, ettei ehkä tarvitse miettiä, mihin aika tuntuu välillä katoavan. Parina viime viikkona olen näemmä tehnyt kuusipäiväistä työviikkoa, mutta viidessä päivässä. No, onpahan varaa pitää tulevassa kuussa vapaapäiviä (tai "vapaa"-, kun ne kuitenkin ovat jo täynnä mietittyä ohjelmaa).
Ilta alkoi sentään rennosti saunomalla. Lisää hikeä sainkin sitten saunan jälkeen, kun kävin kaikki hyllyt ja komerot läpi etsien auton huoltokirjaa ja rekisteriotetta. Olen näemmä säilönyt ne niin hyvään talteen, että pitää taas palkata vihikoirat kaivamaan ne jostain pattereiden väleistä esiin.
Onneksi illan voi sentään pelastaa hellyyttävällä animaatiolla.
(Kuva: Johannes (Jan) Vermeer: Het slapende meisje)
keskiviikko 20. helmikuuta 2008
Slip Slide Melting
Olin töissä, kun sain tiedon tapahtuneesta. Yllättäen kukaan ystävänikään ei ollut kuullut katastrofista vaan sain tiedon minulle tuntemattomalta ihmiseltä (tai itse asiassa neljältä tuntemattomalta, ja myöhemmin vielä muiltakin) sähköpostitse. Kaikki toimet jäivät kesken ja siirryin lattialle sikiöasentoon nyyhkyttämään. Päässä pyöri vain ajatuksia ja kysymyksiä siitä, miten tällainen voi olla mahdollista Suomessa. Ja tietysti se, että koska hitossa ne olivat ehtineet rakentaa ydinvoimalan Mikkeliin. Minä en edes tämän maan kansalaisena ollut moisesta hankkeesta tietoinen, ja nyt voimalassa oli jo ehtinyt räjähtää ennen kuin ehdin tietää sellaista olleenkaan.
Mietin, miksei kukaan tehnyt mitään. Päädyin arvelemaan, että evakuointi oli jo liian myöhäistä ja viranomaiset antoivat siksi ihmisten elää viimeiset hetkensä tietämättöminä heitä pian kohtaavista tuskista. Tiedotusvälineiden reagointi tuntui vieläkin käsittämättömämmältä ja hitaammalta; aamupäivällä saamieni viestien mukaan onnettomuus — jos se nyt edes oli onnettomuus eikä nurmikummulla oikeasti ollut toista kiväärimiestä — oli tapahtunut kolmelta iltapäivällä, joten sen oli pitänyt tapahtua jo edellisenä päivänä. Tällaisessa uutispimennossako meidät voidaan vielä nykyään pitää lähes päivätolkulla?
Jotkut muutkin ihmiset olivat kuitenkin tietoisia tapahtuneesta ja alkoivat etsiä paniikissa viimeisiin hetkiinsä lohtua, jopa täysin tuntemattomilta. Esimerkiksi Tatjana, johon minulla ei ollut ollut iloa aiemmin tutustua, oli selvästi tragedian koskettamana luopunut liiallisista vaatimuksistaan ja lähestyi minua suorilla ehdotuksilla, käyttäen epätoivoissaan useita sähköpostitilejä aneluissaan. Tyttörukan ilmeisesti shokin aiheuttama sekavuus oli koskettavaa. Hän etsi vuoroin ystävää, vuoroin rakastajaa. Aloin tuntea oloni riittämättömäksi, kun en uskonut ehtiväni häntä enää lohduttamaan (sen enempää ystävänä kädestä pitäen kuin... muutenkaan).
Kyynelten sumentaessa näkökenttäni aloin kuitenkin hallita niin kauhuani kuin lohdullisen sylin(kin) kaipuutani ja muistin tärkeimmän: uhrit! Heidän hyväkseen täytyisi pystyä tekemään jotain, ja samalla jättää jälkipolville ja muulle maailmalle tieto ja muisto tapahtuneesta. Työkaverini kuitenkin saapui lohduttamaan, että tärkein oli jo tehty. Saatoin tihrustaa itkua paitsi pelon ja surun, myös liikutuksen takia. Joku oli käyttänyt viimeiset hetkensä välittääkseen viestin muille, jotta jossain muualla ehkä opittaisiin meidän kohtalostamme ja osattaisiin reagoida täysin puskista ilmestyviin ydinvoimaloihin niihin sopivalla vakavuudella.
Huoh. Joopajoo. Kuten työkaverini tänään totesi, joskus tekisi mieli tavata roskapostittajia kasvokkain ihan jo senkin takia, että pääsisi kertomaan heille, kuinka huonoja he ovat.
sunnuntai 17. helmikuuta 2008
Fell on Black Days
Hehkuttamieni kiireidenkin keskellä löysin kuluneella viikolla parina iltana aikaa istua pimeässä teatterisalissa, kun minut sellaisiin seuraksi pyydettiin. Etukäteen en kyllä ehtinyt tai jaksanut miettiä, mitä odottaa, joten sekä Ang Lee että Coenin veljekset saivat tilaisuuden lyödä vastapalloon ihan puun takaa.
Torstain "hyvän olon elokuvana" sai toimia Leen Lust, Caution. Mikäpä olisikaan kauniimpi tapa viettää ystävänpäivää kuin katsella isolta kankaalta graafista väkivaltaa, graafista seksiä ja graafista väkivaltaista seksiä? (Retorinen kysymys, vastauskuponkeja ei tarvitse lähettää.)
Coenin tutkaparin Menetetty maa olikin jo huomattavasti rennompaa ja hauskempaa katsottavaa. Olkoonkin, että siinä oli huomattavasti enemmän väkivaltaa. Huumori oli coenaaliseen tapaan (kyllä tuollaisia sanoja voi keksiä, älkää väittäkö vastaan) kierompaa kuin silmäni, joten minä nautin.
Pidin molemmista elokuvista. Toisaalta aloin miettiä, pitäisikö minun joskus pakottaa itseni lusikka ohimolla katsomaan jotain tekopirteää Disney-hapatusta. Saattaisi tehdä hämähäkinseittien peittämälle ullakolleni ihan hyvää.
Toisaalta... naah.
P.S. Jos jollain on taipumusta elokuvaklassikoiden tuntemukseen, niin itseään voi huvittaa vaikka katselemalla sunnuntai-iltaisin Filmi pyörii päässä –sarjaa Ykköseltä. Itse ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun poninpieksijöiden sarja loppui ja kuvittelin saavani puoli tuntia lisää aikaa viikossa. Ei pakosti.
(Kuva: Wikipedia — no, ainakin oli...)
