Hyvinkin tarkalleen kaksi vuotta sitten olin kuin taivaassa, jollaisesta fanaattisimmatkin kristityt voivat vain uneksia. Valitettavasti iloni ja riemuni jäi huomattavasti lyhytaikaisemmaksi kuin niiden penteleiden muka-ikuinen elämä ja autuus. (Fanaattiset kristityt - Dorian 1 - 0.) Tosin jäi minullekin tuosta ajasta käteen muutakin kuin rukkaset, nimittäin tiettyjen asioiden suhteen korkeaksi kasvanut alitajuinen kynnys, josta ei edes tuntematon kaarnasotilas menisi yli niin, että heilahtaa.
Mokoma tuntuu nostavan rumaa päätään aina, kun pitäisi keskittyä juuri päinvastaiseen. Ei sillä, että moiselle päännostolle olisi ikinä hyvä aika; kyse kun on lopulta ihmisten vertailusta, joka jo teoreettisella tasolla on tietysti kuvottavaa ja moraalitonta ja kasvattaa hiilisormenjälkiä ja hukuttaa lokkeja öljyyn. (Mokomat lentävät rotat nyt ansaitsisivatkin sen, mutta se on toinen juttu.) Jonkinlaisen vertailun antaisin kuitenkin itselleni varmaan jopa anteeksi, koska uskon (lähes) kaikkien ihmisten sellaista tekevän kuitenkin, vaikka sitten pienessäkin mittakaavassa. Sitä en kuitenkaan sulata, että vertailukohtana elävälle, viehättävälle olennolle on jalustalle nostettu menneisyyden (h)aave.
Kyllä, kaksi vuotta sitten olin aivan pähkinöinä eteeni osuneesta ihmisestä. Sitä en voi kieltää, enkä toki haluakaan. Muistan kuitenkin myös silloin käyneeni läpi ne pakolliset "olenkohan nyt ihan varma, ettei tässä mikään mätä" -ajatukset, vaikka ne näin jälkikäteen sujuvasti unohdankin ja murehdin sitä verkkoni läpi uinutta täydellistä yksilöä. Itse asiassa tiedän varsin hyvin, että monikin asia olisi saattanut piakkoin hiertää asiat huomattavasti vähemmän ruusuisiksi, jos niille olisi siihen annettu aikaa. Ja aikaahan ei nimenomaan kulunut kuin naurettavan lyhyt hetkinen, lopun koittaessa melkeinpä ennen alkua. (Joskin täytyy nyt sen verran tarkentaa, että en puhu ympäripäissäni iskemästäni yhden yön lähiöruususta, jonka nimestä, ulkonäöstä tai edes sukupuolesta en enää ole ihan varma.) Sitä paitsi uskon tämän epäjumalankuvan muodostuneen pitkälti (ellei jopa pääosin) kyseiseen ihmiseen henkilönä tyystin liittymättömistä asian(kin)haaroista.
Osaan tottakai nimetä myös muutamia asioita, joita kyseisessä ihmisessä kaipaan. (En tosin tiedä, kehtaisinko kaikkia niistä mainita edes kyseiselle ihmiselle itselleen, jos jossain yhteydessä olisimme.) Mutta niin osaan nimetä monista muistakin ihmisistä, edesmenneestä koirastani nyt puhumattakaan. Ja olivat ne asiat mitä hyvänsä, ne eivät saa olla jotain perusteita, joihin nojaamalla annan itselleni luvan paeta kaikkia tulevia mahdollisuuksiani onneen, tai joita ajattelen jotenkin ihmisiä vertaillen ollessani jo muualle lupautunut.
Intiimin paljastelun puolelle menemisen uhallakin manaan tämän asian täten kirjalliseen (ja näennäisen julkiseen) muotoon, että saan sen jonnekin ahtaaksi käyvästä kuupastani. Sitähän varten minä olen blogeja ruvennut kirjoittamaan, prkl.
keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
Ghost of the relationship past
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Se on kyllä tosi tosi huono tilanne, jos joutuu vertailluksi johonkin entiseen "täydelliseen" tyttöystävään (tai sen kaltaiseen). Lopeta se heti.
Yritin tässä tutkiskella itseäni, mutta en kyllä hirveästi myönnä harjoittavani tuollaista vertailua. Jokainen ihastukseni/rakastukseni on ollut niin erilainen ja jokaisesta olen (muka sillä hetkellä) tykännyt aina niiiin paljon enemmän kuin niistä edellisistä. Se on "kaikki tai ei mitään" -meininki tiinalandiassa.
En tarkoittanut vertailulla mitään kovin systemaattista tarkastelua. En edes mitään sen kummempaa kuin tietyn ihmisen seurassa tuntuvaa "tykkään tästä paljon enemmän kuin kenestäkään aiemmin" -ajatusta... (haluamatta mitenkään kääntää sanojasi sinua vastaan).
Ongelma on siis siinä, että joskus jonkun tavatessaan on kokenut jotain niin auvoista euforiaa, että myöhemmin todella mukavaankin ihmiseen törmätessään tajuaa, ettei tunne samaa, vaikka kuinka haluaisikin. Ja sitten takaraivosta hyökkää se ajatus, että eipä tässä kai voi hirveän hyvin mennä, jos joskus aiemmin on ollut enemmän täpinöissään eikä sekään lopulta toiminut. Joo, ylianalysoin asioita aina.
Mutta tarkoitus on todellakin lopettaa moinen aaveisiin takertuminen heti.
Niin no. Kyllä mä kai tajusin mitä tarkoitit.
Eikä se varsinaisesti ole vertailua (mummiälestä) jos aina on vaan sitä mieltä, että just tää tyyppi on maailman ihanin ja paras ja kaikkee.
Itse kyllä vähän kallistun sen puolelle, että jos jotain tuntuu puuttuvan, niin sitten se puuttuu kanssa. Jos taas ei puutu, niin ei tarvi verratakaan.
Tiedä näistä. En ehkä oo paras parisuhdeneuvoja. :D
Njoo, ehkä vertailusta puhuminen tuossa yhteydessä menee jo saivartelun puolelle. Mutta en tosiaan tarkoittanut omallakaan kohdallani mitään listan kirjoittamista tai Excel-taulukon täyttämistä eri ihmisistä.
Se, mitä pelkään, on juuri tuo "jonkin" puuttumisen tunne. Minulle(kin) se vihjaa, että ehkä ei kannata viedä asioita pitemmälle. Mutta jos se tunne pohjautuu johonkin epärealistiseen odotukseen, joka ei voi toteutua ikinä, kieltää itseltään kaikki mahdollisuudet heti kättelyssä.
Eikä täällä tarvitse parisuhdeneuvoja jakaa. Tosin kun oma pää on täynnä tällaisia pohdintoja, ei muiden ole vaikea pistää niidenkään saralla paremmaksi.
"Mutta en tosiaan tarkoittanut omallakaan kohdallani mitään listan kirjoittamista tai Excel-taulukon täyttämistä eri ihmisistä."
Hei, ei käynyt mielessäkään. En mäkään tarkoittanut.
En suinkaan olettanut, että tarkoitit.
Kun minulta loppuvat paremmat sanat, käytän reilusti liioiteltuja esimerkkejä. Yhdistettynä hymiöboikottiin niillä on suuri riski tulla väärinymmärretyiksi.
Okei. :D
Pelkäsin jo, että yrität väkisin ymmärtää väärin, että olen ymmärtänyt väärin. ;)
:) 8) x) %) ja mitäs näitä nyt on.
En toki, vaikka koinkin väärinymmärrysten vaaran vaanivan lähimmän nurkan takana, kun en oikein mielestäni osannut asiaani ilmaista.
Tänään mietin sitä lisää ja pohdinta on muotoutunut lähinnä kysymykseksi, mitä pitäisi tehdä, jos ei jonkun kanssa iske silmitöntä kipinää. Vanha minä olisi ollut ehdottomasti sitä mieltä, että silloin pitää perääntyä, mutta uusi minä on toisaalta aika väsynyt ainaisiin ns. tyhjiin arpoihin. Molemmat minät lienevät toistaiseksi kuitenkin yhtä mieltä siitä, että asioiden ilmaiseminen suoraan on päätöksestä riippumatta pakollista. (Mikä tosin saattaa johtua siitäkin, että se siirtää päätöksen tekemisen taakan sujuvasti toisen osapuolen niskoille.)
Lähetä kommentti