So no of course we can't be friends

Kuten jo kommenttiosastolla lähes lupasinkin, tämä kirjoitus täydentänee tämän viikon postaussarjan hämmennystrilogiaksi. Teitä on varoitettu.

Edellisistä aiheista poiketen tämä on kestosuosikkini, jota olen ihmetellyt ja kironnut jo vuosia. Hiljattain olen (jälleen) käynyt siitä keskustelua, joka yhytti pohtimaan aihetta ns. ääneen itsekseenkin. Kyseessä on suhtautuminen entisiin parisuhdekumppaneihin, tai erityisesti suhtautumistavan valinnan vaikeus. Ajattelin nyt siis vastata tyhjentävästi ja lopullisesti kysymykseen "Voivatko entiset seurustelukumppanit olla suhteen jälkeen ystäviä?" — tähän vastattuani ajattelin vielä tänä iltana rakentaa ikiliikkujan ja ratkaista maailman nälänhätäongelman.

Konteksti tuntuu ainakin minun tapauksessani aika selvältä. Olen tietysti pitänyt kovasti kaikista kumppaneistani, ja uskon heidän olevan mukavia, fiksuja ja filmaattisia myös suhteemme jälkeen. Ketään heistä en todellakaan vihaa (vaikka vihainen saatan heille joskus olla, kuten kenelle tahansa muullekin). Päinvastoin, voin kieroin ja kirkkain silmin todeta, että toivon vilpittömästi jokaiselle heistä pelkkää hyvää — lukuun ottamatta ehkä niitä vihaisuuden hetkiä. Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, jos minun pitäisi tarkkailla heidän onnellista jatkoansa lähietäisyydeltä.

Parisuhteen vertaaminen työsuhteeseen olisi kieroutunutta ja naurettavan typerää, joten teen nyt niin. Minulle entisen kumppanin näkeminen onnellisena uudessa elämässään (ja varsinkin uuden kumppanin kanssa) on kuin törmäisi vanhaan työnantajaan, jolta itse on saanut kenkää koeajan jälkeen, ja kuulisi, kuinka hyvin seuraaja hommansa hoitaa. Tuosta vertauksesta välittyy nyt kenties melko suorituskeskeinen (perverssilläkin tavalla) tunnelma, mutta ehkä se kuvanneekin ongelmaa aika hyvin. Tuollaisen reaktion takana nimittäin saattaa piileskellä (no, ei erityisen hyvin piiloutuneena) sellainen näkemys, että ennen yhteiseen sukuhautaan kuoppaamista päättynyt suhde olisi jotenkin epäonnistunut. Rationaalisesti ajatellen en kyllä suostu moista allekirjoittamaan, sillä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen kaikista parisuhteistani enkä kadu niistä yhtäkään. (Sama tosin pätee jossain määrin esim. työssä epäonnistumisiin, joista opin jotain, mutta en koe niitä samanlaisina asioina. Ei siis anneta niiden nyt tulla pilaamaan hienoa ajopuuteoriaani.)

Selityksiksi sopivat varmaankin ikävän hyvin mustasukkaisuus, omistamisenhalu, auringonpilkut ja muut kirosanat. Näin siitäkin huolimatta, että jokainen suhde on päättynyt hyvästä syystä, enkä mihinkään niistä enää haluaisikaan palata. Toisaalta moinen kuulostaa myös "parempi huonossa suhteessa kuin yksin" -syndroomalta, jota kavahdan kuin kommunistipoliitikkoja. Tätä tukisi myös havaintoni siitä, että exien sietäminen (tai jopa heidän seurassaan viihtyminen) helpottuu huomattavasti ajan — tai ehkä paremminkin uusien kumppaneiden — myötä. Esimerkiksi kymmenen vuoden takaisen kumppanin voisin hyvinkin kutsua vaikka omaan mestaukseeni (ajattelin ensin kirjoittaa "omiin häihini", mutta joku raja se on mielikuvituksellakin). Julmaa, mutta totta.

Uskon myös vahvasti, että mitään ongelmaa ei todennäköisesti olisi, ellei sellaista itse väen vängällä tekisi. Sen sijaan, että miettisi koko ajan omia reaktioitaan toisen seurassa, tuijottelisi siksi vaivautuneena seiniä ja liehuttelisi ullakollaan vanhoja (h)aaveita, voisi yrittää keskittyä johonkin rakentavampaan. Kun toisaalta työ- ja raha-asioissa ei (enää) ole riittävästi aiheita itsesäälissä rypemiseen ja ylettömään draamaan (josta ehkä hyvänä esimerkkinä kappale, josta otsikko on lainattu), täytyy niidenkin kiintiö sitten ilmeisesti täyttää ihmissuhdeasioilla. Tosin olen minä köyhänä opiskelijanakin kärsinyt samoista oireista. Toistaiseksi ainoaksi hoitokeinoksi moiseen on tutkimuksissani seuloutunut lobotomia, mutta minun tapauksessani se ei todennäköisesti aiheuttaisi mitään havaittavia muutoksia.

Mahdollisesti toimivana, muttei erityisen kypsänä tai pitkäkestoisena ensiapuna voi toimia myös toisen ihmisen täydellinen välttely. Vaikka välit olisivat sivistyneet ja vailla (ainakaan näkyvää) vihamielisyyttä, kovin moni sanakirja ei taida moista ystävyydeksi nimittää. Vaan enpä tiedä, onko ystävyyttä sekään, että hampaat irvessä mennään katselemaan toisen naamaa ja juttelemaan säästä, kun olo on koko ajan vaivautunut ja mieli tekisi lähinnä juosta karkuun tai lähimmän raitiovaunun (tai maaseudulla vaikka vossikan) alle.

Vastatakseni siis esittämääni, usein toistettuun ja monia mieliä askarruttaneeseen kysymykseen "Voivatko entiset seurustelukumppanit olla suhteen jälkeen ystäviä?", toteaisin ehdottomasti ja täydellä varmuudella: "Hitostako minä tietäisin."

Soul Meets Body

Kun nyt pääsin vauhtiin itsellenikin käsittämättömien reaktioiden ja asenteiden tutkiskelussa, jatkan samoilla raiteilla kohti seinää. Eilen katselin uusintana näytettyä Prisma-dokumenttia Minkä arvoinen ruumiisi on? (nähtävissä vielä muutamia päiviä Yle Areenassa, ainakin joillekin — tosin herkimpiä varoitettakoon, että ohjelma sisältää melko graafista ja jännittävyydessään lähes iltauutisten tasolle pääsevää materiaalia).

Muutamaan sanaan kiteytettynä dokumentissa siis puhuttiin siitä, kuinka ihmisten osia voidaan kaupata heidän kuolemansa jälkeen elävien yksilöiden varaosiksi. Melko yleisesti tiedossa olevien elintenluovutusten lisäksi varaosiksi kun voidaan nykyään napsia myös ihoa, luuta, jänteitä, verisuonia jne. Tällaiseen toimintaan suhtaudun pelkästään positiivisesti, vaikka sen kaupallinen puoli ehkä joitain kysymyksiä herättääkin. Tässä reaktiossani ei siis ole sen kummemmin ruodittavaa.

Minua askarruttava seikka on oman ruhoni kohtalo sen jälkeen, kun itsestäni aika jättää. En ole kovinkaan uskonnollinen ihminen — minkä ymmärrän tulevan molemmille lukijoilleni yllätyksenä ja aiheuttavan järkytystä — enkä myöskään usko olevani ruumiissani kovinkaan kummoisesti läsnä viime henkäykseni jälkeen. Sikäli minulle siis pitäisi olla täysin yhdentekevää, mitä esimerkiksi nivelilleni sen jälkeen tapahtuu. Mutta eipä vain ole.

Aiemmin pohdin haluavani tulla tuhkatuksi, mutta mitään lopullista päätöstä en ollut tehnyt. Sitten satuin aivan sattumalta lukemaan siihen jossain määrin rinnastettavissa olevasta, mutta ekologisemmasta vaihtoehdosta, nestemäisellä typellä jäädytetyn ruhon ravistelusta tomuksi. Vaikken mitään viherpiiperrystä haluakaan liittää edes hävitykseeni, uskoin löytäneeni postmortaalisen käsittelytapani (vaikka se ei olisikaan yhtä miehekäs kuin viikinkien polttohautajaiset).

Toisaalta voisin kuitenkin tasapainottaa itsekkäänä sikana elämistäni sillä, että lahjoittaisin huonosti kohdellut soluni lääketieteellisiin tarkoituksiin. Jokin ajatuksessa kuitenkin haraa vastaan. Enkä tässäkään asiassa osaa tyhjentävästi selittää, mikä tai miksi.

Kyse ei varmaankaan ole mainitussa dokumentissakin sivutuista laillisuuteen liittyvistä seikoista, vaikka välistävetäjät toki ärsyttävätkin joka alalla. Muutenkaan en keksi muuta syytä moiselle pykimiselle kuin minuun niin pysyvästi juurtuneen siveyden. Minähän olen hengittäessänikin erittäin tarkka siitä, kuka iholle tulee (ja yritän yhä uskotella itselleni, että kyseessä on nimenomaan minun eikä tulijoiden tietoinen valinta), ja sama tahti on siis ilmeisesti jatkumassa myös kylmettymisen jälkeen. Sikäli tämä on kyllä loogista, että muidenkin kalmojen kohdalla niiden jonkinlainen kunnioitus ja arvokas kohtelu on olematonta, harmaata sydäntäni lähellä. Mitään loogista siinä ei kuitenkaan taida olla vaan kyse on enemmän irrationaalisista mielikuvista. Sitä paitsi henkien pelastaminen tai jonkun elämänlaadun parantaminen kehonkappaleilla ei kyllä taida olla ensimmäisenä listalla, jos häpäisykeinoja aletaan listata.

Ehkä keksin syyn asenteeseeni vielä joskus, ja mahdollisesti pääsen sen yli ketterästi kuin naapurin omenatarhan aidasta. Siihen saakka vuosia vanha elintenluovutustestamenttikin saa pölyttyä täyttämättömänä lipaston laatikossa.

Sell my soul

Joskus minulla on varsin vahvoja mielipiteitä asioista ilman, että osaisin selittää niiden syitä mitenkään erityisen hyvin. No, enhän minä osaa selittää oikein mitään erityisen hyvin, joten tilanne ei ole mitenkään yllättävä tai erikoinen, mutta mielipiteiden olisi ehkä syytä olla jotenkin perusteltavissa.

Tänään olen — jälleen — kokenut lievää ärsyyntymistä ilmiöstä, joka toistuu nykyään ilmeisesti aina jonkin vähänkin suuremman nimen tullessa pohjoisen perukoille: konserttilippujen mustan pörssin kaupasta mm. netin huutokauppasivuilla (jotka mainitsen monikossa ihan siltä varalta, että niitä on muitakin kuin Se Yksi). Tämän aamun tapahtumat olivat tietysti selkeästi nähtävissä jo etukäteen, mutta se ei säästänyt ärsyyntymiseltä. Ei myöskään se, että itse en varsinaisesti yrittänyt Rammstein-lippua hankkia (vaikka olisin hyvin voinut keikalle ystävien kanssa mennäkin).

Kun alkuperäiseltä hinnaltaan jossain 70 euron tietämissä olleet liput myytiin loppuun kuudessa minuutissa, verkosta niitä löytyi hyvin pian puoli-ilmaiseksi, nimelliseen 180 euron hintaan — ja tietysti vain, kun kaveri/lapsi/lemmikkimarsu oli tehnyt oharit eikä lähdekään konserttiin, vaikka alun perin piti. Kun katselin tarjolla olevia lippuja rapeine hintoineen ja pohdin yhtyeen ilman lippuja jääneitä faneja, alkoi kiuas hieman lämmetä.

Sitten aloin kuitenkin miettiä, mikä moisessa puuhassa minua niin riipii. Tokihan touhu täyttää laittomuuden tunnusmerkit (jos ei muuten, niin veronkiertona, kun myyntivoittoja ei ilmoita karhulle), mutta eipä se kai voi minua risoa; näen minä päivittäin aika monta punaista päin kävelijääkin, enkä halua kuristaa heistä ketään (no, jonkun ehkä, mutta se ei liity valoihin). Sitä paitsi minua ei kiinnostaisi lainkaan niin paljon, jos joku hakisi Citymarketin varaston tyhjäksi tennissukista ja myisi niitä voitolla huutokaupassa, vaikka kyseessä olisi periaatteessa sama ilmiö.

Voisin olla myös katkera ihmisille, jotka veivät lipun nenäni edestä, mutta kuten todettua, en itse yrittänyt lippua edes hankkia. Saattaisin olla myös kateellinen moisilla tempauksilla rahaa tekeville, mutta minulla olisi toimintaan varmaankin yhtä hyvät edellytykset kuin trokareilla, enkä kuitenkaan ole samaan ryhtynyt. Freudilainen elinkateuskin olisi siis varmaan yhtä hyvä arvaus turhautumiseni syyksi.

Periaatteessahan toiminta myös noudattelee normaalin länsimaisen kapitalismin lakeja; ostajat ostavat mahdollisimman halvalla ja myyvät niin suurella katteella kuin pystyvät. Vaikka toiminnalla ei lain siunausta olisikaan, kauppatavara on kuitenkin hyväksyttävää (nyt ei puhuta ase- tai huumekaupasta) ja ostajat polttavat omia rahojaan todennäköisesti ketään sen kummemmin vaarantamatta. Mieleen tulee ainakin jokunen tapa estää mustan pörssin kauppaa, mutta sellaiset vaativat melkoisesti panostusta (ja sitä kautta rahaa), ja jos joku puhuisi vastaavista esim. kopiosuojausten tai softapatenttien yhteydessä, nostaisin välittömästi äläkän — barrikadien toisella puolella.

En siis osaa selittää mielipidettäni kovinkaan loogisesti tai etenkään tukea sitä vakuuttavin argumentein. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että mustan pörssin lippukauppiaat ovat lähes roskapostittajiin verrattavaa ihmiskunnan pohjamutaa, jonka pyyhkiminen pallon päältä ei saisi minua tirauttamaan kyynelen kyyneltä.