Katselin viikon alussa digilaatikon kiekolta Kolmosen 45min-dokkarisarjan erikoisjakson Hyvä kuolema. Lyhyenä referaattina niille, jotka eivät tätä jo tiedä: ohjelma seurasi siis vaikeasti sairaan Craig Ewertin reissua sveitsiläiselle klinikalle, jossa häntä avustettiin itsemurhassa. Eutanasia-aihetta voisi tietysti pyöritellä vaikka kuinka ja pohtia sen laillisuutta, moraalisuutta ja mitä nyt ikinä, mutta mielestäni Ewert itse käsitteli aihetta jo paremmin kuin minä ikinä osaisin, joten ei siitä sen enempää. Minä tartun nyt dokumentissa niin ikään näytettyyn kanadalaiseen pariskuntaan, joita ei teossa suostuttu avustamaan.
Pariskunnan toive on kuolla yhdessä. Mies on saanut useita sydänkohtauksia melko lyhyen ajan sisällä ja haluaa siksi lähteä ns. hallitusti mahdollisesti kivuliaan lopun sijaan. Hänen vaimonsa taas on mitä tervein vanhempi naisihminen, jonka hartain toive on kuitenkin lähteä miehensä rinnalla. Vaimon terveydentilan takia pariskunta ei saanut klinikalta apua, mitä en lainkaan ihmettele. Minua tosin kyseinen päätös ei juuri kiinnosta.
Minua kiinnostaa tuo naisihminen, jolla on niin lapsia kuin lapsenlapsiakin ja joka on vielä varsin hyvässä kunnossa — ja joka silti haluaisi mieluummin kuolla kuin elää miehensä poismenon jälkeen. Hän kertoi avoimesti, että rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan paljon, mutta miestään vielä enemmän. Omien sanojensa mukaan hänen elämällään ei ole mitään merkitystä hänen miehensä kuoleman jälkeen.
Tavallaanhan tuo tilanne on aika hirvittävä. Ihmisen elämästähän täytyy puuttua jotain varsin oleellista, jos hän ripustautuu toiseen noin kovasti. Lisäksi moisten totuuksien laukominen lapsille ei varmaan heitä hirveämmin imartele, vaikka he todennäköisesti ikänsä äitinsä tunteneena ymmärtävätkin, mistä kommentit kumpuavat. Lienee aika helppoa vetää tilanteesta (hätiköity) johtopäätös, että naisen on täytynyt elää koko avioliiton aika pahasti miehen ikeessä, mahdollisesti toistuvan ja/tai jatkuvan henkisen väkivallan uhrina.
Ja silti naisesta ei minun silmiini huokunut muuta kuin loputon rakkaus vieressä laahustavaa karvanaamaa kohtaan.
Enpä minä ikinä ole toivonut, että kuollessani mahdollinen kumppanini seuraisi minua pimeyteen. Enkä toivo sellaista vieläkään, vaikka (kauniiseen) draamaan kovasti olenkin viehtynyt. Siitä huolimatta tunnen lievää kateutta naisen aviomiestä kohtaan. (En tosin niistä sydänkohtauksista, mikä tiedoksi saatettakoon niille, jotka jo/taas/yhä epäilevät mielenterveyttäni.) (Pienenä sivuhuomautuksena vielä todettakoon, että mainitunkaltaisen omistautumisen tietynlainen ihailu ei vähennä tippaakaan sitä suunnatonta kunnioitusta, jota minä tunnen esimerkiksi viimeisimmät lähes 60 vuotta leskenä elänyttä isoäitiäni kohtaan, tai iloa hänen päätöksestään sinnitellä yksin lapsen ja muiden elätettävien kanssa eteenpäin.)
Kun joskus olen tuonut ilmi eläneeni lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni toivoen elämältä jotain ruusuntuoksuista satua (tietysti vain hyvin maskuliinisella tavalla), tuollainen omistautuminen (ilman makaabereita käänteitä, tosin) on varmaan ollut toivomuslistalla aika korkealla. Eihän sillä ole toki mitään tekemistä oikean elämän kanssa, mikä on käynyt hyvin selväksi. Oikeassa elämässä kun mieleen kaiverretut kasvot ja nimet pyyhkäistään pikaisesti uusien tieltä, mieluiten ilman minkäänlaisia ulospäin havaittavia surun, tuskan tai edes harmituksen eleitä.
Vaikka Disney onkin minulle kirosana, sen nimiinsä ryöväämät tarinat voittavat kyllä Todellisen Elämän vaikka kädet ja muut mahdolliset raajat selän taakse sidottuna.
(The Smiths: There Is a Light That Never Goes Out)
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
To die by your side is such a heavenly way to die
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
12 kommenttia:
"Vaikka Disney onkin minulle kirosana, sen nimiinsä ryöväämät tarinat voittavat kyllä Todellisen Elämän vaikka kädet ja muut mahdolliset raajat selän taakse sidottuna."
No enpä tiedä. En mä ainakaan haluaisi ensin pistää itseäni sormeen värttinällä, jonka jälkeen nukkua sataa vuotta ja herätä elämään seitsemän pienikokoisen miehen kanssa ja myrkyttyä omenasta ja sitten vielä hukata kenkä jossain juhlissa, joista pitää poistua ennen puoltayötä ettei kärry muutu kurpitsaksi!
Jotkut meistä toki ovat noin nirsoja.
(No, ehkeivät ne tarinat naisten kannalta ole yhtä hienoja kuin miesten — vaikka naiset ovatkin yleensä pääosassa.)
Luetko blogia nimeltä Mielenkiinnotonta? Teissä on jotain hyvin samaa. Ihan objektiivisesti katsoen hyvin mielenkiintoinen yläpää, ainakin näiden juttujen perusteella.
(Pahoittelut vastauksen viivästymisestä. Tunnollisena kuolaavaisena en elä blogielämää laisinkaan töissä ja eilisiltakin meni ihan muualla.)
Enpä ole tuota blogia vilkaissut, mutta kun kirjoittajaa noin vuolaasti kehutaan, niin toki se pitää tarkistaa. Mitä allekirjoittaneen yläpäähän tulee, se tuntuu joitakin ihmisiä kiehtovan hetkisen, kunnes he paremman tutustumisen jälkeen haluaisivat yleensä nähdä sen itsekseen kepin nokassa.
Ymmärrän mielipiteesi, mutta itse en näe asiaa noin. Jos on pitkä, rakkaudentäyteinen avioliitto takana ja on ollut hyvä elämä ehkä sitä ei ole elämältä enää niin paljon odotettavaa? Tilanne tietenkin olisi eri jos itse parikymppisenä jäisin leskeksi, mutta aihe sinänsä on minulle tuttu sillä olen puhunut tästä parin viime vuoden aikana sekä 80- vuotiaan mummoni että isäni kanssa jotka molemmat jäivät leskiksi pari vuotta sitten.
Molemmat ovat sanoneet elämän olevan kovin tyhjää puolisoidensa poismenon jälkeen, sillä suuren rakkauden jättämää aukkoa ei täytä harrastukset tai edes lapset -nehän ovat aivan eri asia! En minä ainakaan koe sitä rakkauden vähyydeksi minuun, jos isäni ei koe elämäänsä mielekkääksi ilman vaimoaan. Ja aika kyyninen asenne, että jonkun rakastaessa miestään syvästi on naisen täytynyt olla jollain tasolla alistettu :) Minulle ainakin rakkaus on maailman tärkein asenne, sen puuttuessa kaikesta muustakin puuttuu jotain. Rakastaessa ne pienet, arkisetkin asiat ovat suuria.
Tietysti ihmetyttää se miksi nainen kaipaa apua itsemurhaan, jokainenhan Saa tehdä elämällään mitä haluaa.
Vaikka minun mielipiteeni toki onkin kiistattomasti ainoa oikea, eri mieltäkin saa olla. Tosin minun nähdäkseni et sitä edes ole.
Tuon maininnan miehen ikeen alla elämisestä piti olla jokseenkin sarkastinen sivallus moista tulkintatapaa kohtaan. Tosin en minä siinä nyt itsekään uusintalukemisella sitä sarkasmia näe, mutta kuitenkin.
Nykyään kun keskusteluissa tuntuu tulevan aika usein esiin näkemys, jonka mukaan ihminen on väärällä tavalla riippuvainen muista, jos hänen onnellisuutensa ei perustu (pelkästään) häneen itseensä. Onhan se varmaan osin tottakin, mutta minusta jonkinlainen riippuvuus kumppanista ei ole kovinkaan paha asia, jos on valinnut kumppaninsa iäkseen eikä haareminsa satunnaiseksi palaseksi. (Ja minun tavoitteeni on suksia mahdollisen kumppanin kanssa yhteiseen sukuhautaan asti — mikä varmaan sekin on nykymaailmassa epätrendikäs ellei suorastaan viallinen ajatus.)
Tuo iän ja jo eletyn elämän vaikutus valintaan on hyvä huomio, jonka käsittelyssäni täysin sivuutin. Se todella on aivan eri asia, mitä leskiytyessään tekee eläkeläisenä tai parikymppisenä.
Ei mitenkään aiheeseen liittyen: miten olet tehnyt tuon kuvakollaasin noista merkeistä tuonne sivupalkkiin?
Tuo "palkintokaappi" on omien pienten karvaisten käsien tulosta. Mutiloin pystien kuvista pienet versiot, ja loppu onkin sitten Bloggerin taivuttamista omien mad skilzzien edessä. JavaScriptia, siis.
Kiva kun vastasit,
en tiedä oliko ed. kommenttini kovinkaan kohittävä mutta halusin kommentoida kun aihe on ollut omassa elämässäni tapetilla lähivuosina.
Itseä hämmästyttää se nykyajan trendi, jonka mukaan ihmisen tulee olla mahdollisimman vähän riippuvainen muista. Kyllä minun onneni (tai sen puuttuminen) perustuu suurilta osin juuri muihin ihmisiin. Ja en edes ole mikään maailman sosiaalisin olento, vaan nautin yksinolosta ja harrastuksistani. Onko se joku itseisarvo ettei tarvitse muita ihmisiä..
On tätäkin tullut mietittyä kun erosin syksyllä avomiehestäni. Edelleen, vaikka välillä on yksinäinen olo, en suhdetta etsi sen takia että olisi joku siinä täyttämässä sen tyhjän tilan. Kyllä mä yksin tepsuttelen niin pitkään kunnes joku todella saa tuntemaaan vahvasti ja muutakin kuin ihastumista -varmuutta että tuon ihmisen kanssa haluaa olla elämän loppuun saakka.
Eihän kukaan tiedä tuleeko niin käymään, mutta kyllä siltä täytyy tuntua jos haluaa olla jonkun kanssa. Itse en näe mitään syytä olla suhteessa jossa tiedän, etten tule olemaan loppuun saakka. Eh, olipa paatoksellista. Pahoittelut :)
No ei täällä kannata kommenttien(kaan) suhteen harrastaa liiallista itsekritiikkiä. Jos täällä saisi kirjoitella vain kehittäviä juttuja, olisin vetänyt töpselin seinästä jo ennen kuin aloitinkaan. Ja olihan tuo kehittävä. Sitä paitsi kiinnostavaahan se on kuulla erilaisia (tai miksei samanlaisiakin) näkemyksiä.
Minä kyllä tavallaan ymmärrän hienoudenkin siinä, ettei anna muiden ihmisten tekojen ajaa itseään murheiden alhoon. Ja joskus kieltämättä kadehdin ihmisiä, jotka siihen pystyvät. Toisaalta moinen vaikuttaa aika kylmältä ja laskelmoivalta, ja ihailen myös ihmisiä, jotka osaavat heittäytyä tilanteisiin huolehtimatta itseään rikki.
Olen pitkälti samaa mieltä tuosta riittävästä "motiivista" päätyä yhteen jonkun kanssa, mutta olen yrittänyt myös oppia hieman pois liiasta varovaisuudesta ja liian suurien vaatimusten asettamisesta. Kovin kevyesti en lähde itseäni tai muita telomaan, mutta liika varovaisuus ja kaikkien riskien välttäminen varmistaa toisaalta sen, ettei mitään hyvää(kään) voi kehittyä. Ja täytyy sanoa, että vaikka jokainen seurustelusuhteeni onkin mennyt lopulta railakkaasti puihin, yhtäkään niistä en kadu.
Tietysti riskien ja varmojen "epäonnistumisten" välttely on aika eri asia, mikä varmaan osuu tuohon "suhteessa jossa tiedän, etten tule olemaan loppuun saakka" -ilmaukseesi.
(Ja paatoksestakaan ei kannata kantaa huolta. Täällä se on tuttua.)
Lähinnä minä sitä keskinkertaisuutta pelkään suhteessa, en että tulen satuttamaan itseni. Heittäydyn kyllä täysillä jos joku kolahtaa tarpeeksi.
Minulla ei ole monesta suhteesta kokemusta, olen pitänyt itseäni hieman sitoutumiskammoisena ennen kuin tapasin nykyisen exäni. Ei sekään suhde arkistumiseen päättynyt lopulta -oli melkein koko ajan vaikea suhde, mutta olin silti onnellinen ja hyvät puolet painoi enemmän vaakakupissa kuin huonot jne. Kunnes kallistui sinne huonojen puolelle.
Tuntuu, että suurimmalle osalle ihmisistä (yleistys, yleistys) riittää suhde joka pysyy omalla "mukavuusalueella" vaikkei antaisi muuta kuin lämpimän kainalon illaksi. Minä lämmittelen siis jatkossakin viltin alla :)
Hyvää kevään odotusta sinulle, ja tuun jatkossakin katselemaan josko olisit kirjoitellut jotain.
Jotkut ihmiset (useimmista en sentään tiedä) tosiaan tuntuvat pariutuvan ikään kuin pakonomaisesti, ehkä joko yksinäisyyden pelossa tai jonkinlaisesta mukavuudenhalusta. Kai siinä on sellaista "parempi keskinkertainen suhde kuin ei suhdetta ollenkaan" -ajattelua — joka on toisaalta ihan ymmärrettävää ja loogistakin, jos se suhde on korkealla prioriteeteissa tai jopa itseisarvo.
Toki sitä keskinkertaisia ja huonojakin aikoja kestää, jos joukossa on (ollut) hyviäkin. Kaipa se riippuu yhteisestä taustasta, kuinka paljon. Jos alkaa kokonaisuus mennä pakkasen puolelle, niin jossain vaiheessa on varmaan parasta pistää lusikat jakoon.
(Tuleepa taas maalattua aika leveällä pensselillä varsin monimutkaisia asioita yksioikoisiksi ja "tiedettyä" muiden ihmisten motiiveja kovin hyvin. Mutta ehkä on selvää, että pohdiskelen ihan stetson-tasolla.)
Vaikka nyt menee varmaan synkistelijän maine ihan kokonaan, niin hyvät keväät myös sinne.
Lähetä kommentti