The Perfect Kiss

Alcinoe kirjoitti (Annikin jalanjäljissä) suudelmista ja suuteluhistoriastaan. En nyt ajatellut mennä omaan historiaan, mutta kun aihe kuitenkin on kiinnostava, voisin näin kirjoittaa (jälleen yhden) pienen "olen yhä hengissä" –postauksen.

Kävin runsaat pari viikkoa sitten keskustelun siitä, onko oikeasti olemassa hyviä suutelijoita. Oikeastaan kyse oli jonkinlaisesta määrittelystä hyvälle suutelijalle. Keskustelukumppanini mielestä sellaisia on, vaikka tietenkään mitään universaalia mitta-asteikkoa ei (millekään) suoritukselle voi oikein asettaa. Hänellä oli ainakin vahvat mielipiteet siitä, millaisia ovat huonot suudelmat, ja kieltämättä niiden tunnusmerkit tuntuvat eri ihmisten puheissa toistuvan usein kovin samanlaisina. Erityisesti toisen osapuolen tukehduttaminen oman kielen avulla tuntuu keräävän miinuspisteitä.

Lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä on pakostikin lähinnä henkilökohtainen mieltymys eikä mikään mitattavissa oleva taidonnäyte. Olen aina kallistunut enemmän sille kannalle, että suudelmien miellyttävyydessä on kyse ihmisten yhteensopivuudesta. Sama pätee minusta myös niin seksiin kuin suhteiden ei-fyysisiin piirteisiinkin. Minusta se on makuasioissa jopa aika itsestäänselvää, vaikka cosmojen yms. läpysköiden kansissa kovasti mainostetaankin jotain yleisiä vinkkejä taitojen kartuttamiseen. (Sen verran voin toki antaa asiassa siimaa, että täyttä kädettömyyttäkin maailmaan tuntuu mahtuvan, ja sikäli tuollaisille jutuille voi olla ihan niiden tarpeessa olevaakin — pun intended — yleisöä.)

Sikäli koko pohdinta on aika turhaa ja typerää, että mitään pisteitä ei noista suorituksista jaeta (tai ei ainakaan pitäisi). Toisaalta ihmiset kuitenkin pitävät toisista suudelmista enemmän kuin toisista, eikä sen tunnustaminen minusta ole mitenkään ilkeää ketään kohtaan. Ei sillä, että suoritusten analyyttinen vertaaminen keskenään olisi välttämättä kovinkaan mukava puheenaihe toisen osapuolen kuullen, tai kovin järkevää puuhaa edes itsekseen pimeinä talvi-iltoina.

Saatte olla toki eri mieltä. Vaikka kaikesta.

No, kerrottakoon siitä historiasta nyt kuitenkin sen verran, että äitini mukaan minä olin suudellut jo tarhassa (ja siis itsekin ihan tarhaikäisenä -pedof. syyt. vältt. huom.) jotain tyttöä, tai ehkä paremminkin hän minua, kun minun aloitekykyni tietää. Itse en siitä kotona ollut kertonut, mutta äitini kuuli asiasta tytön äidiltä. Pienokainen oli kuulemma kehuskellut kotona tapahtuneella silmät loistaen. Itse tosin en muista koko tapahtumaa, joten kyseessä saattaa olla vain äitini keksimä tarina kannustamaan minua heterouden tielle. Joka tapauksessa olen itseeni aika pettynyt sen takia, etten sitten tajunnut ottaa moista (siis suutelua, en heteroksi kannustamista) tavaksi ennen kuin vasta monia, monia vuosia myöhemmin (tosin en lastentarhoissa -jäll. pedof. syyt. vältt. huom.).

(Kuva: Francesco Hayez: Il Bacio)

The pretense is not what restricts me

Kerrankin olen tilanteessa, jossa voisin houria joutavuuksia vaikka kuinka monesta asiasta, mutta ei ole aikaa tehdä sitä. Voisin — ja jopa tekisi mieleni — avautua hieman vaikka tuoreehkosta uutisesta ja siitä, kuinka Yhdysvaltain armeijan ei ilmeisesti tarvitse noudattaa minkäänlaisia lain tai yleisen(?) moraalin sanelemia toimintamalleja saadakseen loputtomasti rahoitusta ja valtion tukea ylipäänsä ja pysyäkseen muutenkin paksuna ja hyvinvoivana. Parista muustakin asiasta voisin kirjoittaa, mutta ne eivät ole nyt niin ajankohtaisia, ettenkö voisi siirtää niiden käsittelyä myöhäisemmäksi.

Sen sijaan voisin kertoa eräästä ystävästäni, joka on paitsi ohjannut minua kiinnostavan musiikin pariin, myös ehdottanut erästä järjestelyä elämiemme elävöittämiseksi. No, en kerro sen enempää itse ystävästä, mutta järjestelystä kyllä.

Noin kaksi ja puoli viikkoa sitten valittelin kyseiselle ihmiselle yleistä maailman kamaluutta, ja hän puolestaan kertoi (huomattavasti hillitymmin sanakääntein) olevansa stressaantunut töistään. Hän ehdotti, että mikäli kahden viikon sisällä asioissa ei tapahtuisi parannusta — eli minä en tulisi edes hieman iloisemmaksi ja hän edes hieman vähemmän stressaantuneeksi — keksisimme toisillemme hoitomuodot vaivoihimme. Jotta koko hommassa olisi jonkinlaista ideaa, toisen keksimästä hoitomuodosta ei tietenkään saisi kieltäytyä. (Hoitomuotojen tulisi toki olla ajallisesti, kustannuksellisesti ja "käytöksellisesti" järkeviä, eli puolen vuoden retriitti Nepaliin ei todennäköisesti tulisi kysymykseen.) Viimeistään siksi, että erään aiemmin saamani kommentin ideoimana pyrin vastaamaan hieman entistä ennakkoluulottomammin myöntävästi ehdotuksiin, päätin tarttua haasteeseen.

Tuo kahden viikon aikaraja umpeutui muutama päivä sitten. Ystäväni ei ole ainakaan merkittävästi vähemmän stressaantunut töistään kuin pari viikkoa aiemmin, joten nyt minun on keksittävä hänelle jotain sopivaa toimintaa stressinpoistajaksi. Hetkellinen poisto toki onnistuu melko helpostikin, mutta toivoisin saavani aikaan jotain pysyvämpää vaikutusta. Koska oma pääni ei (edelleenkään) toimi kovin kehuttavasti, en toistaiseksi ole keksinyt mitään erityisen lupaavaa.

Minun on osaltani ollut pakko myöntää, että hän on (juuri ja juuri, rimaa hipoen) vapautunut omasta keksimisvastuustaan — mikä saattaa olla ihan hyvä asia, sillä kerrottuani tuosta kieltäytymisen systemaattisesta välttelystä ystäväni suunnitteli käskevänsä minut noudattamaan tuota linjaa hyvinkin jyrkästi muutaman viikon ajan (visioiden muun muassa pyytävänsä minut sen jälkeen siivoamaan hänen keittiönsä). Ihan niin rohkea en edelleenkään taida olla, että olisin moisesta pelkästään innostunut.

Kevyesti keskellä päivää

Töihin palaaminen loman jälkeen saisi aina olla tällaista.

Postilaatikossa oli kuusi viestiä, joista viisi automaattisia ja siis ainoastaan yksi, josta tarvitsi välittää. Sekään ei ollut henkilökohtainen vaan isommalle joukolle lähetetty ilmoitusviesti, joka ei vaatinut toimenpiteitä (huvittuneen hymähdyksen lisäksi). Nenäni eteen hommia kantavat henkilötkin ovat poissa pari-kolme viikkoa, eli juuri sopivasti seuraavaan lomaviikkooni asti. Kun taivaalta vielä sataa kissoja ja koiria ja muita matelijoita, lämpimiin sisätiloihin töihin palaaminen oli oikeastaan aika rentouttavaa. Kun stereot eivät kotona ole vieläkään kiinni kaiuttimissa eikä ulkoinen kovalevy ketjutettuna koneeseen, musiikin kuunteluni lisääntyy toimistoympäristössä taas aivan uusiin sfääreihin. Sitä paitsi nyt minulla on hyvä syy istua koneella taas monta tuntia päivässä, ja minulle vielä maksetaan siitä. (Ainakin nimellisesti.)

Olisin minä ehkä silti halunnut jäädä aamulla sänkyyn makaamaan.