Jo yli kuukausi sitten tulin törmänneeksi YouTubessa mielen- kiintoiseen videoon, josta en kuitenkaan saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Yllättävää.
Kyseessä on Miranda Julyn kirjoittama ja Miguel Artetan ohjaama lyhytelokuva miehestä, joka esittää ohikulkijoille kiinnostavan, joskin (ainakin gallupiin) hieman omalaatuisen kysymyksen: "Oletko kenenkään suosikki-ihminen?" Oikeastaan kiinnostavampi on kuitenkin tekeleen pohjalta syntynyt meemivideo, jossa pyöritellään samaa kysymystä omalla kohdalla. Moinen pähkäily tulee varmaan aika monelle mieleen, kun he tuon edellisen pätkän katsovat. Ja kyllä, toki kysymys on periaatteessa turha ja moraalisesti arveluttava ja tuhoaa sademetsiä ja plaa plaa.
Meemissä on oikeastaan kaksi osaa: aluksi pitäisi miettiä, onko kenenkään suosikki-ihminen, ja toiseksi pitäisi nimetä oma suosikkihenkilö (ja mieluiten lähettää linkki omaan videoon sitten tälle - eikö ole sööttiä?). Ensimmäinen vaihe on tavallaan aika masentava; on jotenkin selvää, ettei ole kenenkään suosikki, tai ei ainakaan "pitäisi" olla. Uskon, että aika moni realistisesti ajatteleva päätyy pitkälti samaan tulokseen. (Ne, jotka eivät päädy, ovat epärealistisia ja itsekkäitä sikoja.)
Niskakiikun jo houkutellessa voi kuitenkin siirtyä toiseen vaiheeseen, eli miettimään omaa suosikkihenkilöään. Ainakin omalla kohdallani koko pohdinta alkoi tässä vaiheessa tuntua niin absurdilta, että se enemmänkin huvitti kuin masensi. En minä pystynyt nimeämään ketään, joka olisi "suosikkini" yli muiden. Lopulta moinen kysymys kuitenkin rinnastuu jossain määrin siihen, kenestä välittää eniten tai kuka on tärkein ihminen itselle. Sellaista henkilöä on itse asiassa paljon hankalampi nimetä kuin aluksi voisi kuvitella.
Jo ennen videoihin törmäämistä tulin lukeneeksi Yliopisto-lehdestä artikkelin, jossa käsiteltiin epäonnistujia (tai leppoisasti "luusereita"), noita metsiemme pieniä jyrsijöitä. Artikkelissa haastateltu professori Juha Siltala toteaa osuvasti: "Työ on äärettömän hyvää terapiaa. Ei työ masenna, jatkuva vertailu ja mittaaminen masentavat." (Olen siinä määrin eri mieltä, että minusta myös työ voi olla äärimmäisen masentavaa, mutta ehkä oleellisempaa on nyt keskittyä tuohon kommenttiin vertailusta.) Lopultahan lienee aika itsestäänselvää, että häviäjiä ja epäonnistujia voi olla vain siellä, missä ihmisiä tai heidän suorituksiaan vertaillaan. Ja vaikka sitä, ettei satu olemaan kenenkään suosikki-ihminen, ei ehkä epäonnistumiseksi voi sanoakaan, se lienee silti pienen ihmisen synkässä mielessä tulkittavissa jonkinlaiseksi vertailussa häviämiseksi. Mikä puolestaan lienee lopulta tosiaankin typerää ja absurdia (vähän niin kuin elämä toisaalta muutenkin).
En kuitenkaan voi kieltää, etteikö elämässä tulisi tilanteita, joissa suosikki-ihmisen nimeäminen voisi olla helppoa. Eikä velvollisuudesta tai kiltteydestä, vaan ihan oikeasti siksi, että se tietty ihminen on vain universaalin objektiivisella asteikolla mitattuna niin paljon parempi kuin kukaan muu (tai ainakin maksaa parempia lahjuksia kuin toiset).
(Kuva: Jean-Léon Gérôme: Slave Market in Rome)
perjantai 30. marraskuuta 2007
Only When I Lose Myself
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Ihmeellinen ajatuksenasettelu koko kyselyssä? Miten sitä voisi edes tietää olevansa jonkun suosikki-ihminen? Tai siis minä lähden siitä olettamuksesta, että koska on olemassa läheisyyksille nimet: puoliso, tyttö- tai poikaystävä, ystävä, jne; on suosikki-ihmisyyden oltava jotain muuta kuin se mutta myös jotain muuta kuin fanitus. Joku jonka tuntee tai tietää, mutta varmaankaan ei ole kauhean läheinen, joten kohde ei varmaankaan voi tietää olevansa sellainen. Vai edellyttääkö suosikki-ihmisyys oikeaa kontaktia?
Olisi kiva ajatella olevansa jonkun sellainen, kieltämättä. Uskoisin että tämän ajattelun hillitty levittäminen parantaisi elinoloja noin yleisestikin.
ajattelee soli
Ilmeisesti ainakaan lyhytelokuvassa ideana ei ole jättää ketään vaihtoehtojen ulkopuolelle. Taustalla vaikuttaa olevan oletus, että esimerkiksi seurustelukumppanit valitsisivat todennäköisesti toisensa. Tämän oletuksen pohjaa kai yritetään vähän ravistella, kun paikalle sattuu kaveri, joka on ehdottoman varma siitä, ettei ole kenenkään suosikki, ja hetkeä myöhemmin antaa ymmärtää, että hänellä on tyttöystävä.
Minusta kysymys on sikäli kiinnostava, että sitä pohtiessa voi miettiä esimerkiksi verisiteiden vahvuutta ystävyyssuhteiden vahvuuteen jne. Tosin sanavalinta "suosikki" on minusta hieman hämmentävä, ja asiaa itse pohtiessani yhdistin sen jatkuvasti jotenkin tärkeyteen ja läheisyyteen. Ehkä eroa voi ajatella vaikka niin, että ihminen, josta on jollakin tavalla riippuvainen, voi olla (siinä mielessä) hyvinkin tärkeä, mutta riippuvaisuus hänestä ei tee hänestä välttämättä mitenkään mieluisaa (tai varsinkaan suosikkia).
Ajatusleikkinä tällainen pyörittely on tavallaan hupaisaa, mutta kieltämättä tuntemiensa ihmisten asettelu jonkinlaiseen järjestykseen voi olla "julmaa" ja jopa vastenmielistä. Toisaalta ainakin itse voin rehellisesti myöntää pitäväni toisista ihmisistä enemmän kuin toisista, ja sen kieltämisen voisi varmaan ajatella olevan epärehellistä hyssyttelyä.
Lähetä kommentti