Onnen tunteet

Muistin kirjoittaneeni jotakin tunteiden tuntemisesta nähtyäni Amerikan psykon elokuvaversion TV:stä vuosia sitten. Kaivoin kirjoitukseni esiin, ja se paljastui olevan yli neljän vuoden takaa. Siinä pohdin, olisiko jonkinlainen apatia ja täydellinen tunteettomuus ihanteellinen olotila. Koko ajatus tuollaisesta tuntuu nyt todella kummalliselta ja pelottavaltakin ajatukselta.

Luettuani kirjoitukseni nyt uudestaan huomaan muistaneeni "päätökseni" väärin. Vaikka jollain tavalla kaihosin voimakasta välinpitämättömyyttä (jonka pitäminen mustasukkaisuuden vastakohtana liittyy läheisesti edelliseen kirjoitukseeni), päädyin kuitenkin siihen, että kaipaan ns. suuria tunteita. Koin niiden olevan mahdollisia vain, jos heittäytyy elämään täysin avoimena ja haavoittuvana, ja sen myötä myös jokseenkin valmiina ottamaan vastaan myös eteen tulevia synkimpiä aallonpohjia.

Pohdin jälleen, minkälaista onnellisuutta haluaisin, kun luin Anthony de Melloa hiljattain. Hän totesi, että jos haluaa kokea huumaavimpia positiivisia hetkiä (jotka usein mielletään onnellisuudeksi), tulee olla valmis ottamaan vastaan myös näitä huumehuippuja seuraavat krapulat. Tulkintani mukaan hän itse koki, että huomattavasti paremman onnellisuuden voi saavuttaa olemalla "perusonnellinen", luopumalla kaikista oman onnensa ehdoiksi määrittelemistään riippuvaisuuksista ja nauttimalla vain siitä, mikä on aina ja pysyvästi.

Sinänsä de Mellon ajatus onnellisuudesta ja sen ehdoista tuntuu jopa loogiselta. Hän toteaa, että vaikka ihmiset usein asettavat onnelleen jonkinlaisia ehtoja (toisen ihmisen, työssä menestymisen, rahan), he ovat varmasti olleet joskus onnellisia ilman näitä ehtojakin; usein alakuloisuus ja surkuttelu pysyy itse asiassa poissa, kunnes muistaa, että itselle määritellyt ehdot onnellisuudelle eivät ole vielä/enää täyttyneet. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä etenkin, jos miettii lapsuuttaan. Silloin ei osannut olla onneton, vaikka ei ollut työtä, rahaa tai parisuhdetta. Niitä ei osannut silloin kaivata, eikä onneaan ehdollistaa niillä. Ihmisen täytyy siis varmaankin olla kykenevä onnellisuuteen myös ilman näitä asioita, kunhan oppii taas olemaan haluamatta - tai ainakin vaatimatta - niitä.

Toisaalta mietityttää, että vaikka hahmottaisi erot yleisesti toitotetun hekumallisen onnellisuuden ja tuon perusonnellisuuden välillä, voiko oppia haluamaan toisen sijasta toista? Asiahan lienisi yksinkertainen - joskin varmasti vaatisi käytännössä haastavaakin opettelua - jos varmasti haluaisi esimerkiksi tuollaista perusonnellisuutta sokerikuorrutusten sijasta. Kun on kuitenkin niin kiintynyt draamaan ja pateettisiin kuvauksiin, joissa rakkaus voittaa kaikki maalliset esteet, tuntuu varsin vaikealta luopua niiden kuvaamista (potentiaalisista) huipuista, vaikka samalla pääsisikin eroon myös syvimmistä kuiluista. Ja kuitenkin tuntuu, että pateettisissa kuvauksissa roikkuminen on itsepetosta ja valheeseen tukeutumista. Lopultahan ainoa pysyvä onni voi olla jotain sellaista, mikä ei ole mistään riippuvaista, ja nimenomaan jotain pysyvää esimerkiksi itse koen kaihoavani.

Myönnän, että ajatukseni ovat myös jumiutuneet ehkä vaarallisestikin sellaisille raiteille, joissa "perusonnellisuus" sijoittuu tunneasteikolla varsin lähelle apatiaa. Tämä ennakkoluuloisuus sumentanee silmät pahasti. Tiedän, että tämä rinnastus pitäisi purkaa ja miettiä avoimesti, mitä perusonnellisuus voisi tarjota ja mitä se käytännössä omassa elämässä tarkoittaisi. Jostain syystä pohdintani pysähtyy jatkuvasti siihen, mitä sitä tavoitellessani menettäisin, enkä lainkaan rohkene miettiä selkeästi, mitä kaikkea olisi saavutettavissa.

En taida tietää lainkaan, mitä haluan.

(Kuva: François Boucher: Venus Disarming Cupid)