tiistai 5. toukokuuta 2009

You miss too much these days if you stop to think

Aivotoiminta on rasittavaa. Myönnettäköön, että joskus se on ehkä suotavaa tai jopa tarpeellista, mutta useimmiten siitä tuntuu olevan lähinnä harmia. Olen (jälleen) viime vuosina miettinyt aika ahkerasti, miten siitä pääsisi sujuvasti eroon.

Eräs yleisesti tunnettu ja iltaisin — tai varsinkin kesäisin kellon ympäri — kylillä helposti havaittava keino tukahduttaa aivotoiminta on turvautua erilaisiin kemikaaleihin. Tässä keinossa on kuitenkin muutamia ongelmia. Ensinnäkin sillä on tapana korostaa muita kehon toimintoja aivojen osuuden vähentyessä. Se on melko valitettava (sivu)vaikutus, sillä haluaisin lähinnä olla Mukavasti turta (kuten Vaaleanpunainen Floyd asian ilmaisi), en aggressiivinen, yliäänekäs ja rasittava m*lkku. Lisäksi sen vaikutukset ovat pitemmän päälle pysyviä, mitä en oikeastaan toivo. Mieluummin kytkisin aivotoiminnan vain tarvittaessa pois päältä ja takaisin hetkiksi, jolloin täytyy tehdä muutakin kuin kuolata kaulukselle. Sitä paitsi päihtyminen on hauskaa lähinnä seurassa, ja hauskuus perustuu enemmän nimenomaan seuraan kuin itse kaatamiseen, joten sikäli kittaaminen menettää oikeastaan merkityksensä (vaikka se saattaa joskus hauskanpitoa tehostaakin).

Tästä pääsenkin sujuvasti toiseen keinoon, eli sosiaaliseen kanssakäymiseen. On ilahduttavaa, kuinka korvien ja suun käyttö verbaaliseen kommunikointiin poistaa selkeästi pään sisäisiä ääniä. Kuka tahansa kanssani keskustellut ihminen voinee myöntää, että ainakaan minun tapauksessani suusta ulos tulevat sanat eivät selvästikään ole kulkeneet aivojen kautta, joten jatkuva keskustelu (ehkä lievän yllä mainitun nesteytyksen saattelemana) on kuin onkin mainio keino pysäyttää muutamia ylikierroksilla pyöriviä rattaita. Tässäkin tavassa on kuitenkin ongelmansa. Sosiaalisuuteen ja muuhun kommunistiseen sosialismiin liittyy kiinteästi useampien ihmisten läsnäolo — joko fyysisesti, ääniaallollisesti tai muuten virtuaalisesti. Tämän saavuttamiseksi vaaditaan jonkinlaista aikataulujen ja kiinnostusten yhteensovittamista, mikä ei aina onnistu tuloksellisesti. Toki on muitakin keinoja saada seuraa (vain keskustelutarkoituksiin, tietysti), mutta ne ovat runsain mitoin käytettyinä melko suolaisen hintaisia jopa minun surkmainiota palkkaani nauttivalle ihmiselle.

Jos etukäteen sovittavat sosiaaliset järjestelyt tuottavat ongelmia, erilaisissa riennoissa voi tietysti juosta yksinkin. Tai vaikka matkustaa. Tai harrastaa jotain. Mikäli sosiaaliset ärsykkeet puuttuvat puuhastelusta, täytyy harrasteen kuitenkin vaatia melkoista keskittymistä, että se saa siihen liittymättömän aivotoiminnan loppumaan. Valitettavan harva harraste vaikuttaisi olevan tällainen. Eräässä niistä (jota kutsutaan nimellä "työ") jonkinlainen flow onnistuu joskus, mutta vain pään sisäisten äänien ollessa melko satunnaisia ja hiljaisia. Ja mikäli työnteko tapahtuu samoissa tiloissa muiden ihmisten kanssa, äänien hiljentämisen yrittäminen hakkaamalla päätä seinään saattaa aiheuttaa melko kummallisia katseita. (Mitä en tietenkään tiedä omasta kokemuksesta. Olenpahan vain kuullut moista. Sitä paitsi paikalla olleiden todistukset ovat minusta niin ristiriitaisia keskenään, ettei niihin kannata luottaa.)

Yleisenä ongelmana tuntuu tavasta riippumatta olevan, että ajatuksiaan voi hetkittäin juosta karkuun onnistuneesti, mutta lopulta on aina pakko pysähtyä, ja silloin ne pirulaiset saavat taas kiinni. Sitä paitsi joskus pelkkä liikkeelle lähteminen on sen verran takkuista, ettei hidastuskuvaa taatusti tarvita mahdollisten varaslähtöjen tarkistusta varten.

Ei zeniläisen tasaisen aivokäyrän saavuttaminen voi näin vaikeaa oikeasti olla. Mikäli tiedätte siihen hyviä keinoja, neuvoja otetaan vastaan (niiden laadusta riippuen ehkä epä-)kiitollisena.

4 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Eli... sä siis kuulet ääniä pääsi sisällä?
Oletko ikinä yrittänyt kohdata ne sen sijaan, että juokset karkuun?

Tuli jotenkin täysin irrelevantisti mieleen tästä postauksesta, että miehille voisi järjestää jotain iltapäiväkerhoja, joihin miehet sitten voisivat mennä töitten jälkeen ns. hoitoon. Mahdolliset tyttöystävät tai vaimot voisivat käydä hakeamassa miehet sieltä illalla kotiin.
Poikamiesten suhteen tämä on kyllä hiukan hankalampi. Uskaltaisiko ne päästää sieltä kerhosta kotiin illalla yksin... Äiti tietysti hakisi peräkammarin pojan kotiin.

DorianK kirjoitti...

No, ei niitä ehkä ihan varsinaisiksi ääniksi voi sanoa. Mutta kuulostaa ehkä jotenkin typerältä (joskin vähemmän lataamoon vievältä) sanoa kuulevansa ajatuksia päänsä sisältä.

Ja tokihan minä ne olen kohdannut. Ja kohtaan aina, kun pysähdyn. Juuri sen takia pitääkin pysyä liikkeessä.

Mikäli tarkoitit, että olenko käsitellyt niitä jotenkin rakentavasti, niin sitten vastaus on todennäköisesti kielteinen. Sellainen kuulostaisi jotenkin seksuaalivähemmistöjen puuhalta.

Minä ainakin äänestän tulevissa europarlamenttivaaleissa ehdokasta, joka ajaa tuollaisia puolipakollisia miesten iltapäiväkahveja; kyllä varmaan itse kukin olisi työpäivän jälkeen (yhden jos toisenkinlaisen) hoidon tarpeessa. (Jaa, siinä seisoikin "-kerhoja"... Ei sitten mitään.)

Annikki kirjoitti...

me zeniläiset emme pyri siihen, etteikö ajatuksia olisi, niihin ei vain jäädä kiinni ja roikkumaan, vaan ne tulevat, viipyvät ja menevät oman logiikkansa mukaan. Niitä ei voi estää, mutta niihin ei tarvitse mennä mukaan. Mitä enemmän yrittää estää, niin sitä hanakammin ne tarraavat ja yrittävät imeä mukaansa ja sitä tuskallisemmalta tuntuu.

Esimerkki: tee mitä tahansa, mutta älä ajattele jääkarhuja. Et missään nimessä saa ajatella jääkarhuja ja sinun pitää estää itseäsi ajattelemasta jääkarhuja.

Et varmaankaan voi tehdä nyt muuta kuin ajatella niitä jääkarhuja. Ovelampi pystyy jumittamaan sellaiseen ajatusluuppiin kuin "en saa, en ajatella, en saa, en saa ajatella...", jolloin sana jääkarhu ehkä jää pois mielestä, mutta sen sijaan saattaakin nähdä mielessään kuvia jääkarhusta, ja siinäpä se sitten olikin. Sillä tavalla mieli kietoutuu kaiken tukahduttamisen ympärille ja elämästä ajatusten kanssa tulee aika epämiellyttävää.

DorianK kirjoitti...

Ehkä tuo mantrailu voisi olla ovela tapa päätyä ajattelemaan pelkästään jääkarhuja, mikäli pään pimeistä sopukoista yrittää puskea pintaan jotain epämiellyttäv(ämp)iä ajatuksia; siinä jäisivät sitten lama ja maailman kamalat sodat taustalle, kun pollassa pyörisi pelkkiä valkoisia mesikämmeniä.

Tosin voi olla, että elämästä ajatusten kanssa tulisi siinäkin tapauksessa aika epämiellyttävää. Noin olen kuitenkin ymmärtänyt joidenkin usein toimivan (no, ei nyt tarkalleen ottaen noin vaan pikemminkin täyttäen kuuppansa kulloinkin okulaarien läpi tuleviin näköhavaintoihin keskittymällä), ja muistan itsekin tehneeni niin — jopa ihan onnistuneesti.