torstai 8. tammikuuta 2009

I've Changed My Plea to Guilty

Alcinoen tuore kirjoitus palautti tällä viikolla mieleeni jälleen ajatukset, joita pohdin joskus kauan, kauan sitten, eli viime viikolla. Vaikka olen muistaakseni (meta)polkannut aiheesta joskus aiemminkin, ajattelin nyt kuitenkin tukkia nettiä pienellä pohdinnalla anonymiteetista. (Joskus lukiossa tajusin, että lähes aineesta kuin aineesta saa paremman poistamalla sen ensimmäisen kappaleen. Se kun on kuitenkin vain kankeaa ja täysin turhaa tönkköalustusta aiheeseen. Jostain syystä tämä kappale muistutti minua jälleen elävästi tuosta huomiosta.)

Minä bloggaan anonyymina. Siinähän ei ole mitään pahaa, eikä sitä tarvitse puolustella mitenkään. Siinä mielessä se on ihan samanlainen juttu kuin naapurin lasten heittäminen kuolleella saukolla. (Ei tietenkään sillä, että se olisin ollut minä. Tämän enempää en asiasta puhu ilman todisteita.) Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että jos jokin on sanomisen arvoista, sen takana voi seistä omalla nimellään. (Helppohan minun on tämä tietysti sanoa, kun olen mies — poikkeavat mielipiteet unohdettakoon nyt tässä yhteydessä — eikä minulla ole kovin suurta todennäköisyyttä tulla ahdistelluksi blogini takia. Valitettavasti.) Siksi seuraavaksi muutama sananen selittelyksi ja puolustukseksi.

Ajatus anonyymiuden takana oli jonkinlainen vapaus kirjoittaa aivan mistä huvittaa. Enhän minä toki ketään ikinä voisi herjata tai rienata, joten lakituvan välttäminen ei sentään ollut (päällimmäinen) motiivi. Ehkä oleellisin syy oli vapaus kirjoittaa muista ihmisistä (sikäli kuin he minun elämääni sivuavat) altistamatta heitä tunnistamiselle minun kauttani. Sen olen ainakin aina nimennyt tärkeimmäksi syyksi, ja taitaa se sitä ollakin. Toki voin olla muutenkin rauhallisemmin mielin idiootti, kun ei tarvitse pelätä esimerkiksi työnantajien yhdistävän vuodatuksiani minuun.

Hiljattain tulin pohtineeksi, miten käytän tai olen käyttänyt tätä vapautta. Einsteiniaaniset mittakaavat saanut pähkäily päätyi lopputulokseen "en mitenkään".

Osittain se johtunee siitä, että minut tunnistettiin lähestulkoon välittömästi. Toisaalta sekin lienee lähinnä tekosyy. Vaikka enemmän tai vähemmän anonyymi olenkin, en silti halua/uskalla/voi/helinäkeiju kirjoittaa kovin henkilökohtaisista asioista niiden oikeilla nimillä. Vaikka minusta onkin jollain tavalla kiehtovaa, kuinka täysin tuntemattomatkin ihmiset saattavat pikaisesti alkaa vaikuttaa tutuilta pelkkien blogikirjoitustensa perusteella, en halua vuodattaa mitään kovin tähdellistä itsestäni ties keille verkon hiippareille.

Lopulta olen pohdinnoissani päätynyt miettimään, että nykyisellä kirjoitustavalla voisin lähes yhtä hyvin kirjoittaa tätä blogia (tai jotain muuta) omalla nimelläni. Ehkä muutaman avautumisen esimerkiksi työnantajista tms. voisin jättää tulevaisuuteni takia pois, mutta vastapainoksi voisin höpötellä jonninjoutavuuksia arjestani ja heitellä vaikka minkälaisia koordinaatteja miettimättä, kuinka todennäköisesti minut niistä tunnistaa. Jossain määrin voisin siis väittää, että anonyymiudesta tiukasti kiinni piteleminen rajoittaa enemmän kuin vapauttaa. (Tosin ihan niin aineissa en ole, että alkaisin jossain määrin noin väittää.)

No, enpä minä mitään muutoksia ole ainakaan toistaiseksi tekemässä. En minä omalla nimelläni kirjoittaisi varmaan yhtään enempää tai etenkään parempaa roinaa kuin nytkään. En kyllä tiedä, mistä meinaan kirjoittaa muutenkaan, jos välttelen lähes joka aihetta syystä tai toisesta. Toistaiseksi siis jatkanen nykyisellä linjalla ja höpisen satunnaisuuksia.

4 kommenttia:

Ana kirjoitti...

Vuodenvaihdeko se saa teidät kaikki miettimään motiivejanne? Hoh, lepo. Jatketaan!

Alcinoe kirjoitti...

Niin. En minäkään tunnista itsessäni motiivia piilotella sen vuoksi, että en kehtaisi olla (ja ettenkö olisikin) paljolti juuri sellainen IRL:ssa kuin blogissanikin. Minä voisin aivan kaikista bloggaamistani aiheista äidilleni, ystävilleni, esimiehelleni - mutta se olisi kuin verta kerjäisi nenästään. Bloggaaminen on nimenomaan vapautta niistä rooliodotuksista ja elämää helpottavista konventioista, joita enemmän tai vähemmän omaa mukavuudenhaluisuuttani toteutan IRL:ssä.

Jotenkin tämä on omassa sisäisessä maailmassa kirkas totuus, mutta kun sitä alkaa ääneen selventää, kuulostaa ihan alkoholistilta: "Minä nautiskelen alkoholia täällä pimeässä kaapissa ihan omaksi ilokseni, mutta voisin ihan yhtä hyvin juoda missä ja milloin tahansa julkisestikin, ei tässä ole mitään ongelmallista."

Sitten taas jos leikkii ajatuksella, että löytäisi vaikka oman mummonsa bloggaamasta seksuaalielämästään omalla nimellään... niin... Anonymiteetti on mielestäni tervettä itsesuojelua, mutta monien kohdalla myös huomaavaisuutta.

Zepa, joo-o, enkö minä ole jauhanut, että eksistentialistinen horisontti luo ahdistusta? =) Jatketaan!

DorianK kirjoitti...

Z,

ei se vuodenvaihde ole. Vaihdevuodet ehkä.

Mutta eteenpäin, sanoi kissa kun mummoa lumessa tjsp.

DorianK kirjoitti...

A,

Tuo mummon blogin löytäminen on kyllä hyvä näkökanta sekin. Itse en tosin usko säkkiä päähän vetäessäni miettineeni juurikaan huomaavaisuutta muita kohtaan. Enemmänkin kyse on ollut kuitenkin jonkinlaiseen rooliin sopimisesta; siitäkin huolimatta, että joskus asioita tuulettaa nimenomaan sellaisella tavalla, jota ei yleensä IRL-seurassa harrasta.

Kyllä kyse taitaa enemmän olla siitä kovin perisuomalaisesta "mitähän ne minusta ajattelevat/ajattelisivat"-ilmiöstä. Osittain tämä siis johtuu siitä, että useat ihmiset osaavat jo yhdistää minut blogiini (vaikka kaikki heistä eivät blogiani seuraakaan). Osittain pohdin sitäkin, että ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa joku tuttu saattaakin minut täältä löytää, ja sitten olisi kulissien parasta olla kunnossa.

Tietysti voisin olla fiksu ja jättää totuudesta kauhistumiset kauhistujien omaksi murheeksi, mutta siihen ei oma pää vielä oikein taivu.